Kyllä, autoonkin voi kiintyä

Rouva Sanan ystävä pohti pääsiäisen jälkeen Facebookissa, voiko omaan autoon kiintyä? Hän oli myynyt autonsa tarpeettomana pois, ja tunsi pian sen jälkeen ikävää autoaan kohtaan.

Jos Rouva Sanalta kysytään, kyllä voi.

Rouva Sanan menopeliin liittyy valtava määrä tunteikasta elämää. Se saapui perheeseemme samaan aikaan kuin uusi kotimme ja uusi perheenjäsenemme.

Samana keväänä kolmihenkinen perheemme muutti omakotitaloon ja vaihtoi vanhan rakkineensa nykyiseen.

Auton piti olla tilava: sinne piti mahtua kahdet rattaat. Pari kuukautta menopelin hankkimisen jälkeen perheemme kasvoi nelihenkiseksi.

Sittemmin samalla autolla on käyty kesälomamatkalla Tallinnassa ja pohjoisen perukoilla kymmeniä kertoja. Siellä on naurettu, itketty, kiljuttu ja parannettu maailmaa.

Autossa on nukuttu satoja kilometrejä, luukutettu nupit kaakossa kuumimpia listahittejä, pissattu housuun ja oksennettu.

Sen penkeillä on istuttu märän uimapuvun kostuttamilla takapuolilla. Sen penkkeihin on tarttunut rusinoita ja keksin muruja. Sillä on kuljetettu isoäitiä, jota ei enää ole.

Siksi ensimmäisen kerran koin tuskaa, kun satuin todistamaan pysäköintipaikalla, kun nuori tyttö kolhi parkissa ollutta autoamme. Muistan edelleen sen äänen, joka syntyi, kun pelti työntyi auton sisään.

Voin vannoa, että silloin ei naurattanut. Ei yhtään. Päinvastoin. Tuli suru.

Melkein kuin kaveria olisi satutettu. Silloin autosta tuli The Auto.


(Kuva: Pixabay)



























Surua tunsin myös pääsiäisenä, kun sama menopelimme hiipui ykskaks, kesken ajon Vaajakosken liikenneympyrään noin 10 kilometriä ennen Jyväskylää.

Auto vain lakkasi liikkumasta.

Pääsiäisruuhka oli kiivaimmillaan ja kohti pohjoista suunnanneet ajoneuvot - jonne siis meidänkin suunta oli - suihkivat molemmin puolin ohitsemme. Meidän automme sen sijaan vain oli: kuin hengeton musta kuori tien reunassa.

Aluksi tuli huoli perheestä: miten nelihenkinen, pohjoiseen pääsiäisloman viettoon suunnannut perhe selviää pakaasiensa kanssa keskeltä ei-mitään jonnekin? Ihan minne vain, missä on ihmisiä muuallakin kuin ohiajavissa autoissa ja katto pään päällä.

Sitten alkoi suututtaa. Että iäkkään menopelimme pitikin hiipua juuri silloin, pääsiäisenä, jolloin jokikinen savu ja torppa oli suljettu seuraavan viikon tiistaihin asti.

Myöhemmin alkoi naurattaa. Konepellin alle kurkki niin mieheni, Tiepalvelun mies kuin hinauspalvelun mies, mutta kukaan ei ymmärtänyt reilun kymmenen vuoden takaisen auton sisäistä sielun elämää.

Ei muuten ymmärtänyt se autokorjaamonkaan mies, joka otti ystävällisesti automme ylitöinä vastaan viimeisenä avoinna olevana autopajana Jyväskylässä.

Siellä se rakas kotteromme yhä on: Keski-Suomessa, kaukana kotoa.

Niin, siis siltä auto nimittäin alkoi lopulta tuntua: tärkeältä. Joltakin, joka on osa perheemme historiaa.

Kun auto kyhjötti Vaajankosken liikenneympyrässä ja odotti hinausta, tuntui kuin ystävä olisi sairastunut.

- Koeta jaksaa! Tulemme hakemaan sinut kotiin, kun olet taas terve! huikkasimme tyttäreni kanssa autollemme, kun se pääsi hinausauton kyytiin kuin ambulanssiin ikään.

Eli kyllä. Kyllä autoon(kin) voi näköjään kiintyä.

Vaikka autohan se vain on.

Tietysti.

2 kommenttia

  1. Aah, vasta nyt luin tämän helmen. Meille melkein tuli yksi söpö pikkufiiu, ehkä siksi autoon kiintyminen sai herkistymään. Ei se fiiu tullut, ja jos olis, olisin kiintynyt siihen - yhtä paljon kuin sinä omaasi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oi, kiitos myötätunnostasi ja ymmärryksestäsi Marja :)! Ihan mahtia kuulla, että näitä meikeläisen hengenheimolaisia on oikeasti olemassa - sellaisiahan ilmoittautui myös Facebookinkin puolelle. Sillä eihän omaa autoa nyt noin vain jätetä ja unohdeta, ei totta tosiaan ;).

      Poista

Jaa blogikirjoitukseen liittyvä ajatuksesi, anna palautetta, lähetä salainen viesti, kerro tarina. Kaikista näistä: iso, lämmin kiitos!