En saanut pokaalia, sain yltiöaurinkoisen mielen

Hei kerropas juoksijakonkari: muistatko yhä ensimmäisen juoksutapahtumasi?

Rouva Sanalla on tunne, että lauantainen Tuusulanjärven maraton oli samankaltainen kokemus kuin vaikkapa ne koulujen kevät- ja joulujuhlat, joista kirjoitin viime viikolla.

Eli että ensimmäiseen juoksutapahtumaan muodostuu tärkeä tunneside.


Tässä kuvassa starttia odottavat Tuusulanjärven maraton -tapahtuman puolimaratoonarit,
jotka lähtivät matkaan pian Rouva Sanan maaliintulon jälkeen.





























Luin viime viikolla HS:n Juoksublogista, kuinka monet kehittävät itselleen kisajännityksessään erilaisia fyysisiä oireita ja tuntemuksia.

Rouva Sana pinkoi lauantaina vain 10 kilometrin lenkin, mutta noviisina ensikertalaisena odotin, milloin minut valtaa jännitys ja paniikki.

Rehellisellä rintaäänellä voin sanoa: "Ei koskaan."

Tapahtumapaikalla minut valtasi ainoastaan raivokas kylmyyden tunne.


Hetkeä ennen starttia. Pilviverho oli yhä tumma, mutta loppu tämän jälkeen oli yhtä juhlaa.




Uusi kokemus tämäkin. Kisa-aika otettiin
matkalaukkutägiä muistuttavan hihnan avulla.

Lauantai valkeni keskisellä Uudellamaalla poikkeuksellisena tuulisena ja hyisenä. Taivaalla velloivat tummat pilvet, ja vielä kisapaikalla auton tuulilasinpyyhkijät sipaisivat viimeiset pisarat pois näkökentästä.

Ulkona Tuusulan Rykmentinpuistossa oli pakko lisätä toinen vaatekerros. Mietin, mitä tästä oikein tulee. Joudunko juoksemaan ylläni kahdet housut, pitkähihainen paita ja kaksi takkia päällekäin?

Ilmojen herrat olivat kuitenkin armollisia. Hetkeä ennen ensimmäistä starttia eli kympille ja maratonille lähteviä juoksijoita, pilviverho repesi ensimmäisen kerran, ja sen jälkeen sää oli juoksijan näkökulmasta lähes yhtä juhlaa vain.


Puolimaratoonareita oli niin paljon, että juoksijat joutuivat ylittämään lähtöviivan kävellen. Silloin paistoi jo aurinko.
Lähtömerkin ampui kansanedustaja Antti Kaikkonen.































Lieko suunnattoman innostuksen vain minkä, mutta oikeastaan yhtä juhlaa vain oli Rouva Sanan ensimmäinen juoksukin. Se sujui helposti, kivuttomasti ja mutkattomasti.

Rouva Sana sai lauantaina somessa palautetta virnistyksistään. Ne olivat aitoja, eivätkä olleet laantua lainkaan.

Kotiin Rouva Sana palasi niin aurinkoisena, että jälkikasvu kysyi: "Äiti, saitko sinä pokaalin?"

En muuten saanut. Sain mitalin. Sen takana lukee Rantatien kymppi. Se on minulle yhtä arvokas kuin pokaalikin.






























Kiitos onnistumisen ilosta kuluu Rouva Sanan sparraajille, jotka lähtivät ennakkoluulottomasti seuraksi kisaan mukaan. Meistä neljästä peräti kolme osallistui juoksutapahtumaan ensimmäistä kertaa.

Myönteistä oli myös Tuusulanjärven maratonilla oleva positiivinen henki. Paikalla oli oikea urheilujuhlan tuntu.

Sen aisti ja koki paitsi tapahtumapaikalla järjestäjien ja tuntemattomien juoksijakollegojen kesken, mutta ehdottomasti myös matkan varrella.

Kiitos siis kaikki te lukuisat katsojat, jotka olitte saapuneet pihoillenne ja Rantatien reunaan kannustamaan ja tsemppaamaan teille tuntemattomia juoksijoita.

Rohkaisuhuudoillanne ja peukutuksillanne oli matkan kannalta uskomattoman suuri merkitys.

Tuusulanjärven maraton -tapahtumaan yhdistyi hauskalla tavalla kunnon kohottaminen ja pala kesäfestarin tunnelmaa - ilman palautusjuomaa ja rusinoita kummempia nautintoaineita tai musiikkia tosin.

Varmasti juoksen vielä toisenkin kerran; aikaisemminkin kuin vuoden kuluttua.




Väsynyt, mutta onnellinen?

Juu-u. Kyllä. Kirjaimellisesti.

Juoksun jälkeen loppupäivän oli ihan yltiöpäinen aito, rehellinen nälkä parin tunnin välein, ja illalla nukahdin sohvalle kesken television katselun.

Ja tämä tarina on tosi.

2 kommenttia

  1. Onnea upeasta suorituksesta! Olen yhden kerran käynyt juoksemassa Naisten Kympin. Tarkoituksena oli pikkuisen hölkätä ja kävellä loppupätkä, mutta niin se vaan meni juoksujalkaa koko kymppi. Valtava euforian tunne maalissa, mutta ehkä ei olisi ihan kylmiltään kannattanut juttuun mukaan lähteä, sen huomasi seuraavana päivänä ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo euforian tunne on juuri oiva kiteytys. Juuri sitä se on. Joskus (mutta huom! ei läheskään aina) saman tunteen saavuttaa normilenkilläkin. Silloin tulee tunne, että sitä voisi juosta niin kauan kuin tietä riittää.

      Vaan kylmiltään en minäkään tohtisi kistapahtumaan juoksemaan kyllä ihan lähteä. No, tälle minun ensikokemukselle tulikin tehtyä sitten tosi pitkä pohjatyö ;).

      Poista

Jaa blogikirjoitukseen liittyvä ajatuksesi, anna palautetta, lähetä salainen viesti, kerro tarina. Kaikista näistä: iso, lämmin kiitos!