Olipa kerran juhannusvieras nimeltä Kissa

25 kesäkuuta 2015

Olipa kerran perhe, joka vietti juhannusaattoa poikkeuksellisesti kotonaan. Vaikka oli kylmä, terassin ovi oli auki, koska olihan kuitenkin kesä.

Yllättäen avonaisesta ovesta sisään käveli vieras. Se oli kissa. Kutsutaan sitä tässä tarinassa ihan vain Kissaksi.

Oli saman perheen pihalla kissoja ennenkin nähty. Jokunen oli käynyt joskus autotallissakin. Kaikki tähän astiset olivat kuitenkin saaneet jalat alleen aina, kun ne olivat nähneet ihmisen, siis vieraan ihmisen.

Tämä Kissa oli erilainen. Se käveli taloon sisälle, mittaili jaloillaan paikat, sanoi "kurnau" ja käveli keittiöön. Sen katse kertoi, että sitä ruokaa esille vähän ja äkkiä.

Ruokaa Kissa perheen mielestä tarvisikin. Kissa oli laiha, luut törröttivät vatsan seudulta ja reissun rasitukset näkyivät muutoinkin sen turkissa. Kissa oli saanut joskus köniinsä ja ilmeisesti kovaa.

Näin jälkikäteen arvioiden ruoan antaminen oli ilmeisesti virhe. Kohtuullisen kovasydäminen lienee kuitenkin se perhe, joka ei tuollaisessa tilanteessa huomioisi vierasta.

Kissa oli tyytyväinen. Se söi suurella, mielipuolisella ruokahalulla kaikki, mitä perhe kaapistaan löysi, kehräsi palkinnoksi ja hyppäsi sohvalle nukkumaan.

Perheeltä ei kyselty, sopisiko tai kävisikö. Juhannusvieras päätti itse - ja niin tehtiin.


Perheen äiti aloitti valtaisan selvitystyön. Oli selvää, että niin ihmisrakas ja kiltti kissa oli jonkun, mutta kenen. Missä sen oikea koti oli?

Kissa alkoi viettää omaa elämäänsä. Se karkasi ulos ja perhe luuli sen hävinneen omille reissuilleen. Turhaan. Kissa ilmestyi jo samana iltana takaisin. Se sanoi vain kur ja käveli taloon sisälle kuin kotiinsa.

Seuraavana päivänä perhe lähti juhannuksen viettoon ja oli varma, että ne olivat hyvästit Kissan kanssa. Vielä mitä. Kissa makasi terassin tuolilla perheen saavuttua seuraavan iltana kotiin.

Kissan katse kertoi, että kiva, kun tulitte. Että johan tässä ehtikin olla jo tylsää, ja vatsa huutaa.

Viimeistään silloin perhe ymmärsi, että ystävyysuhde oli vaarassa muodostua pitempiaikaiseksi.

Pian perheen äiti sai tietää, että Kissa on todellinen karkulainen - syystä tai toisesta.

Selvisi, että Kissa oli löydetty edellisen kerran saman viikon keskiviikkona ja palautettu omistajalleen. Vain kaksi päivää myöhemmin se käveli nälkiintyneenä perheen ovesta sisään.

Tarina kertoi, että talo sijaitsi vain puolisen kilometrin päässä oikeasta kodista.

Perheen äiti soitti paikalliseen löytäeläintaloon. Sieltä todettiin, että koska äiti ei voinut olla varma Kissan tarkasta kodista, sen oikea paikka olisi heillä. Heidän velvollisuuksiinsa kuului selvittää, missä Kissa asui.

Mahtavaa, mietti perheen äiti. Vihdoin löytyi joku, joka ottaisi vastuun juhannusvieraasta.

Perheen äiti lainasi Kissalle kuljetuskopan ja ajoi jälkikasvun kanssa vajaan tunnin ajomatkan päässä sijaitsevalle löytöeläintalolle.

Matka ei ollut helppo. Kissa koki itsensä petetyksi, ja jälkikasvun sydäntä riipoi Kissan hylkääminen. Kaikki olivat kuitenkin yhtä mieltä, että tarina sai nyt onnellisen lopun.

Vaan kuinkas sitten kävikään?

Vuorokausi Kissan löytäeläintaloon kiikuttamisen jälkeen perheen talon ikkunan alta kuului tuttu naunta. Kissa oli palannut takaisin.

Tätä kirjoitettaessa Kissa nukkuu perheen terassin tuolilla ja perheen äiti miettii, mikä asiassa meni lopulta pieleen?

Miksi Kissa ei viihdy omassa kodissaan, ja miksi perhe tuntuu olevan ainoa, joka välittää siitä?

Eikö kukaan oikeasti kaipaa ihmisrakasta, suloista Kissaa?


PS. Tämä tarina on tosi.

4 kommenttia

  1. niin, teistä tuli kissaperhe pyytämättä ja yllättäen

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No niin kirjaimellisesti tuli. Tutkimattomat ovat kissojen aivoitukset.

      Sisälle Kissa pääsi toviksi vain juhannusaattona (jolloin se siis käveli itse suoraan sisälle ja jäi hetkeksi) ja ruokaakin se on saanut viimeksi sunnuntaina, mutta silti se tuntuu olevan sitä mieltä, että terassimme on maailman paras paikka..

      Kiikuttaisimme Kissan suoraan kotiin, jos vain tietäisimme, missä se on.

      Poista
  2. Ihana juttu.Kissathan kiintyy paikkoihin, ei niinkään ihmisiin. Jos se on ollut pitkään karkulainen, kun on niin laiha. Voi raasua. Minulla oli 8 vuotta kissa ja sisäkissana hyvin arka. En olisi kuvitellutkaan, että se olisi voinut kävellä toisten kotiin ja käydä taloksi. Toisaalta se kisuissa viehättää, kun ovat niin itsenäisiä. No, te saitte toistaiseksi lemmikin:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Argh, tämä Kissa on kummallinen ja todellakin juu: itsenäinen tapaus.

      Sehän ei lopulta edes päässyt meille sisälle asti muuta kuin juhannusaattona, sillä emme voineet sitä sisällä pitää astmani takia.

      Mielenkiintoiseksi tämän karkulaisen tekee se, että veimme sen lopulta löytöeläintaloon, josta se päätyi omaan, oikeaan (!) kotiinsa, ja josta se vuorokauden sisällä karkasi uudestaan ja ilmaantui pihallemme - siis siitä huolimatta, että se päässyt sisälle tai saanut edes ruokaa!

      No, nyt Kissa on reilun viikon jälkeen vaihtanut kohdettaan. Ei tosin sen kauemmaksi kuin naapuriin. Näemme Kissaa edelleen päivittäin, mutta enää se ei ole yhtä seurallinen. Taisi loukkaantua ;).

      Silti tuntuu, että ei tuo ihan oikeaa kissanelämää ole. Merkillinen tapaus.

      Poista

Jaa ajatuksesi, anna palautetta, kerro tarina. Kiitos, että viestit!

My Instagram