Tämä kesä, eikä mikään muu

07 elokuuta 2015












Vaikka Rouva Sana taisteli vastaan, jälkikasvu huomasi sen heti.

Hetkeä ennen hyppäämistämme autoon lomareissun päätteeksi vanhempi loi minuun "Äiti, ei kai TAAS... Miksi?" -ilmeensä, ja nuorimmainen kysyi suoraan: "Äiti, miksi sinä itket?"

Yritä siinä sitten täyteen pakatun menopelin edessä sanoa, että no, en miksikään ja tapailla silmillä taivasta (se on konsti, jolla Rouva Sana yrittää saada alkavan itkun tyrehtymään: katse sinnikkäästi taivaalle tai seinään - tehoaa usein, mutta ikävä kyllä, ei läheskään aina sataprosenttisesti).

Kulunut suvi on järjestyksessä toinen, jolloin ilmassa on jollakin kummallisella tavalla lähdön tunnelmaa. Siis sellaisen lähdön, jolta lähtijä ei palaa enää koskaan takaisin.

Pihalla varotaan puhujien kesken lausumasta liian suoria sanoja ja liikoja lupauksia. Kukaan ei halua ajatella, saati sitten lausua ääneen, että saatamme olla samalla joukolla koolla mahdollisesti viimeisen kerran.

Halataan vain hyvästiksi ja puhutaan epämääräisillä kielikuvilla. Että jos saisi olla vielä vain terve niin...

Ja kaikki läsnäolevat tietävät, että mahdollisuus on 50/60, kuten Nykänen sanoisi. Hyvin epämääräinen. Nähdään tai ei nähdä.

Kesäloman aikana Rouva Sana huomasi moneen kertaan pohtivansa, miksi kaiken hyvän ja kauniin ymmärtää yleensä vasta sitten, kun sen menettää.

Arkisesta yhdessäolemisesta tulee yhtäkkiä antoisaa ja merkityksellistä usein vasta, kun tietää, että yksi, tai ehkä jopa kaksikin, voi seuraavalla kerralla olla joukosta poissa. Sen ei saisi olla niin, mutta niin se kuitenkin menee.

Voi elämä, miten kaksikymppisenä tämä elon taival tuntuukin aina niin ikuiselle. Läheiset ovat kuin ikävä, mutta pakollinen paha, joita on siedettävä, koska heitä ei ole voinut valita.

Ja silti he ovat jo tuolloin yhtä tärkeitä kuin nyt. Silloin (eikä vielä kovin paljon myöhemminkään ) sitä ei vain tule ajatelleeksi. Ei arvosta, vaikka syvällä sydämessään tietysti arvostaakin.

Kunnes vuosikymmenet vaihtuvat ja ne painavat yksiä jos toisia - ja vanhempia muita enemmän. Ja yhtäkkiä käy niin kuin Rouva Sanalle edellä. Kaikki arkinen on niin merkityksellistä, että siitä ei haluaisi päästää irti.

Luopua. Sanoa lopullisia hyvästejä sen sijaan, että moikkaisi vain ja toteaisi, että ensi kesänä sitten taas...




Rouva Sana bongasi lomansa aikana Instagramista erään mietelauseen. Harmi kyllä, en enää muista mistä tai kenen se oli. Puhumattakaan edes siitä, miten lause meni sanasta sanaan.

Mietteen ajatuksena kuitenkin oli, että jossain vaiheessa kiinnitämme kaiken huomiomme luopumiseen ja menetyksiin. Kun sitä on koettu riittävästi, tulevat muistot. Huomaamme kaiken kauniin, joka on joskus ollut.

Ehkä siksi tuli tänä kesänä kuljettua hieman etukenossa.

Eipä se juuri olemista loman aikana helpottanut, mutta auttoi ainakin elämään täydestä sydämestä juuri tätä kesää - eikä mitään muuta.


4 kommenttia

  1. Toivotaan, että tulee se yhteinen joulu ja kesäkin vielä. Toivossa on hyvä elää, vaikka se välillä niin hiton vaikeaa onkin.
    Ihanaa oli sinut eilen nähdä ja hali teki hyvää tällaiselle räkänokallekin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Iso kiitos Outi <3! Ja juuri sinä ansaitsit halit, ihanainen ;).

      Poista
  2. Hämmentävän monimerkityksellisiä kuvia! Suurten ajatusten edessä olet. Ajankulkua emme valitettavasti pysty pysäyttämään, mutta kuinka onnistuisi se, ettemme niin paljon eläisi aikaa etukäteen? Sitä olen monesti yrittänyt itselleni tolkuttaa, yleensä epäonnistuen. Suru ei ajan koittaessa vähene vaikka sitä kuinka surisi etukäteen. Halaus <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. PauMau, olet niin täsmälleen oikeassa: kun sitä oppisi elämään faktoistakin huolimatta tätä päivää miettimättä tulevaa tai muistelematta (ainakaan liikaa) mennyttä. Harjoitellaan yhdessä <3.

      Halaus <3!

      Poista

Jaa ajatuksesi, anna palautetta, kerro tarina. Kiitos, että viestit!

My Instagram