Kun rouva ehtii tiettyyn ikään, tuntuu joka kerta yhtä hyvälle tulla myönteisellä tavalla yllätetyksi.

Nyt tällaisen yllätyksen Rouva Sanalle tarjoaa Keski-Uudenmaan teatteri KUT perusohjelmistostaan poikkeavalla runokonsertillaan Karhu ja Hallatar.

Keski-Uudenmaan teatterin Karhu ja Hallatar -runokonsertti perustuu keravalaisen nuoren Henri Tissarin runoihin. (Kuva: KUT)

Kuttilaisia tuntevana osasin toki jo ounastella, että lavalla nähtävät näyttelijätyypit tekevät myös hyvää musaa, mutta hei ne tekstit!

Olisin väittänyt, että lyrikoiden taustalta löytyy jokin harmaahapsinen keravalainen Henri, joka on kirjoittanut viimeiset 80 vuotta ja pohdiskellut maailmanmenoa itsekseen omissa runoissaan.

Vaan kattia kanssa.

Runoesityksen sanoitusten taustalta löytyvä Henri Tissari on vasta hädintuskin parikymppinen keravalaisnuori, jonka tarinat ovat elämää suurempia analyysejä luonnosta, arjesta ja rakkaudesta.

Jos oikein pinnistelee, Keravan kirjastossa esitettävän KUT:n Karhu ja Hallatar -runoesityksen aikana voi kuvitella olevansa hämyisessä ranskalaisessa ravintolassa, jonka ikkunan takana kopisevat korot mukulakivikadulla liiskaantuneiden tupakantumppien välissä.

Tai ainakin hämärässä, savulta haiskahtavalta klubissa.

Jonnekin sellaiseen paikkaan tämä esitys ehdottomasti kuuluisi: ravintolamiljööseen, jossa voisi pöydän alla laittaa jalalla hieman vipaten, heiluttaa rennosti käsiään ja päätään.

Hymyillä, kun hymyilyttää. Itkeä, kun kyynel nousee silmäkulmaan.

Karhu ja Hallatar nimittäin vie katsojan tunneskalaassaan sen jokaiseen laitaan. Ja samalla ihastuttaa.

Karhu ja Hallatar on ehta musiikkiesitys. Lausuntaa siinä on vain nimeksi.

Lavalla teatterilaisista nähdään näyttelijät Elina Varjomäki ja Jari Vainiokukka sekä Sanna Saarijärvi. Bändissä soittavat Altti Uhlenius, Jussi Hongisto ja Johannes Korpijaakko, joka on katsojille tutumpi näyttelijänä.

Esitys soljuu kokoonpanolla hyvin; oikein hyvin. Jokainen biisi ja siihen tehty esitys on katsojalle pieni yllätys.

Näyttelijät ovat monilahjakkuuksia.

Suosikkien poimiminen 15 biisin joukosta ei tee oikeutta esitykselle, sillä oikeastaan jokainen kappale olisi maininnan arvoinen.

Kuten vaikkapa Vainionkukan rokahtava Skaldin laulu, Varjomäen huilulla täydentämä Saarijärven herkkä Puhdas kaipuu, näyttelijätrion hieman Ultra Bra -henkinen yhteisesitys Laulumiehen laulu tai Hongiston Unelmieni laaksot, joka olisi taattua Euroviisu-kamaa milloin vain.

Elina Varjomäki. (Kuva: KUT)

Rouva ei olisi kuitenkaan rouva ellei hän nostaisi muutamaa suosikkiaan esille.

Varjomäen esittämä Taru ja Saarijärven Kauneinta ovat jotain niin kaunista, että ne uppoavat syvälle ja jäävät sinne olemaan.

Hulppea on taas Korpijaakon Tuoppi, joka on kuin oluenhuuruisen isokynän elämästä oivallisesti ja hauskasti esitetty.

Ja hei Lapin maa, se tempaisee mukaansa täysin, kun musiikin monilahjakkuuden Uhleniuksen kuulee kerrankin myös laulavan.

Hulppeaa ja hienoa esityksessä on, että Uhleniuksen, Hongiston ja teatterin puheenjohtajanakin tunnetun Heikki Lundin säveltämien biisien takaa löytyy vasta parikymppinen Keudassa opiskeleva keravalaisnuori Henri Tissari.

Runokonserttia ei olisi, jos Uhlenius tehdessään töitä keravalaisnuorten kanssa ei olisi törmännyt Tissariin ja kiinnittänyt huomiotaan hänen lyriikoihinsa: niiden poikkeukselliseen määrään ja ennen kaikkea laatuun.

Kuten Uhlenius itse sanoo: hän on tavannut useita runoilijoita, mutta nuori mies teki runoillaan hänen suuren vaikutuksen.

Jossain taivaankappaleet ovat olleet oikeassa asennossa oikeaan aikaan.

Karhu ja Hallatar painii Vuoden keskiuusmaalainen kulttuuriteko -sarjan kärkikästissa. Voiko tällaista kulttuurinautintoa siis muuta kuin suositella lämpimästi?

Menkää ja nauttikaa! Ei kestä kuin tunnin.

(Kuva: KUT)

blogiyhteistyö Henri Tissari Karhu ja Hallatar Keski-Uusimaa kulttuuri KUT runokonsertti teatteri