Vau.

Vau, vau, vau ja vau.

Vanha talo maalla on täyttynyt kohtaamisista. Vanja-enossa mukana ovat muun muassa Outi Pippuri, Maiju Tuovila, Jyri Pelkonen, Kalle Tahkolahti, Heikki Simolin ja Seppo Pirskanen. (Kuva: Järvenpään teatteri)

Vaikka samaan hengenvetoon tuntuu hieman höntille.

Rouva Sanan sanavarastoon kuuluu harvoin vain yksi, yksipuolinen sana.

Järvenpäässä parhaillaan esitettävän Vanja-enon kohdalla sanat ovat kuitenkin loppua tämän rouvan kohdalla pitkästä aikaa kesken.

On vain olo: vau.

Mutta täytyy yrittää purkaa tunnelma jotenkin järjellisiksi perusteluiksi.

Anton Tsehovin 1800-luvun loppupuolella julkaisema Vanja-eno on näytelmäkirjailijan eräs klassikkoteoksista siinä, missä samaan sarjaan kuuluvaksi katsotut Kirsikkapuisto, Lokki ja Kolme sisartakin.

Vanja-eno pelmahtaa teattereiden ohjelmistoon tasaisin väliajoin pääkaupungin suuria laitosteattereita myöten.

Eikä ihme. Onhan näytelmän stoori yli 100 vuotta ilmestymisensä jälkeen yhä edelleen merkillisen ajaton: teemoina on paitsi elämä ja sen katoavaisuus myös luonto ja sitä uhkaava muutos.

Jälkimmäinen ei siis ole ollut todellakaan vain ja ainoastaan nykyisten sukupolviemme huolenaihe.

Järvenpään teatterin Vanja-eno käynnistyy kesän helteisestä päivästä.

Eläkkeelle jäänyt professori Serebrajakov (Seppo Pirskanen) ja hänen nuori, kaunis vaimonsa Jelena (Outi Pippuri) ovat muuttaneet jokin aika sitten Vanja-enon (Heikki Simolin) ja professorin toisesta avioliitosta olevan tyttären Sofian (Maiju Tuovila) luokse maalle asumaan.

Vanjan ja Sofian edesmenneen äidin yhteiseen lapsuudenkotiin.

Sofia ja hänen enonsa Vanja ovat tottuneet raavaaseen työhön, ja he ovat pitäneet vanhaa kotitaloa ja sen tiluksia pyyteettömästi yllä.

Talon elämä ja arkinen järjestys maalla on kuitenkin muuttunut Sofian isän ja hänen uuden vaimonsa tulon myötä.

Rauhaa taloon ei tarjoa sekään, että sensuelli ja elämään huolettomasti suhtautuva Jelena aiheuttaa sydämentykytyksiä paitsi ikääntyneessä (hmprh.. siis 47-vuotiaassa..) Vanjassa myös talossa usein vierailevassa lääkärissä Astrovissa (Kalle Tahkolahti).

Joutilasta elämäntyyliä ihannoiva, nuori Jelena on omiaan muistuttamaan talon asukkaita ja sen vieraita rakkaudesta sekä elämän merkityksestä ja vuosien nopeasta katoavaisuudesta.

Järvenpään teatteri on merkillinen. Vanja-enoa seuratessani harhauduin miettimään, että tässä sitä seurataan nyt pienen harrastajateatterin esitystä, ja sen tuotanto on kuitenkin vertailukelpoinen lähes minkä tahansa ammatteriteatterin kanssa.

Osasyynsä asiaan on teatterin periaatteessa käyttää ohjaustyössä teatterialan ammattilaisia. Se näkyy ja kuuluu. Järvenpään teatterin Vanja-eno on ohjaaja Samuli Reunasen käsialaa.

Reunanen tunnetaan lukuisista ammattiteattereille tekemistään ja kiitellyistä ohjaustöistä muun muassa Tampereelle, Hämeenlinnaan ja Mikkeliin. Reunanen on vieraillut Järvenpään teatterissa aikaisemmin kahdesti.

Mutta on osansa näyttelijöillä itselläänkin. Vanja-eno on vain... no, yksinkertaisesti niin vaikuttavaa katsottavaa - varsinkin, kun ottaa huomioon, että näyttelijöistä jokaisen päivätyö on Tahkolahtea lukuun ottamatta ihan jossain muualla kuin teatterialalla.

Tykyttää, ahdistaa, mielessä jyllää. Jelena (Outi Pippuri) ja Astrov (Kalle Tahkolahti) avautuvat toisilleen. (Kuva: Järvenpään teatteri)

Jos olet nähnyt jonkin Tsehoveista korituoleihin ja eteriseen maisemaan istutettuna, Järvenpään Vanja-eno on kaikkea muuta. Se on suloinen sekamelska vanhahtavaa kieltä ja nykyaikaa.

Näytelmässä kellarinäyttämö on hyödynnetty oivaltavasti. Joskus se, että näytelmästä puuttuvat varsinaiset lavasteet esineistöä lukuun ottamatta, voi olla toimiva lavastus. Kädenjälki tässäkin on Reunasen itsensä.

Myös musiikkia, joka ei muuten sitten ole aikansa kuvaa, on hyödynnetty näytelmässä pitkin tarinaa kekseliäästi.

Vanja-enoa itseään on vaikea pukea sanoiksi. Se pitää oikeastaan vain kokea, sillä se menee ihon alle ja tulee katsojan mukaan ajatuksiin.

Tarinassa on kaksi kohtausta, jotka saavat silmät suorastaan pyörimään päässä ja ihon kananlihalle.

Näytelmän kliimaksi on, kun omaan elämäänsä kyllästynyt ja rakkauden edessä luovuttanut Astrov saapuu vanhan talon salonkiin hiprakassa jäniksen pukuun ja aurinkolaseihin sonnustautuneena.

Hahmo ja kohtaus ovat suurempia kuin elämä itse. Ja oikeastihan elämässä pitäisi olla aina vähintään ripaus Elvistä ja paljon rokkenrollia.

Kylmäksi ja tunteettomaksi ei jätä se loppupuolen kohtaus, jossa Serebrajakov ja Vanja-eno ottavat yhteen väsyinenä, toisiinsa ja oikeastaan ihan kaikkeen kyllästyneinä. Sillä hetkellä koko teatteri täyttyy hetkeksi elämän ankaruuden ja raadollisuuden kakofoniasta.

Järvenpään teatterin Vanja-eno on riipaiseva, koskettava, hauska ja puhutteleva kuvaus elämän (ja luonnon) katoavaisuudesta ja siitä, kuinka kaikki on tänään tässä ja nyt.

Sillä uskoimmepa tai emme, huomenna kaikki on jo toisin. Sitä ei kannattaisi unohtaa.

blogiyhteistyö Järvenpään teatteri kulttuuri teatteri Vanja-eno