Suviranta on tarinoiden aarrearkku

Suviranta-teoksen sisäkannen kuvaan kiteytyy kaikki.

Aukeaman kokoisessa valokuvassa Tuusulanjärvi lepää tyynenä ja rauhallisena. Se huokuu levollisuutta ja tyytyväisyyttä: tässä minä olen, ja se riittää.

Pilvet heijastuvat kuvassa järven pintaan. Puista ja kaislikosta päätellen lienee huhtikuu.

Kaikki on jälleen edessä.

Tuusulanjärven taiteilijayhteisö

Samaan kuvaan kulminoituu myös Suviranta-teoksen parhaus.

Se on paitsi kirja Eero Järnefeltin ateljeekodista Suvirannasta, mutta myös oodi Tuusulanjärvelle ja sen lähitienoolle.

Alueella on eletty taiteilijahengessä jo 120 vuotta - ja tarinat jatkuvat yhä.

Tuusulanjärven taiteilijayhteisöstä on kirjoitettu ja puhuttu monen mielestä ehkä jo kyllästymiseen asti. Ja kyllä, totta toinen puoli. Paljonhan aiheesta on julkaistu.

Toisaalta yhtä kaikki, jos vertaa siihen, että taiteilijayhteisö vietti koko viime vuoden 120-vuotisjuhliaan, tarinoita ja juttuja kuultiin valtakunnallisesti ja alueellisesti hämmästyttävän vähän, ihan liian vähän.

Yksinomaan Suvirantaan keskittynyt samanniminen teos ilmestyi viime vuoden lopulla kreivin aikaan. Se on kaunis piste juhlavuodelle, mutta samalla eräänlainen välitilinpäätös myös koko Suvirannan tarinalle.

Eero Järnefeltin ateljeekoti on ollut kaikki kuluneet vuosikymmenet suvun hallussa yksityiskotina. Tulevina vuosina tilanne muuttuu, kun Järvenpään kaupunki päätti vain noin kuukausi kirjan ilmestymisen jälkeen tammikuussa ostaa Suvirannan.

Tuusulanjärven taiteilijayhteisön pitkäaikaisin koti siirtyy viimein julkiseen omistukseen siinä, missä yhteisön naapuritkin: Ainola, Ahola, Halosenniemi ja Erkkola.

Oli siis jo korkea aika paketoida Suvirannan historia yksien kansien väliin ennen sen muuttumista kaikille avoimeksi museoksi.

Tuusulanjärven taiteilijayhteisö
Suviranta kesällä.

Tuusulanjärven taiteilijayhteisö
Suviranta talvella Eero Järnefeltin ikuistamana.


Tälle rouvalle Leena Lindqvistin kirjoittama Suviranta (2017, Maahenki) on ennen kaikkea teos omasta asuinseudusta ja naapurista.

Olen asunut Keski-Uudellamaalla 20 vuotta ja rapiat. Olen alun perin junan tuoma. Oli suoraan sanottuna silkkaa sattumaa, että minusta tuli keskiuusmaalainen.

Mutta kun tulin, tuntui kuin olisin tullut kotiin.

Olen tuntenut Tuusulanjärven rantamaisemissa samaa selittämätöntä tuttuuden tunnetta kuin katsellessani maisemia Kolin huipulta Pieliselle.

Molemmissa maisemissa kaikki on tässä ja nyt. Olen kotona.

Olen siksi lopulta jäävi arvioimaan kirjaa puolueettomasti, sillä sama kotoilun tunne värittää myös Suvirannan lukukokemustani.

En tiedä, kumpi on minulle lukijana lopulta merkityksellisempää: kirjan sisältämät faktat ja historialliset kertomukset naapuritalosta vai kuvat kotoisista järvimaisemista.

Nautin molemmista yhtä paljon.

Tuusulanjärven taiteilijayhteisö
Suvirannan alkuperäinen isäntä Eero Järnefelt.

Suviranta sisältää paitsi tuhdin annoksen historiallista faktaa, mutta myös kuvia arvokkaasta ateljeekodista ja sen ympäristöstä sekä Järnefeltin teoksista.

Järnefeltin Eerolle ei ollut sattumaa, että hän rakensi uuden kotitalonsa juuri Tuusulanjärven rannalle, lähes näköetäisyyden päähän Halosenniemestä Aholan naapuriin.

Pääkaupungin syke haittasi jo 1900-luvun taitteessa muidenkin kuin Järnefeltin luovuutta. Tuusulasta oli lyhyt matka Helsinkiin, mutta se oli tarpeeksi rauhallista ja luonnonläheistä maaseutua.

Sykettä pakoon matkasivat myös muut Tuusulanjärven taiteilijayhteisön asukkaat.

Tänään Järnefelt taiteilijaystävineen kääntyisi tosin ehkä haudassaan, jos hän tietäisivät Tuusulanjärven tienoon nykymenosta.

Antti Halonen kirjoitti Suviranta-teoksessa olevan tarinan mukaan jo 1950-luvulla seuraavasti: "Helsinki alkoi tunkea tunnelmaansa kotiportin pieleen, perämoottorit alkoivat papattaa järvellä aamusta iltaan, ja muut moottorin pauhasivat maantiellä lakkaamatta."

Jos vilkas liikenne rassasikin aikalaisia 60 vuotta sitten, on meno muuttunut Suvirannan ja Ainolan ohi päivittäin sykkivän autovirran myötä.. sanoisinko ihan vain, että jonniin verran.

Vaikka Suvirannan rakennuksen ja samalla laajan ja monipuolisen puutarhan historia on ansainnut tulla ylöskirjatuksi - joka onkin muuten seikkaperäinen talon kunnossapitoa ja puutarhan kasvilajilistausta myöten -, minulle teoksen parasta antia ovat kirjan runsaat tarinat, joihin voisi upota: ne lukuisat historialliset muistot ja kertomukset Tuusulanjärven rannalta.

Tarinat vahvistavat käsitystä siitä, että jos jokin seudulla osattiin niin yhteisöllisyys.

Alueella vietettiin arkea yhdessä, jaettiin vastoinkäymiset ja rahanpuute yhdessä, vietettiin vuodenkiertoa yhdessä ja juhlittiin yhdessä. Tästä elämisen kirjosta iso osa näkyi myös Suvirannassa.

Kirjan suurta plussaa ovat Suvirannan nykyisen isännän Juhani Kolehmaisen runsaat muistelut.

"Kun myöhemmin liityimme joukkoon, oli edellinen polvi vaipunut jo muisteloihin. Niissä kerrattiin kesäretket Torvilevolle ja Sipoonjoelle, niissä vietettiin yhteistä kesäpäivää Sarvikalliolla..."

Ah, ihanuutta!

Tuusulanjärven taiteilijayhteisö
Suvirannan nykyinen isäntä Juhani Kolehmainen.

Lue lisää Rouva Sanan aikaisemmista jutuista


Huhtikuu on Rouva Sanan blogissa lukukuu. 
Saat joka viikko vähintään yhden kirjasuosituksen.
Pysy taajuudella!


Yhteistyössä Maahenki. 
Kirja on saatu kustantajalta arvostelukappaleena.


2 kommenttia

  1. Pidän kirjoista joissa on oikeita tarinoita ja paljon kuvia <3 Sinun postaustesi kautta ja kalenterin voitettuani, voin vaan todeta, että kauniilla seudulla saat asustella <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihanaa, jos tykkäät kalenterin maisemista. Samanlainen on tulossa Tuusulanjärven tienoosta loppuvuodesta myös vuodelle 2019.

      Nämä maisemat ovat aidosti inspiroivia ja kauniita. Ainakin muualta tänne aikanaan tulleena, arvostan. En yhtään ihmettele, että täällä on tehty kulttuuria yhtäjaksoisesti jo 120 vuotta.

      Poista

Jaa ajatuksesi, anna palautetta, kerro tarina. Kiitos, että viestit!