Hetken tie on kevyt

Siitä Rouva Sanan aamusta on neljä vuotta ja rapiat. Muistan sen silti edelleen kuin eilisen päivän.

Puhelimeni soi tavallisena arkiaamuna kesken hetkeä aikaisemmin käynnistyneen työpäivän.

"Nyt on tapahtunut jotain. Sinun on tultava tänne. Heti." 


Rouva Sana

Tajusin jälkikäteen, että toimin shokkitilanteessa kuin robotti. Kädet alkavat täristä, sydän jysähtää kurkkuun ja silmät täyttyvät kyynelistä vasta paljon, paljon myöhemmin.

Aloin puhelinsoiton jälkeen organisoida päivää uusiksi. Tyynen viileästi. Huolen, kauhun ja pelonkin keskellä minun oli ensin huolehdittava muista.

Työt piti keskeyttää ja ilmoittaa asiakkaalle toimeksiannon viivästymisestä. Kuopuksen muutaman tunnin päästä koittava kesälomaohjelma piti peruuttaa.

Mies piti hälyyttää töistä kesken työpäivän jälkikasvun luo kotiin, ja jälkikasvu piti ruokkia ennen lähtöäni.

"Äidin on nyt vain pakko lähteä näin yhtäkkiä". 

En voinut vielä silloin kertoa jälkikasvulle syytä. En uskaltanut. Pelkäsin romahtavani toimintakyvyttömäksi. Pelkäsin, että en pääse lähtemään.

Ennen lähtöäni mies muistutti puhelimessa monta kertaa, että pysynhän autolla omalla kaistallani; että en aja jonnekin, mistä minua saisi etsiä.

Ja pysyin minä, omalla kaistallani siis. Mutta virkavallalta on pyydettävä näin jälkikäteen anteeksi: rehellisyyden nimissä en muista ajomatkasta yhtään mitään.

Kuten en paluustani samana iltana kotiin, enkä monesta muustakaan asiasta tai päivästä sen kesän aikana.

Tuon päivän jälkeen kesä oli pelkkää mustaa täynnä.

Rouva Sana


Neljä vuotta sitten kokemani muistot tulvahtivat kysymättä ja pyytämättä mieleeni, kun sain kuulla ystäväni taannoin kohtaamasta suru-uutisesta. Hänen perheensä jäi yllättäen ilman rakasta perheenjäsentään.

Elämä ei ole ikuista. Toivoa sellaisesta tuskin kukaan varttuneeseen keski-ikään ehtinyt edes elättelee. Kyse ei ole siitä.

Kohtuutonta ja käsittämätöntä silti on jokaisen läheisen ja rakkaan ihmisen poismeno, joka tulee tietämättä ja siihen mitenkään varautumatta: kirjaimellisesti kuin salama kirkkaalta taivaalta.

Äsken olit siinä - ja nyt et enää ole.

On-off.

Läheinen, rakas ihminen, joka oli tunti, vuorokausi, viikko sitten läsnä omassa arjessa, on yhtäkkiä kaikkien aistien saavuttamattomissa.

Hän on muisto, jota ei haluaisi ottaa vastaan, koska se on liian rakas ja siksi raskas. Käsi, johon hetki sitten kosketit ja olkapää, johon nojasit, ei olekaan enää tässä ja nyt.

Aistit ymmärtävät, vaikka ne hapuilevat tyhjää. Mutta mieli, se ei käsitä tilannetta pitkään, pitkään aikaan.

Ajatukset harhailevat.

Mistä puhuimme viimeisenä päivänä, kun näimme? Mistä juttelimme, kun erosimme?

Puhuinko järkeviä? Muistinko yhteisten vuosien aikana sanoa kaikki merkitykselliset sanat? Kertoa, että olit muuten oikeasti rakas minulle.

Ei ollut mahdollisuutta sanoa hei. Ei ollut mahdollisuutta varmistaa, että kaikki tärkeä ennen viimeistä hetkeä oli tullut varmasti sanotuksi.

Ilmaan jää kasa sanoja ja lauseita, jotka eivät merkitse mitään, sillä ihminen, jolle ne oli tarkoitettu, ei niitä enää kuule.

Eikä ollut mahdollisuutta kiittää. Ei ollut mahdollisuutta todeta, että kiitos, kun olit läsnä: kiitos, että olit lyhyen hetken osa elämääni.

Olit arkeni tärkeä ihminen.

Saa vain todeta, että niin hän lähti ja lakkasi olemasta osa elämääni.

...

Eihän sellaista kenenkään pitäisi joutua koskaan kokemaan.

Rouva Sana



Meistä jokainen reagoi läheisen ja rakkaan ihmisen poismenoon omalla tavallaan. Jokainen suree niin kuin hänelle itselleen on oikeaa ja sopivaa.

Muistan, kuinka kesä neljä vuotta sitten oli yhtä aurinkoinen kuin menneet päivät ovat olleet kuluneen kesän aikana.

Aurinko paistoi sinisellä taivaalla valkoisten pilvien lomasta, ja peipposet lauloivat kesäkuussa kovemmin kuin koskaan.

Omassa maailmassani kaikki värit olivat kuitenkin pyyhkiytyneet pois. Kaikki oli harmaanmustaa massaa. Lintujen laulukin vaati kuulosuojaimet.

Arki sykki ympärilläni menojaan. Tuli aamu. Tuli ilta. Tuli uusi aamu. Aurinko paistoi, linnut lauloivat ja lomakausi oli tulollaan.

Ohitseni kulki nauravia kasvoja, onnesta hymyileviä silmiä ja kesästä sekaisin menneitä ihmisiä, ja katselin kaikkea ympärilläni kuin vaikeaselkoista mustavalkoista elokuvaa.

Se oli elämää, mutta se ei ollut minun.

Surun jälkeen tuli raivo ja kiukku. Mikä oikeus kenelläkään oli viedä minulle ja perheelleni läheistä ja tärkeää ihmistä niin yllättäen?

Miksi poismenon piti tapahtua kuin salaman iskusta? Miksi lähdön piti olla kaikille osapuolille epäreilu? Miksi muut saavat hyvästellä, mutta meille sitä mahdollisuutta ei suotu?

Sain pitkän aikaa ihottumaa, jos joku erehtyi sanomaan, että on onni saada kaatua saappaat jalassa. Ei siinä mitään onnellista ole.

Hautajaisissa pappi sanoi, että meillä jokaisella on oma aikansa. Surun ja murheen keskellä ymmärsin, mitä hän kertoo: toisilla aika on pitkä ja toisilla se on jostain selittämättömästä syystä liian lyhyt.

Elämän mitta ei ole järjellä selitettävissä. Sen määrää tiedä kukaan, eikä elämää voi ennalta siksi suunnitella. Elämä sattuu ja satuttaa.

Siksi tärkeintä onkin, miten olemassa olevan ajan käyttää - miten sen elää ja mitä lausuu ennen viimeistä pistettä.

Kuinka monta kertaa tarttuu toista kädestä kiinni ja sanoo sanat, jotka on aina tarkoittanut ääneen kerrottaviksi. Millaisia muistoja yhdessä luo.

Hetken tie on kevyt, ja varmaa on, että se päättyy kaikilla aikanaan. Suru on raskas kantaa, eikä sen taakassa ole mitään hyvää tai jaloksi tekevää.

Suru kuitenkin muistuttaa, että meistä kukaan ei ole itsestään selvyys, ja meillä jokaisella on oma aikansa.

Toisilla se on pitempi. Ja toisilla se on liian lyhyt.

Juuri siksi elämä on tässä ja nyt.

Rouva Sana


Jutun kuvat on ikuistettu kesäkuussa 2018 Sipoon saaristossa.




4 kommenttia

  1. Tämä postaus sai minut nyt herkistymään. Pari viimeistä viikkoa olen kovasti ikävöinnyt isääni. Onneksi sain olla hänen kanssaan ihan sinne viimeiseen henkäykseen asti, vaikka ei se tehnyt asian hyväksymistä yhtään sen helpommaksi.
    <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joskus, aika usein, tulee minullekin sellaisia hetkiä, että herkistyn ja tunnen, kuinka sydämeni ihan pakahtuu ikävästä. Mietin, että kunpa hän olisi tässä vielä: kertoisin ja jakaisin tämänkin tarinan. Niin paljon jäi yhdessä kokematta.

      Vaikka surun sävyt aikaa myöten haalenevat ja harmaanmusta vaihtuu takaisin kirkkaisiin väreihin, ikävä ja kaipuu yhdessä koettuihin hetkiin ei katoa koskaan. Läheiset kulkevat mukana, vaikka he eivät ole enää läsnä.

      Outi, kiitos <3.

      Poista
  2. Eräs läheinen on sairastunut vakavasti, toukokuun lopussa sai diagnoosin ja n.2.5 viikkoa myöhemmin sai kuulla, että parantavaa hoitoa ei ole enää tässä vaiheessa tarjolla. Vielä käydään keskustelua, mutta vain siitä miten helpotetaan läheisen viimeisiä vaiheitaan. Olen surullinen, että aika käy vähiin, mutta enemmän surettaa hänen puolisonsa miten selviää. Eipä tämä itsellenikään helppoa ole, joudun hoitamaan monia asioita nyt sekä hänen pois menon jälkeen. Vielä en ole antanut surun tulla, en usko, että sen aika on ihan vielä... en tiedä tarkkaan miten reagoin, mutta olen kiitollinen, että saan valmistautua, vaikka tuskin sitä koskaan pystyy valmistautumaan tarpeeksi. Suru voi yllättää kaikesta huolimatta. Uskon, että vielä vaikeempaa, kun joku läheinen poistuu yhtäkkiä arvaamatta. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Erään ystäväni isoäiti oli iäkäs. Hän oli nähnyt pitkän ja rikkaan elämän, mutta hän oli sairastunut ja siksi väsynyt. Isoäiti oli valmis itsekin lähtemään. Ei mennyt kauan, kun hän nukkui pois.

      Juttelimme ystäväni kanssa, kuinka vääjäämätön tilanne hänen isoäitinsä kohdalla oli, ja silti, kuinka suuren surun ja ikävän poismeno aiheutti. Ei suru, huoli ja kaipuu yhteisiin hetkiin katso lähtijän ikää eikä tapaa, jolla toinen lähtee. Suru on aina suuri.

      Jäljelle jääneitä kuitenkin usein lohduttaa tieto siitä, jos kaikki on ehditty tehdä ja sanoa. Että on enää pakko hyväksyä ja sanoa hyvästit. Kuin toinen lähtee kuin salama kirkaalta taivaalta, kaiken tekemiselle ja hyvästien jättämiselle ei jääkään sijaa, ja se sattuu. Se sattuu kauan.

      Kiitos, kun avasit tarinasi. Meistä jokainen suree omalla tavallaan, ja usein suru voi tulla jälkikäteen. Hyvästien jättäminen vaatii voimia, mutta myöhemmin voimastaan on itselleen kiitollinen.

      Lämpimiä ajatuksia sinulle <3.

      Poista

Jaa blogikirjoitukseen liittyvä ajatuksesi, anna palautetta, lähetä salainen viesti, kerro tarina. Kaikista näistä: iso, lämmin kiitos!