Parempi olla jostain - edes

27 elokuuta 2018

Innostukseni kotiseutu-teemaan ei ole millään mittarilla tai muullakaan perusteluin selitettävissä.

Kun joku kertoo tuntevansa juurettomuutta tai olevansa kotoisin ei-mistään, nyökyttelen vieressä hyväksyvästi päätäni ja mietin, että aa, tuokin. 

Niinhän sitä minäkin.

Petri Tamminen, Saara Turunen, Rouva Sana, Runokuu, Sari Laiho, Pullo hunajaa

Runokuu-kirjallisuusfestivaalien teema ja kirjailijailta vei minut mukanaan samaan tapaan kuin aikanaan jokunen vuosi sitten Paikallistu – Get local –näyttely. Tämä rouva se hihkui ja jylisi innosta kuin paraskin paljasjalkainen keskiuusmaalainen.

Paljastettakoon siis nyt kaikkien näiden vuosien jälkeen: en ole paljasjalkainen järvenpääläinen, en ole edes kotoisin Keski-Uudeltamaalta.

Jonkin asteiset juureni ovat Keski-Suomessa, jota en kotiseudukseni osaa hahmottaa. Olen asunut lapsuudesta ja nuoruudestani niin pitkän siivun vieraskielisellä paikkakunnalla läntisessä osaa Uuttamaata, että tiedän, mitä tunne ulkopuolisuudesta tarkoittaa.

Keskiselle Uudellemaalle minut toi juna – tai no, Helsingistä Tuusulanväylää saapunut pakettiauto se oikeasti oli, mutta junan tuoma kuvaa minusta hyvin omaa asettautumistani aikanaan täysin vieraalle maaperälle, jolla ei ollut ketään, ei yhtä ainoaa tuttua entuudestaan.

Mutta jotain kummaa seudulla tapahtui. Siitä tuli minulle koti, uusi kotiseutu. 

Takanani on nyt 20 vuotta ja rapiat keskisellä Uudellamaalla asuttuja vuosia, ja yhtäkkiä täällä huomaan innostuvani kotiseutu-ajatuksesta. 

En malttanut olla hihkumatta riemusta, kun yksi Runokuu-festivaalien kirjailijailtaan saapuneista vieraista ilmoitti omaksi kotipaikkakunnakseen Keski-Uusimaan.

Jee! Hänkin kokee asuvansa Keski-Uudellamalla. Minäkin! (Vaikka ei sillä: Järvenpää on loistava paikka asua. Mitä sinulle tulee ensimmäisenä mieleen omasta kotipaikkakunnastasi? Minulle tulee kulttuuri - ja ennen kaikkea Tuusulanjärvi.)

Runokuu-kirjallisuusfestivaalien kirjailijailta viime viikolla Järvenpään kirjastossa oli subjektiivisesti arvioiden menestys. 

Jätän tässä yhteydessä omaa mielenrauhaani säälien huomiotta takelteluni sanoissa sekä sen kylmän hien nostattaman tunteen, kun tajusin sekunnin murto-osan ajan puhuvani kuin omille koulutettavilleni nykykirjallisuudesta kiinnostuneen kultivoidun yleisön sijaan. 

Huomaan kuitenkin kerta toisensa jälkeen innostuvani, kun yleisö ja osallistujat antavat omastaan. Yhteisöllisyyden voima oli kirjallisuusillassakin suuri. Jakamisen tunne säilyi vielä pitkään tapahtumassa lausutun pisteen jälkeen.

Runokuu, Petri Tamminen, Rouva Sana, Sari Laiho, Pullo hunajaa
Tukka sekaisin, kaikki muu hyvin.
Petri Tamminen ja Rouva Sana.
Saara Turunen,  Rouva Sana, Runokuu, Sari Laiho, Pullo hunajaa
Kuvassa melkein kuin parhaat ystävät.
Saara Turunen ja Rouva Sana.





















Haastateltavat eivät olisi voineet olla kirjailijailtaan osuvimpia. 

Tammisen Petrin teoksiin olin tutustunut jo aiemmin (en vähiten siksi, että sain mahdollisuuden olla kesän alussa viikon hänen kirjoittamisopissaan ja a) ei, en vielä tuolloin tiennyt, että tulen haastattelemaan häntä kesän lopussa kirjailijaillassa – yhteensattuma lienee ollut yhtä suuri hämmästyksen aihe meille kummallekin ja b) kyllä, kirjoituskurssin anti oli ammatillisesti erittäin antoisa: tämä kirjailija osaa opettaa niin, että hänen sanansa kaikuvat mielessä vielä pitkään opintojen päättymisen jälkeenkin).

Turusen Saaraan tutustuin ensi kertaa vasta kirjailijailtaan valmistautuessani. Häpeäkseni. Hän kirjoittaa mestarillisesti.

Molemmat ovat käsitelleet teoksissaan usein eri tavoin kotiseutua, juuria, ulkopuolisuuden tunnetta ja jopa häpeääkin – viimeistä erityisesti Tamminen, jonka tavaramerkki miehisen häpeän tunteet ovat.

Petri Tamminen, Saara Turunen, Runokuu, Rouva Sana, Järvenpään kirjasto, Sari Laiho, Pullo hunajaa

Ulkopuolisuuden tunne on mielenkiintoinen asia. Me kaikki haluamme kuulua johonkin joukkoon, olla osa jotain yhteisöä, ja se on yleensä myös perusta juurien kasvattamiselle omalle asuinseudulleen. 

Ulkopuolisuuden tunnetta on kuitenkin vaikea ajatella yksinomaan huonona asiana, jos siitä poikii seuraavaa:

Tamminen sanoo asuneensa ainoana lapsena vähäpuheisessa perheessä, jossa kirjoittaminen oli keino saada oma ääni kuuluville. Turunen taas puolestaan on monilapsisesta perheestä, jossa ihmisiä ja ääntä riitti enemmän kuin tarpeeksi. Kirjoittaminen oli hänelle keino puhua niin, että ääni ylsi yli desibelien.

Ja taas tämä rouva huomaa nyökyttelevän päätään ja toteavan, että a-haa, tekin! Niinhän se on mennyt minullakin. 

Minulla kirjoittaminen oli aikanaan keino saada ääneni kuuluviin omalla äidinkielelläni, sillä muuta mahdollisuutta siihen ei perheen ulkopuolella juuri ollut.

Rinokuu, Petri Tamminen, Saara Turunen, Tammi, Rouva Sana, Sari Laiho, Pullo hunajaa

Kiinnostuitko kotiseutu-teemasta?

 Lue Petri Tammisen:

  • Suomen historia (Otava, 2017), joka käy kotimaamme historian tiivistetysti läpi reilun sadan sivun aikana. Teos sisältää oivaltavia kuvauksia kotimaastamme, jonka kunnissa ”reilussa kymmenessä vuodessa koko kylä oli tyhjentynyt. Kaikki oli jossain osakkeessa.” 
  • Meriromaani (Otava, 2015), joka on monellakin tapaa aika haikea, mutta samalla kaunis kuvaus miehen nimeltä Vilhem Huurnan, jonkun mielestä aika epäonnisistakin elämänvaiheista. 

Tai Saara Turusen:

  • Rakkaudenhirviö (Tammi, 2015), mukaansa tempaavalla tavalla kerrottu yhden ihmisen kasvutarina; tarina, joka on kertomus ulkopuolisuuden tunteesta, oman paikan etsimisestä, lähtemisestä ja löytämisestä. 
  • Sivuhenkilö (Tammi, 2017), alleviivamaton ja vetoava kuvaus yhden ihmisen yhdestä vuodesta, siihen liittyvistä odotuksista ja pettymyksistä; elämästä yleensä. Siitä, kuinka kesän jälkeen seuraa aina syksy.

Osallistuitko mukaan viime viikkoiseen Runokuu-kirjailijailtaan? Meitä oli paikalla edustettuna lähes yksi täpötäysi salillinen kirjallisuudesta ja kotiseudusta kiinnostuneita. 

Osallistujien juuret ulottuivat Helsingistä Tornioon saakka. Edustettuna oli parisenkymmentä paikkakuntaa vajaan 800 kilometrin säteeltä.

Suurin edustus oli Järvenpäästä. Toiseksi eniten Tuusulasta - ja Keravalta ei ketään. 

Yksi oli Keski-Uusimaasta - koska siellä on koti.  Ei muuten mikään huono lopetus Juuret-teemalle.

Varsinkin, kun Tammisen Petrin mielestä on parempi olla edes jostain kuin ei-mistään.


Kuvista lämmin, iso kiitos 
Pullo hunajaa -blogin takaa löytyvälle, intohimoiselle kirjafriikille Sari Laiholle!



4 kommenttia

  1. Olisi ollut kiva olla kuulemassa, kun sekä kotiseutu että kirjallisuus kiinnostavat, mutta oli este! Olisin ollut se puuttuva keravalainen palanen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi, sinua olisi kaivattu, jotta koko Keski-Uusimaa olisi ollut edustettuna :).

      Tänä maailman aikana, jolloin kaikkien kalenterit ovat kaikkea mukavaa tulvillaan, ei ihan jokaiseen mielenkiintoiseen aina ehdi. Kiitos, että ehdit poiketa täällä blogin puolella <3.

      Poista
  2. Minähän olen espoolainen henkeen ja vereen :) Olen niin kotona kun kotona voi olla nyt. Asun aivan lähellä entistä kotikotiani (jossa siis vanhempani asuivat ja josta muutin omilleni). On ihanaa tuntea kuuluvansa johonkin, joten kai minä sitten kuulun espoolaisiin :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joskus olen kaltaisillesi suorastaan kateellinen. Pohdin, miltä tuntuu omistaa sellaiset juuret, jotka ulottuvat saman nurmen alle monien sukupolvien päähän. En tiedä, miltä se tuntuu. Minun silmissäni juurilla on suuri, merkityksellinen arvo.

      Toisaalta koen syvää onnellisuutta, että huomaan vanhemmiten juurtuneeni johonkin. Tämä seutu, maa, jota pitkin kävelen ja maisemat, joita päivittäin katselen, on minulle merkityksellinen ja siksi arvokas.

      Ja hei, espoolaisena on ehdottoman hyvä olla; yhtä hyvä kuin keskiuusmaalaisena :). Varsinkin sellaisena espoolaisena kuin sinä. Et ole junan tai bussin, etkä edes pakettiauton tuoma. Terkkuja sinne Espooseen <3!

      Poista

Jaa ajatuksesi, anna palautetta, kerro tarina. Kiitos, että viestit!

My Instagram