Voi nyyh, ja liikutuksen huokaus.

Rouva Sanan viikonloppu käynnistyi perjantaina herkistävin mielenliikutuksin Aino S. - Rakkaudesta mieheen -monologin voimin.

On monellakin tapaa virkistävää, että kun Järvenpäällä on automaattisesti Sibeliuksensa Ainolan muodossa, kaupungissa on päätetty säveltäjämestarin 150-vuotisjuhlavuonna nostaa keskiöön Sibeliuksen puoliso Aino.

Ainakin Rouva Sana tykkää. Tykkää kovasti.

Jo Järvenpään taidemuseossa esillä oleva Aino Sibelius -näyttely on virkistävä makupala tässä juhlahumussa. Näyttely poikkeaa aikaisemmin nähdyistä, mutta vain edukseen.

Tästä lokakuun puolelle auki olevasta, Ainon elämää esittelevästä näyttelystä voi lukea lisää täältä.

Nyt näyttelyä ja juhlavuotta täydentää Marika Sampio-Utriaisen monologi Aino S. - Rakkaudesta mieheen. Sen dramatisoinnista ja ohjauksesta vastaa Mira Kivilä.

Sampio-Utriaisen itsensä käsikirjoittama vajaan tunnin mittainen monologi sai kantaesityksensä jo viime elokuussa, ja esitystä nähtiin useampien esityskertojen ajan alkusyksystä, Esitys palasi estradeille uudestaan Sibeliuksen juhlavuoden kunniaksi.

Järvenpään teatterin Sibba-vappu osoitti, että pian moukarin alle joutuva Tila sopii erinomaisesti draaman keinoin esitettävän taiteen estradiksi. Tila luo ehkä hiukan erilaiset puitteet totuttuun teatterin tekemiseen ja kokemiseen, mutta vaihtelu virkistää, ainakin katsojaa.


























Aino S. - Rakkaudesta mieheen on pikakatsaus Aino Järnefeltinä, sittemmin Sibeliuksen puolisona tunnetun naisen elämään.

Monologi alkaa Ainon nuoruusvuosista Pietarissa ja ensikohtaamisesta Sibeliuksen kanssa ja päättyy rautarouvan viimeisiin vuosiin hiljentyneessä Ainolassa.

Sampio-Utriainen on vuosien aikana uinut muutoinkin kuin monologin vuoksi syvälle Ainon elämään. Sitä ei voi olla katsojana aistimatta ja tuntematta.

Siksi sanonkin tässä: Sampio-Utriainen on The Aino.

Monologi on toteutettu vähäeleisesti. Esityksessä on vain muutama rekvisiitta ja tukku Sibeliuksen kaunista musiikkia.

Monologi on kauniisti kuvaileva ja kunnioittava, mutta paikoin aika raadollinen ja siksi niin koskettavakin kuvaus Ainon elämästä.

Kun Rouva Sana kyynelehtii normielämässäkin herkästi niin ilosta kuin surustakin, myös Aino S. ehtii herkistää muutamaan otteeseen.

Erityisen koskettava on kuvaus Sibeliusten tyttären Kirstin menehtymisestä lavantautiin vain kaksivuotiaana ja lapsensa menettäneen äidin tuntemuksista.

Rouva Sana käytti muutama kappale sitten Aino Sibeliuksesta nimitystä rautarouva.

Ainossa on monologin perusteella jotain saman tyyppistä tahdon, sinnikkyyden ja jaksamisen voimaa kuin nimestään paremmin tunnetulla Margareth Thatcherilla. Aino oli rautarouva alkoholisoituneen ja kyvyistään epävarman taiteilijan rinnalla.

Elämä suuren egon kanssa painineen säveltäjämestarin puolisona tuntuu olleen siis kaikkea muuta kuin helppoa, mutta Aino kantoi roolinsa ja vastuunsa - ja ennen kaikkea muisti nauttia arjen onnenhetkistä.

Tai kuten Aino pohtii monologissa: jokaiselle on annettu elämässä tehtävä, ja hänen tulee toteuttaa se.