Tänään vihdoin kirjoitin
Ystäväni totesi kesän alussa: "Niin, sinä se et ole sitten enää paljon kirjoitellut. Oletko lopettanut kirjoittamisen kokonaan?"
Sanat olivat kuin isku sydämeeni.
Minä? Lopettanut kirjoittamisenko? Eeeen... kai.
Vaikka oikeassahan hän oli.
Lopettamiseksi tätä kirjoittamattomuuttani voi jo melkein kutsua. En ole kirjoittanut noin vuoteen siten kuin olisin halunnut, ajatellut kirjoittavani.
Mutisin ystävälleni jotain säälittävän ympäripyöreää kiireistä ja hektisestä elämänrytmistä, koska en halunnut tunnustaa, että todellakin: "Enpä ole kirjoittanut, koska en ole saanut aikaiseksi."
Olen ollut saamaton. Olen jättänyt tekemättä jotain, joka tarkoittaa minulle samaa kuin ilma, jota hengitän.
Olen jättänyt hengittämättä, pidätellyt henkeäni.
Ja siltä kirjoittamattomuuteni on muuten viimeisen vuoden ajan tuntunutkin: hapen puutteelta, vajaalta elämältä.
Jos olisin lausunut sanat ystävälleni ääneen keskustellessamme, olisin samalla todentanut itselleni sen, että olen epäonnistunut jossain, jossa olisin kuvitellut viimeisenä asiana elämässäni tyriväni.
Kirjoittamisessa.
Alitajunnan viesti:
lue luovuuskirjoja
Olen jokusen vuoden ajan pitänyt kirjaa lukemistani kirjoista Goodreadsissa (se on aika kiva sovellus).
Kirjoittamista edeltää ja sen kanssa rintarinnan kulkee lukeminen, ja luojalle kiitos, lukenut kyllä koko ajan olen. Kohtalaisen paljonkin, jopa.
Kirjaan yhden vuoden aikana lukemani kirjat muistiin sovellukseen, ja teen niistä itselleni summauksen yleensä kerran vuodessa vuodenvaihteessa. On mielenkiintoista seurata, mitä vuoden aikana on tullut luettua ja kuinka paljon.
Jostain syystä ajauduin kuitenkin eilen silmäilemään alkuvuoden aikana lukemiani kirjoja, ja vertasin niitä vuoden takaiseen. Tein havainnon, jota en ollut tiedostanut.
Tähän asti lukemistani 22 teoksesta puolet käsittelivät tavalla tai toisella luovuutta ja kirjoittamista (pelkästään eilen ahmin teoksista muutaman, siis yhdessä päivässä..).
Luovuuskirjoja oli siis puolet puolen vuoden aikana lukemistani teoksista! OMG.
Luen toki luovuuteen ja kirjoittamiseen liittyviä teoksia paljon muutoinkin, sillä ne ovat minulle myös ammattikirjallisuutta. Mutta nyt luovuusteosten välinen suhde verrattuna lukemaani kaunokirjallisuuteen oli erilainen kuin aiempina vuosina.
Olin hakenut luovuuteen rohkaisua ja buustia enemmän kuin useampana aikaisempana vuonna yhteensä, enkä ollut ajatellut asiaa itse lainkaan.
Minulle se oli voimakkaampi alitajunnan piiloviesti kuin olisin ajatellut.
Mitä tahansa muuta
kuin kirjoittamista
Kirjoitusjumi ei ole tälle rouvalle mitenkään outo tai uusi asia. Olen ollut luovissa kuopissa sen tsiljoona kertaa aiemminkin. Tässä niistä nyt vain yksi esimerkki.
(Olen myös kouluttanut muita luovista kuopista pois pääsemiseksi... Suutarin lapsella ei siis todistetusti ole kenkiä. Säälittävää - ja samalla erittäin noloa.)
Uutta tilanteessani on ollut se, että jumitus on kestänyt näin pitkään - ja että olen kärsinyt itse omasta tilanteestani.
(Fakta toki on myös se, että kenellekään muulle maailmankaikkeudessa ei merkitse mitään, kirjoittaako muuan rouva koskaan enää vai ei, ja jos, milloin hän kirjoittaa.)
Olen lukemattomia kertoja yön syvimpinä tunteina sängyssä pyöriessäni miettinyt, että nyt, huomenna oikeasti aloitan.
Olen tehnyt itselleni etukäteen listaa sopivista aiheista.
Olen järjestänyt aikaa ja luovaa tilaa. Ja olen buustiksi todistetusti lukenut läjäpäin luovuutta käsittelevää kirjallisuutta.
Ja olen silti aina ajautunut tekemään jotain muuta näennäistä kuin kirjoittanut. Jos en mitään muuta niin selaamaan sitten vaikka kännykkää - ja sitä totta vie olen kyllä viimeisen vuoden aikana tehnyt.
Tuntuu, että mitä pidemmäksi tauko kirjoittamisesta on venynyt, sitä suuremmaksi kynnys tuottaa yhtään mitään on minulle kasvanut.
Läppärin ääreen pysähtyminen ei ole ollut ongelmani, mutta asettuminen omien ajatusten pariin ilmeisesti on.
Sillä kirjoittaminen on aina myös ajattelemista ja havainnoimista.
Seinä, joka kasvoi
Minulle kirjoittaminen ei ole pelkkää blogia ja bloggaamista, tätä tässä. Se on siis myös sitä, mutta ei vain pelkästään.
Ajattelen kirjoittamisesta hiukan kuin maailmankuulu kirjoittamisen ohjaaja ja toimittaja Julia Cameron, joka on sanonut: "Oman kokemukseni mukaan kirjoittaja viettää yksinkertaista elämää, joka oikeuttaa ja mahdollistaa itse itsensä."
Minulle kirjoittaminen on pysähtymistä, kirjoittamista ennen kaikkea itselleni. Omien ajatusten muotoilemista sanoin ja lausein.
Koen kirjoittamiseksi myös kaiken sen, jota pidän itselleni merkitykselliseksi, olivatpa kirjalliset tuotokset sitten mitä tahansa.
Vielä viime kesänä tein paljon luovan kirjoittamisen harjoituksia ja kirjoitin tekstinpätkiä itselleni muistiin. Vähän päiväkirjaakin pidin.
Niitä ei täällä blogissa näy. Bloggasin viime kesänä muutenkin vain vähän, mutta se ei minua haitannut.
Sitten viime kesän hyvä pössikseni kuitenkin katkesi, enkä ole saanut synnytetyksi tekstejä missään mitenkään muutamaa satunnaista teatteribloggausta lukuun ottamatta.
Kirjoittamiseni ja tekstien tuottamiseni loppui kesän jälkeen kuin seinään.
Hukassa
yksinkertainen elämä
Olen viimeisen vuoden aikana kirjoittanut, toki, turkasen paljon töihini liittyviä tekstejä. Koen kuitenkin työkirjoittamistani harvoin, jos juuri koskaan, kirjoittamiseksi sellaisena kuin mitä minä sillä haen.
Sellaiseksi ilmaksi, jota minun pitäisi saada hengittää.
Sillä työkirjoittaminen on vain... no, työtä. Kivaa, tärkeää ja merkityksellistä, mutta silti kuitenkin vain työtä.
Tiedätkö sen tunteen, kun ongelmasta tulee vähitellen isompi asia kuin varsinaisesta ongelman aiheesta? Minulle on käynyt nyt niin.
Vuoden aikana kirjoittamattomuuteni seinä kasvoi niin korkeaksi, että sitä on ollut vaikea ylittää tai kaataa.
Itse ongelmasta on tullut osa isompaa vyyhteä.
Cameronin kuvaaman yksinkertaisen elämän sijaan elämäni on ollut vuoden ajan kaikkea muuta kuin yksinkertaista, ja siinä on syy kirjoittamattomuuteeni.
Pakko on
paras muusa
Pakko on paras muusa, ja niin se on kirjoittamisessakin. Minulta joutuivat sitten viime kesän kirjoittamisen rutiinit täysin hukkaan.
Voisin perustella sitä lukuisin eri syin, ja niissä osassa on vähintään totuuden siemen. Olen vuoden aikana saanut kirjaimellisesti tuta, kuinka ihminen ei ole kone.
Olisi silti kohtuutonta väittää, että kaikki kirjoittamattomuuden syyt olisivat ulkokohtaisia. Suurin syypää olen minä itse.
Ihan ite.
Minä joko kirjoitan - tai sitten en kirjoita.
Siinä kaikki.
Tänään vihdoinkin kirjoitin.
