Rouva Sana

"Sulla on ollut laastari peffassa aika pitkään."

Tuijotin eräänä viikonlopun päivänä Mr. Long Hairia kesken edestakaisen suhaukseni.  

"Laastari? Siis niinku missä?"

"You have been a pain in the ass, woman."

Kunnes tajusin. Aa niin(kö, sellaisenako se lähellä oleville näyttäytyy). 

"Loppusuora häämöttää, darling", vastasin. "Koeta kestää."

Ja hävisin takaisin omiin puuhiini.

Erilainen syyskauden startti

Elokuu on kuin toinen uusivuosi. Se on ollut sitä aina. 

Elokuussa kaivetaan kalenterit esiin ja tehdään seuraava puolivuotissuunnitelma. 

Mietitään omia haaveita ja toiveita elokuusta joulukuuhun. Suunnitellaan konkreettisia tekoja, tehdään merkintöjä kalenteriin. 

Silmäillään, millaiseksi syksy muodostuu, ja katsellaan hiukan uuden vuoden puolelle.

Tänä vuonna elokuu ei todellakaan ollut viime vuoden toisinto: sitä pelkkää suoraa viivaa. 

Toisaalta se ei ollut paluu entiseenkään (ja mietin, onko se sitä enää koskaan - ja tarvitseeko sen ollakaan).

Tänä vuonna syyskauden startti oli erilainen.

Kuin manian vallassa

Helteisen kesän jälkeen minut valtasi valtaisa energiapiikki, ja se piikki kohdistui kotiin (tämän rouvan kohdalla se on harvinaista, sillä takavuosikymmenien kiinnostukseni muun muassa sisustukseen on herännyt vasta viimeisen vuoden aikana uudelleen).

Piikki, paine ahterissa, oli nyt erilainen.

Tiedätkö sen tunteen, kun tajuat olevasi kuin manian vallassa.

Järjestelet, kierrätät, uudistat, vaihdat tavaroiden paikkaa, koluat Facebook-kirppiksiä ja Tori.fi:n eri osastoja, teet löytöjä omalla ullakollasi, kihnutat, siivoat talon kirjaimellisesti lattiasta kattoon ja puunaat jopa lattialistatkin, siirryt ulos, toteutat ulkona tukun pitkäaikaisia toiveitasi, ja lopuksi laitat olohuoneessa lattialle puhtaat, yhä mäntysuovalle ja kesälle tuoksuvat matot, ostat pöydälle auringonkukkia, nostat jalat sohvalle ja viinilasillisen ääressä toteat, että kyllä, nyt se on siinä.

Monta viikkoa siinä kaikessa meni, mutta se kannatti.

Sellaista se elämä joskus on, kun asuu kolme kuukautta kuin lehmälauma pellossa tekemättä kotona yhtään mitään ja nauttii kauniiden kesäilmojen hyvää tekevästä vaikutuksesta.

Paine ahterissa saattaa ottaa syksyllä vallan. 

Yleensä se on kuitenkin ohimenevää.

Onneksi.

Instan privaviestien puolelle ja WhatsAppiin alkoi tipahdella kysymyksiä.  

Missä sä olet? Miten menee? 

Onko kaikki kunnossa? Susta ei ole kuulunut somessa aikoihin mitään…

No joo, ei ole, ei.

Se iski kuin kylmä myrskytuuli elokuisen heinäpellon reunaan.

Osaan toki vanhasta muistista odottaa jo sitä. Sen verran tutuksi se on käynyt.

Mutta siihen ei pysty varautumaan. Se on kärvisteltävä läpi.

Onnistuneen loman jälkeinen tyhjä olo.

Se omituinen välitila, jonka aikana mieli halajaa takaisin joutilaisuuteen ja onnellisiin hetkiin samaan aikaan, kun järki yrittää askaroida tökkivän arjen kanssa siinä oikein onnistumatta.

Ajan, jolloin päivät eivät ole mustia eivätkä valkoisia – ja rehellisesti sanottuna eivät edes oikein harmaitakaan. 

Ne ovat hahmotonta, sykkeetöntä massaa, jolloin tosiasioiden edessä (eli sen, että loma on loppu) tekisi mieli paeta peiton alle sänkyyn piiloon ja unohtua sinne.

Päiviksi. 

Mielellään viikoiksi.

Ehkä se onkin vain ikääntymistä

Nyt olotila kesti vain normaalia pidempään.

Tsemppasin kyllä, kovasti. Mutta halusin lopulta hävitä koko maailmankartalta.

Taoin monta päivää itseäni rintaan, ja hoin: sinä pärjäät. Kyllä se siitä!

Yritin valikoida loman aikaisia kuvia Instaan ja naputtelin niihin tekstejä, kunnes pyyhin kaikki pois. Kuvat nostivat vain kaipuun pintaan, eikä ollut mitään sanottavaa.

Ei ainakaan kenellekään ulkopuoliselle.

Sanoja ei ollut. Oli jäljellä vain tunnelmia, joihin pääsi enää kuvien kautta.

Tällä asialla ei ole mitään tekemistä loman pituuden kanssa. Ei edes sen, mitä lomalla lopulta tapahtuu (vai tapahtuuko yhtään mitään).

Lomablues iskee nykyään silti joka ikinen kerta.

Tai ehkä se onkin vain ikääntymistä. 

Kaiken olevaisen rajallisuuden ymmärtämistä. Sen, että se, mikä on kerran koettu ja tunnettu, ei palaa enää koskaan.

Sen sulattelemisessa menee nykyään joka tapauksessa tovi aikaa.

PS. Iso kiitos vielä teille kaikille viestejä jättäneille. Yhteydenottonne ovat vilpittömästi sykähdyttäneet. Kuluneet viikot ovat olleet osoitus jälleen kerran siitä, miten somen voima on lopulta huikea. 

Forrest Gumpin legendaarinen elämänviisaus pitää paikkansa.

”Elämä on kuin suklaarasia. Et koskaan tiedä, mitä (tai ylipäätään millaisen suklaarasian) saat.”

Elämä oli aluksi vuoden ajan pelkkää suoraa viivaa. Sitten konvehdit yhtäkkiä muuttuivat.

Koko viisivuotisen yrittäjätaipaleeni aikana minulla ei ole ollut koskaan sellaista kevättä ja alkukesää kuin tänä vuonna.

Työni hiljenevät yleensä perinteisesti kesäksi, aika usein juhannuksen tienoilla.

Tänä vuonna töitä riitti heinäkuun puoliväliin saakka (ja rehellisesti sanottuna: teen töitä läpi kesän, mutta tästä eteenpäin tehtävää on sen verran vähän, että ehdin lomaillakin).

Starttaan kesään siksi tänä vuonna vasta nyt: heinäkuun loppupuolella.

Katse taaksepäin tekee näkyväksi tehdyn työn

Minua kosketti työyhteisövalmentaja ja -kouluttaja Sari Hämäläisen taannoinen blogikirjoitus lomalle lähtemisestä. 

Tunsin samastumisen tunteita.

Meillä työn tekijöillä on Sarin mukaan taipumus olla tehokkaita, koko ajan. Myös lomaa tekee usein mieli suorittaa.

Kuvittelemme olevamme korvaamattomia. Joutilas aika pitää lomankin aikana perustella jollakin työtä edistävällä toimella.

Sari toteaa blogikirjoituksessaan, kuinka taaksepäin katsominen on paras keino perustella - ja samalla tarjota - itselleen kesäloma. 

Siksi en tänä vuonna teekään perinteistä kesän to do -listaa tai suunnittele loman must-juttuja vaan katson Sarin teesien ja vinkkien mukaisesti arkeani taaksepäin.

Teen näkyväksi, mitä kaikkea olen tehnyt ja saanut puolen vuoden aikana aikaan.

Lomalle viimeinkin - kiitollisuuslista 

Kaikkien seuraavien ansiosta olen oman kahden viikon kesälomani ansainnut.

Puolen vuoden to do -lista – TOTEUTUNUT:

olen kirjoittanut ja julkaissut työni ohessa kirjan, järjestyksessä toisen

olen toteuttanut kirjan julkistamistilaisuuden koronaystävällisesti Facebook Livessä (asia, joka edellytti kirjaimellisesti oman pään sisäisen tarinan ja mukavuusrajojen ylittämistä ja rikkomista)

olen tavoittanut tukun (!) uusia ihania asiakkaita vanhojen tuttujen asiakkaiden rinnalle (en vieläkään käsitä asiaa, mutta tanssin yhä rakkaudesta ripaskaa)

olen vetänyt lukuisia koulutuksia verkon yli (yhtä oman pään sisäisen tarinan ja mukavuusrajojen rikkomista kuin Fb-live: pieni asia ihmiskunnalle, hypersuuri asia yhdelle rouvalle – jos joku olisi ennustanut tämän kaksi vuotta sitten, olisin nauranut räkäiset naurut, mutta nyt olen kiitollinen)

minut on kutsuttu työni puolesta vierasbloggaajaksi kertomaan omia ajatuksiani

olen toteuttanut kaksi pitkäaikaista unelmaani musiikin äänentoistolaitteiden uusimisesta sekä maantiepyörän hankkimisesta (molemmat vähintäänkin yhtä tärkeitä henkilökohtaisia asioita korona-ajan jälkimainingeissa.. tai uudessa aallossa)

olen ollut mukana edesauttamassa kotona wc-rempan toteutumista (eihän siihen mennytkään kuin 17 vuotta: rempan tekivät kuitenkin ihan muut ihmiset tässä huushollissa kuin minä – kiitos heille)

olen hiihtänyt enemmän kuin koskaan sitten lapsuusvuosien

olen pyöräillyt enemmän kuin koskaan aikuisiällä

olen uinut (jo!) lukemattomia kertoja niin järvi- kuin merivesissä (luksusta!)

olen päässyt takaisin normaalielämän syrjään kahden livekonsertin myötä ihanien ystävien kera (tuplaluksusta!)

olen kokenut taidenäyttelyn sitten puolentoista vuoden tauon jälkeen. 

Aikas moista. 

Jos en näillä ansioilla ole joutilasta lomaani ansainnut niin millä sitten.  

Tervetuloa kesä ja loma 2021! 

                        Kaupallinen yhteistyö: Sari Hämäläinen/Toimiva arki -valmennus *

Elämä on siitä omituinen asia, eräänlainen kombo kaikkine arjen sävyineen, että hyvään rouvasikään ehtineenä siitä tietää kyllä jo yhtä sun toista.

Mutta mikä hiivatti siinä on, että kerrytettyjen tietojen ja faktojen valossa on usein niin vaikea elää.

Miten paljon helpompaa olisikaan, kun ei eläisi aina niin kuin mieli sanottaa vaan eläisi niin kuin opetetaan.

Että ei heittäisi kapuloita omien päivien eteen.

Oispa meinaan maailma itselle silloin aika monin verroin parempi paikka.

Mutta kuten me tiedämme, tämä ihmiselo ei vain mene niin. Se on koko elämän mittainen matka kompurointeineen kaikkineen, vauvasta mummoksi.

Yksi askel eteen ja kaksi taakse. 

Ai, kuuntelemaan itsestään selvyyksiäkö?

Kun elämä koettelee rankemmalla kädellä, maailmankaikkeus on onneksi joskus kuulolla. Minulle tarjoutui viime syksynä mahdollisuus lähteä viime mukaan Toimiva arki -valmennukseen.

Kreivin aikaan, etten sanoisi. Arki oli silloin pelkkää suoraa viivaa.

Silti moneen kertaan mietin, mihin olin itseäni työntämässä. Valmennus kuitenkin kesti peräti yhdeksän kuukautta eli se ei ollut ihan mikään nopeasti työn ohessa haukkaistava pala kakkua.

Toisaalta pohdin, että mitä minä nyt: kuuntelemaan itsestään selvyyksiäkö? Valtaosa valmennuksen aiheista oli minulle ainakin jollakin tavalla entuudestaan tuttuja.

Minulle ongelma ei ollut se, että en tiennyt, mitä minun olisi pitänyt tehdä tai ajatella. Ongelma oli, että en osannut toimia.

Erityisesti viime syksynä olin stressaantunut. Suoraan sanottuna jopa lamaantunut.

Parhaimmat oivallukset syntyvät vuorovaikutuksessa

Kun Toimiva arki saatettiin toukokuussa juhlallisin menoin loppuun, en olisi voinut olla onnellisempi päätöksestäni lähteä mukaan valmennukseen. 

Tajusin sen aikana nimittäin (ainakin) yhden asian.

Voin lukea ja päntätä aiheeseen liittyvää kirjallisuutta vaikka maailman tappiin saakka, mutta tietyn rajan jälkeen se ei vie enää paljoakaan eteenpäin.  

Parhaimmat oivallukset tapahtuvat nimittäin vuorovaikutuksessa. Muiden kanssa käydyissä keskusteluissa ja havainnoissa.

Muiden kokemuksissa, joita on mahdollista peilata omaan elämäntilanteeseen, ja niihin liittyvistä jutteluissa.

Parasta Toimiva arki -valmennuksessa siis ehdottomasti oli valmentaja ja ryhmä: ryhmän jäsenet ja heidän pyyteetön vertaistukensa ja hengenheimolaisuutensa sekä valmentajan johdolla päivän teemoihin liittyvät keskustelut.

Jos nyt siis kysyisit, että mikä arjessani muuttui toimivammaksi valmennuksen päättymisen myötä, en osaisi vastata. 

Tuskin juuri mikään. Ja silti muuttui paljon.

Sanonnassa siitä, että ainoa asia, johon voimme vaikuttaa, on minä itse, piilee vahva totuuden siemen. Se ei ole vitsi.

Eikä muuri, jota ei olisi kenenkään mahdollista ylittää.

Maailma hymyilee takaisin - ja kiittää

Sillä sattumaa tai ei, kun aloin talvella keskittyä itseeni sen sijaan, että yrittäisin pakottaa ympäröivää muuttunutta (korona)maailmaa mieleiseeni muottiin, alkoi yhtäkkiä tapahtua.

En vieläkään pysty ymmärtämään, miten ja miksi niin kävi. 

Ensin oli pitkä, todella pitkä syksyn ja talven mittainen off. Sitten tuli keväällä on, joka on jatkunut näihin (lomaa edeltäviin) hetkiin saakka.

Kun tuleva syksy näyttäytyy tässä vaiheessa loppukesää vielä niin_ja_näiltä, yritän keskittyä valmennuksessa saamiini viiden hoon pysähdystaktiikan oppeihin:

Hengitä. Hengitä tosi syvään.

Hiljenny. Hiljenny siitäkin huolimatta, vaikka mieli askaroisi jonkin muun pariin.

Hyväksy. Kaikki on ihan okei jo näin.

Huomioi kaikki olemassa oleva hyvä ympärilläsi. Sitä nimittäin riittää - nytkin. Onneksi.

Hymyile. Mikään ei ole nopeampi ja terapeuttisempi itsensä johtamisen keino kuin hymy.

Sillä maailmankaikkeuden yksi säännöistä on, että yleensä maailma aina, aina, jossain vaiheessa hymyilee takaisin.

Ja lopulta kiittää sinua.

* Juttu on toteutettu yhteistyössä työyhteisövalmentaja Sari Hämäläisen kanssa. 

Toimiva arki-valmennus alkoi syyskuussa 2020 ja se kesti toukokuun 2021 loppuun saakka. Tämä on juttusarjan toinen osa. Edellisen osan voit lukea täältä.

Toimiva arki-valmennuksia järjestetään eri puolilla Suomea. Seuraavat valmennukset käynnistyvät syksyllä ainakin Lohjalla ja Turussa. Lisää tietoa valmennuksesta ja seuraavista alkavista ryhmistä löydät täältä.

Olen miettinyt viime aikoina hidastumista. 

Sellaista elämän hidastumista.

En tarkoita nyt siis hidastamista. Sille minun ei ole tarvinnut luoda yhtään ajatusta sitten ruuhkavuosien.

Enkä tarkoita edes korona-ajan vuoksi arjen hidastumista. Päinvastoin. Olen pyrkinyt sellaisesta hidastumisesta määrätietoisesti pois.

Sillä minulle elämisen tahdin verkkaistuminen vailla minkäänlaisia kohtaamisia, tapahtumia ja itseään uusille asioille altistamista ei ole elämää ensinkään.

Se on vain pelkkää suoraa viivaa.

Tarkoitan elämän ja arjen yleistä hidastumista. Sitä, kuinka huomaat ajan ja päivien kuluvan eteenpäin ilman, että teet asialle yhtään mitään.

Tai jos teet, huomaat eläväsi kuin hidastetussa elokuvassa, jossa jäsenesi tulevat verkkaisesti ja oman mielensä mukaisesti vasta paljon ajatustesi perässä.

Tai mitä tässä nyt oikein kiertelemään. 

Tarkoitan siis, että saat suomeksi sanottuna samassa ajassa aikaan vähemmän kuin 10 vuotta aikaisemmin. 

Tekemisen ja liikkeen saldo on viivan alla vuosi vuodelta pienempi.

Ja mikä pelottavinta - se ei haittaa.

Mitä hiivatin järkeä? 

En oikeasti ole koskaan ollut hidas (en ole ehkä sitä vieläkään). 

Olen saanut elämässäni aikaan paljon. Olen tehokas työssäni, ja olen ripeä myös arkiaskareissani.

Tai no, siis… olin.

Mietin kolmikymppisen minäni tehokkuuspäiviä, jolloin yhden ja saman päivän aikana saatoin puunata talon lattiasta kattoon, järjestellä kodinhoitohuoneen uuteen uskoon ja valmistella kaiken muun tekemiseni sivussa vielä seuraavan päivän lapsen kaverisynttärit ilman minkäänlaisia ongelmia.

Nyt sama puistattaisi minua. Miettisin, että mitä hiivatin järkeä.

Jos nykyiseltä minältäni kysytään, talon lattioiden imuroinnissa on jo ihan riittävästi tekemistä yhdelle päivälle työn ohessa.

Ei ehdi. Eikä jaksa.

Eikä rehellisesti sanottuna edes kiinnosta, jos toisena vaihtoehtona on ikkunasta ulos tuijottaminen (tai juuri nyt terassilla tai riippukeinussa lojuminen) kirja sylissä.

Yleensä aina on.

Huomenna on päivä uus

Vuorokaudessa on siis edelleen ne samat 24 tuntia, mutta nyt tunnit soljuvat ohi kuin vaivihkaa. 

Tulee maanantai ja tiistai. Mietit, mitä kaikkea sinun pitäisi tehdä viikon aikana. Pohdit ja suunnittelet.

Tulee keskiviikko ja torstai. Luot omasta mielestäsi tehokkaan toimintasuunnitelman. Perjantaina – tai viimeistään lauantaina - tartut toimeen. Saat yleensä ehkä aikaankin jotain.

Sitten tulee sunnuntai, jolloin huomaat, että hups, viikko onkin jo kulunut, eikä kaikki mennyt ihan niin kuin suunnittelit.

Mutta sehän ei haittaa.

Sillä huomenna on jälleen maanantai - ja samalla alkaa viikko uus.

Hidas tahti onkin oikeastaan aika okei.