Rouva Sana, vapaalla

Kaikella on hintalappunsa

Kohdennetaanpa katse ammatillisen koulutuksen varusteluun ja sen hintalappuihin.

Opiskelijoiden kirjat maksavat xx euroa kappaleelta. Ei ole salaisuus, että niiden hankkimisesta on tingitty.

Amiksissa on siirrytty aikapäivät sitten sähköisiin teoria-aineistoihin ja harjoitettu ekologista opiskelemista: kierrätetty oppikirjoja ikäryhmiltä toisille.

Kynät ja paperit ovat kirjoja edullisempia. Ne sekä post it –laput ja muut ryhmätyömateriaalit maksavat xx euroa. Niihin amiksissa on yhä varaa. Toistaiseksi.

Liiketoiminnan perustutkintoa opiskeleville merkonomiopiskelijoille arvokkain investointi on läppäri. Se maksaa xxx euroa. Vain.

Jos kampuksella koulutettaisiin maanrakennuskoneen kuljettajia, heidän opiskeluvälineensä ne vasta maksaisivatkin. En uskalla edes ajatella paljonko yksi kaivuri maksaa.

Oma hintalappunsa on koulurakennuksille, luokkahuoneille, huoneissa oleville pöydille ja tuoleille, vessoissa rullalla oleville paperille, käsipyyhkeille, ja aterioille, joita opiskelijoille yhä tarjotaan.

Hintalappu on olemassa myös oppilaitosten henkilökunnalle: vastuuopettajille, tunti- ja sijaisopettajille, jotka asuvat kehiin, kun oma opettaja sairastuu, tiiminvetäjille, jotka huolehtivat opiskelijoiden ja vähän opettajienkin kouluarjen sujumisesta, ammattiohjaajille, joita monet opiskelijat tapaavat lähes yhtä usein kuin opettajia, kuraattoreille sekä oppilaiden ohjaajille, joita ilman suuren osan opiskelijoiden nykyisyys ja tulevaisuus olisi pelkkää harmaata massaa.

Opiskele, 

mutta vain kerran

Nyt tälle kaikelle tulee jonkinlainen piste.

Ammatillisissa koulutusorganisaatioissa odotetaan jännityksellä joulukuuta, jolloin vierailulle ei tule lahjoja tarjoileva joulupukki vaan Arkadianmäellä Helsingissä istuva hallitus. Sen on määrä paljastaa, miten ammatilliseen koulutukseen kohdennettavat 150 miljoonan määrärahaleikkaukset jaetaan.

Survimen alle ovat joutumassa kerran ammattiinsa kouluttautuneet aikuiset. Hallituksen mukaan vähempikin opiskeleminen yhteiskunnan piikkiin pitää heille riittää.

Se on merkillinen johtopäätös.

Ristiriitaiseksi päätöksen tekee se, että sama joukko on samaan aikaan huolissaan osaavan työvoiman saatavuudesta ja muistuttaa, kuinka “uusiin osaamistarpeisiin vastaaminen edellyttää koulutusjärjestelmältä joustavuutta sekä ihmisille mahdollisuuksia päästä tarvitsemaansa koulutukseen työn ohessa ja sen aikana.” 

Opiskella ja oppia siis pitäisi, mutta miten, se jää hämärän peittoon. Sillä kuten keittiöissä ja amiksissa, kokkailujen toteuttamiseksi opiskelemisen ainekset edellyttävät rahaa.

Opiskele ja maksa

Ammatillinen koulutus on peruskoulunsa päättäville opiskelijoille tärkeä väylä niin työelämään kuin jatko-opintoihinkin. Mutta amis on tänä päivänä tärkeä vaihtoehto myös jo kerran ammattiin valmistuneille aikuisille.

Käsi sydämelle: kuinka varma sinä itse olit 16-vuotiaana omasta uravalinnastasi? Entä kuinka mones työura sinulla on työurasi aikana menossa?

Niinpä, näin arvelinkin. Tämäkin amisope täällä ei ole aina ollut ammatillinen opettaja.

Mitä mieltä olisit ollut, jos joku olisi sanonut, että siitä vain, opiskele, kunhan teet sen omakustanteisella sapattivapaalla. Olisitko opiskellut?

150 miljoonan euron säästösumma on iso. Niin iso, että se sanoo harvalle jotain.

Opettajien ammattijärjestö OAJ:n valtuusto on konkretisoinut leikkausten tason. Ammatillisen koulutuksen tulevat määrärahaleikkaukset tarkoittavat reilun 2000 opettajan irtisanomista.

Väki vähenee, 

mutta pidot eivät parane

Vaikka koulutusorganisaatioissa odotetaan vielä lopullista tietoa määrärahaleikkausten kohdentamisista, jo pelkkä tieto on alkanut vaikuttaa. Amiksissa on käynyt tänä syksynä yhteistoimintaneuvotteluiden aalto.

Jos ammatillisessa koulutuksessa ei nitistetä nyt opettajista tai ammattiohjaajista, nitistetään opettajien ammattitaidon kehittämisestä ja siihen varatuista resursseista, opiskelijoiden ryhmäyttämisistä ja vertaistoiminnasta, opiskelijoiden opiskelua tukevasta pajatoiminnasta, työelämäyhteistyöstä, läppäreistä – ja ehkä niistä viimeisistä oppikirjoistakin.

Varmaa kuitenkin on, että jostain jatkosta nitistetään. Koska se 150 miljoonaa euroa.

Kun nyt nitistetään, väki vähenee, mutta pidot eivät enää parane. Kärsijöiksi joutuvat myös he, jotka ovat vasta ensimmäisellä opiskelukierroksellaan.

Amisopiskelijoiden tärkein tuleva pääoma ja ammatillinen henkivakuutus on oma pää, omat kädet: oma osaaminen.

Amikset eivät ole poikkeus keittiöistä. Opiskelunälkäisten vatsojen täyttäminen, oman osaamisen kehittäminen ja ylläpitäminen, edellyttää rahaa.

Muistan, kun näin Fannyn ja Alexanderin ensi kerran, joskus hyvin nuorena. Televisiosta sarjana esitetty tarina teki jo tuolloin, 80-luvun alussa, minuun vaikutuksen monellakin tavalla.

Ihailin ruotsalaisten välitöntä rairai-kansankulttuuria, jonka myötä ilon kokeminen ja ennen kaikkea sen näyttäminen avoimesti oli todellakin sallittua. Se oli virkistävää ja uutta suomalaiseen jurottamiseen verrattuna, jonka osaksi kuului onnen ja ilon kätkeminen. 

Mutta samalla käsitin, että kaikki ei todellakaan ole perheissämme aina sitä, miltä ulospäin esitetty ja näytetty ulkokuori antaa ymmärtää.

Tajusin, että iloinen elämänmeno voi kätkeä sisälleen monta surullista elämänkohtaloa.

Se oli pysäyttävä kokemus nuorelle.

Olen nähnyt - ja sittemmin ennen kaikkea lukenut - Fannyni ja Alexanderini lukemattomia kertoja vuosikymmenten saatossa, enkä edelleenkään kyllästy siihen.

Bergman on tavoittanut tarinassaan jotain ikiaikaista, joka puhuttelee minua aina - ja aina vain.

Samaan tapaan minua puhuttelee myös Järvenpään teatterin Fanny ja Alexander. 

Todetaan nyt heti alkuun. Olin tuskin pysyä nahoissani, kun kuulin, että Järvenpään teatteri nappasi ohjelmistoonsa kaikista maailman näytelmäjärkäleistä juuri Fannyn ja Alexanderin.

Mutta samalla tuli huoli. Miten pieni ja piskuinen harrastajateatteri yksinkertaisesti vain voi suoriutua sellaisesta isosta teoksesta kuin Fanny ja Alexander?

Tuliko lautaselle nyt liian iso pala kakkua?

No, iso pala Fanny ja Alexander toki teatterilaisille toki on, mutta näytelmä on suuruuteensa nähden varsin kelpo suoritus.

Järvenpään teatterin Fanny ja Alexander on uskollinen tarinalleen. Näytelmä pohjautuu Paavo Westerbergin Helsingin Kaupunginteatterille tekemään sovitukseen. Ohjauksesta vastaa Heini Tola.

Tarinassa ruotsalaisen teatterisuvun auvoinen ja onnellinen elämänmeno rikkoutuu, kun teatterin voimahahmo Oscar Ekdahl menehtyy yllättäen. Lapset Fanny ja Alexander jäävät isättä.

Perheen hegemonian ja lopulta koko suvun arkielämän rikkoo äidin Emilien uusi ja hieman yllättäväkin avioliitto lohdutusta tarjonneen piispa Edward Vergeruksen kanssa. 

Piispa osoittautuu arjessa tiukemmaksi, kylmäkiskoisemmaksi ja kurinalaisemmaksi kuin Emelie oli missään vaiheessa ymmärtänyt. 

Piispan luonteesta kärsivät paitsi lapset, erityisesti piispan toimet toistuvasti kyseenalaistava Alexander, mutta ennen pitkää myös koko Ekdahlien suku.

Fanny ja Alexander on vaativa näytelmä, ja se heijastuu myös Järvenpään teatterin tekemiseen. 

Tarinan fanina olen varmasti puolueellinen, mutta pienistä sivuaskeleista huolimatta pidän teatterin versiosta. 

Fanny ja Alexander on näytelmä, jossa kupliva ilo, raaka julmuus ja sydäntä viiltävä suru ovat läsnä yhtä aikaa ja joka hetki.

Tätä onnistuneesti viestii ja sanomaa eteenpäin vie erityisesti Ia Ensterän ja Mirkka Saaren lavastus ja valosuunnittelu. Ne ovat merkittävässä roolissa Järvenpään teatterin näytelmässä. 

Kaunista, puhuttelevaa, koskettavaa, tarinaa eteenpäin vievää. Niin minä kaiken ulkoisen kiteytän.

Samaan tapaan myös itse roolisuorituksissa on paljon hauskaa, vetoavaa, mieleenpainuvaa ja koskettavaa. 

Varsin kelpoa tekemistä on esimerkiksi Oscarin (Ari Toropainen), piispan (Juha Kalliolahti) sekä kertojan ja Isak Jacobin (Heikki Simolin) hyvin erilaisissa rooleissa. 

Kovasti tykkään Järvenpään teatterissa Emeliestä (Lotta Häkkinen) ja suvun matriarkasta Helena Ekdahlista (Stella Wnuk), jotka jollakin tapaa kasvavat ja vahvistuvat omissa rooleissaan näytelmän edetessä. Roolit puhuttelevat. 

Mutta nyt täydellinen napakymppi yksinkertaisesti vain on Gusten Ekdahlia esittävä Make Häkkinen. Hän on omaksunut omaan rooliinsa kuuluvan periruotsalaisen iloluontoisuuden aluksi lähes ärsyttävällä ja lopulta suorastaan ihailtavalla ja riemastuttavalla tarkkuudella. 

Järvenpään teatterin Fanny ja Alexander on siis varsin kelpo versio. Voisin katsoa heti vaikka toistamiseen.