Rouva Sana, vapaalla

                                                                               * Yhteistyössä Järvenpään teatteri

Okei.

Kun kuulin, että Järvenpään teatteri oli valinnut uuden ajan avausnäytelmäkseen Kaurismäen klassikon Kauas pilvet karkaavat, mietin, että tulikohan nyt haukattua liian iso pala kakkua.

Kuinka kukaan voi pistää paremmaksi, tai hyvällä tavalla erilaiseksi, niin ikonisen esityksen. 

Kerrataanpa alkuun.  

Järvenpään teatteri on harrastajateatteri. Se tarkoittaa sitä, että jokaisella näyttelijällä, ja useimmiten myös taustajoukkoihin kuuluvilla, on päivätyö jossain muualla kuin teatterissa (ohjaaja on Järvenpäässä yleensä ammattilainen, niin nytkin).  

Eli näyttelijät siis vain harrastavat näyttelemistä. 

Ihan samaan tapaan kuin joku pelaa neljä viisi kertaa viikossa futista tai jääkiekkoa, toinen käy upottamassa kerran viikossa kätensä saveen tai harjoittelee viron alkeita.

Järvenpään teatterin näyttelijät kokoontuvat lukemattomia iltoja ja viikonlopun päiviä yhteen, koska teatteri on heille intohimo.

Ymmärrät ehkä nyt ajatukseni tuhdista palasta kakkua. 

Mutta joskus riskinotto kannattaa. On tylsä pelata aina varman päälle. 

Järvenpään teatterin Kauas pilvet karkaavat on paikoin niin syvälle sielujeni syöveriin iskevä, että liikutuksen kyyneleet polttelevat silmiäni vielä pitkään esityksen jälkeen. 

Tarina kuin korona-ajan Suomesta

Katsomossa istuessani oivallan, että 90-luvun lama-ajan kuvauksena tunnettu, ikoninen Kauas pilvet karkaavat on korona-ajan jälkiaallokossa (tai no, ehkä sittenkin korona-ajan ties kuinka monennen aallon harjalla) ajankohtaisempi kuin aikoihin.

Tarinassa Ilona ja Lauri joutuvat lähes samaan aikaan työttömiksi.

Kultaisten aikojen jälkeen yrityksillä ei pyyhi enää hyvin. Ilona irtisanotaan ravintolapäällikön työstään, ja kun linja-autovuoroja joudutaan huonojen aikojen vuoksi supistamaan, ei Laurillekaan löydy enää hommia.

Miten tuttua, eikö?

Kun kumileimasimena toimiva työvoimatoimisto ei onnistu auttamaan (miten tuttua yhä sekin...), Ilona ja Lauri turvautuvat etsimään töitä omin neuvoin.

Sillä kun asunnosta viedään ulosottoon huonekalu huonekalun perään, töitä olisi pakko löytää. 

Pilvet todellakin uhkaavat karata kauas. Ja se, jos jokin, on arkirealismia monelle viimeisen vuoden ajalta.

Hyvä draivi kruunaa esityksen

Järvenpään teatterin versiossa on hyvä draivi. Rakastan näytelmän joukkokohtauksia, joissa mennään eikä meinata. 

Olipa kyse sitten ravintolaillasta tai ruuhkaisesta katukuvasta, menevät kohtaukset ovat tehokkaita, ihon alle uppoavia. Ohjaus on Heini Tolan käsialaa, ja sen huomaa.

Ei ole salaisuus, että olen Heikki-fani. Lauria esittävällä Heikki Simolinilla on jälleen kerran taito uppoutua roolihenkilönsä nahkoihin.

Mitä pidemmälle esitys etenee, sitä enemmän tykkään myös Ilonaa esittävästä Stella Wnukista. Hän on roolissaan Laurin rinnalla järkähtämätön kuin kivi ja silti samaan aikaan niin herkkä, että hän voisi mennä välillä rikki pelkästä pienestä hipaisusta.

Monta kertaa näytelmän aikana itkettää.

On pakko nostaa esiin vielä yksi näyttelijänimi: Tiina Löytynoja, jonka näytteleminen useassa eri sivuroolissa on kertakaikkisen sydämeen uppoavaa. Häntä toivon näkeväni näyttämöllä vielä lisää.

Turvallinen katsomiskokemus

Vielä loppuu muutama sana poikkeusaikojen olosuhteista. Jokainen katsoja päättää toki itse omasta turvallisuudestaan. 

Järvenpään teatterin katsomossa on kuitenkin maskipakko, ja kaikki turvallisuusseikat on muutoinkin huomioitu. Katsomiskokemus on siksi enemmän kuin miellyttävä.

Pendelöinti junalla Järvenpäästä Helsinkiin ja takaisin lienee taatusti suurempi riskitekijä kuin kahden tunnin kulttuurinautinto hyvin ilmastoidussa katsomossa. 

Kauas pilvet karkaavat Järvenpään teatterissa (Hallintokatu 4), viimeinen esitys la 4.12. Liput ja lisätiedot https://www.jarvenpaanteatteri.fi/esityskalenteri.

* Rouva Sana näki esityksen kutsuvieraslipulla

Ilonan (Stella Wnuk) ja Laurin (Heikki Simolin) tarina sopii tähän hetkeen kuin sateenvarjo marraskuun mustaan sateeseen. Kuva: Järvenpään teatteri (Kimmo Virtanen).

                                                              * Yhteistyössä Keski-Uudenmaan Teatteri KUT

Oikeastaan nyt vähän harmittaa.

Anna Gavaldan Viiniä keittiössä -lukukokemuksestani on ni-in monta vuotta, että en osaa oikein enää verrata pienoisromaania ja näkemääni teatteriesitystä toisiinsa. 

Muistan teoksesta vain, että ihailin sen dialogin kuljetusta. 

Ei toisaalta ihme, että teos on sittemmin muokattu näyttämöversioksi. Se on saanut nyt kantaesityksensä Keski-Uudenmaan Teatterissa KUT:ssa. 

Viiniä keittiössä ei ole KUT:lta hassumpi startti uuden ajan toimintakauteen. Näytelmä on erilainen, eikä niin ennalta-arvattava.

Sitä paitsi tykkään teatteriesityksistä, joita ei pureskella katsojan puolesta jo katsomossa valmiiksi. Siitä, että esitys jää kummittelemaan mieleen, ja puhuttelee vielä kotimatkalla. 

Niin tekee myös KUT:n Viiniä keittiössä.

Monta pulloa punaviiniä

Viiniä keittiössä -romaanin ja nyt nähtävän näytelmän lähtökohta ei ole ihan se kaikkein ilmeisin. Kahden pienen lapsen äiti Chloe on kyllä jätetty, niin kuin naisille käy monissa stooreissa. Mies on tässäkin tarinassa lähtenyt toisen matkaan.

Mutta siihen ne tavanomaisuudet sitten jäävätkin. 

Chloe  (Elina Varjomäki) matkaa maalle ex-miehensä ja hänen perheensä vanhaan taloon meren rannalle, viimeistä kertaa, ja hänen seuranaan on hieman yllättäen ex-appiukko Pierre (Seppo Halttunen).

Ei ehkä tulisi ihan ensimmäisenä mieleen mennä eron jälkeiselle hermolomalle nimenomaan ex-miehen isän kanssa.

Kuten arvata saattaa, Chloe on eronsa vuoksi surun musertama, ja Pierre haluaa piristää lastenlastensa äidin olotilaa tarjoamalla hänelle "huoltovapaan" minilomasen.

Käynnistyy yhden vuorokauden mittainen dialogi eronneen äidin ja appiukon välillä. Ja nimenomaan dialogi. Puhetta nimittäin näytelmässä riittää. Mutta juuri oikealla tavalla hengästyttävyyteen asti.

Yhden yön aikana murretaan myös paljon patonkia, juodaan monta pulloa punaviiniä, ja tuoksutellaan syksyistä meri-ilmaa.

Väkevää draamaa vähän ilkikurisesti

On virkistävää nähdä oman kotiteatterin näyttömältä tutut näyttelijät pitkästä aikaa hieman vakavampien roolien äärellä. 

Älä käsitä väärin. KUT:ssa kyllä osataan draama. 

Sellaisia ovat olleet esimerkiksi takavuosien Reko Lundanin riipaiseva Tarpeettomia ihmisiä tai vaikka Will Enon Thom Pain, joka oli Kalle Tahkolahden ilmiömäinen monologi.

Draama on ollut KUT:ssä vain pitkän aikaa aika harvinaista herkkua (tai no, ollaanpa rehellisiä: ylipäätään kaikki esitykset ovat olleet kaikissa teattereissa pitkän tovin ajan harvinaista herkkua, sellainen aika tässä kun on nyt vain ollut..). 

Ainakin tänä syksynä iloitsen ajatuksia tarjoilevasta esityksestä.

Toisekseen sana "draama" on KUT:n Viiniä keittiössä -versiossa paikoin liian voimakas sana. Oikeastihan esitys on välillä suorastaan hauska. 

Erityisesti silloin tällöin Chloen ex-miehen roolissa vilahtava Jan-Christian Söderholm on vekkuli ja aika ilkikurinenkin.

Mutta suru ja ilo kulkevatkin aina tiiviisti käsi kädessä... Ei ole yhtä ilman toista.

Mikä on oikein ja mikä väärin?

Todennäköisesti aika moni lukija ja myös katsoja pitää Viiniä keittiössä erityisesti Chloen tarinana. Niin olen tainnut aikaisemmin pitää minäkin.

Esityksen jälkeen jäin kuitenkin miettimään, kumman stoori se on lopulta enemmän. Omaa eroaan surevan Chloen? 

Vaiko ihan ookoo suhteeseen jääneen ja nyt jo eläköityneen Pierren, joka kadotti elämänsä suurimman rakkauden nuoruudessaan vain, koska teki rohkeuden puutteen vuoksi vääriä valintoja?

Onko oikein jäädä, jos ei uskalla? Onko oikein tyytyä, vaikka sydän olisi jossain muualla? 

Ja onko tyytyminen ylipäätään elämisen arvoista elämää?

Viiniä keittiössä haastaa pohtimaan, kumpi on parempi. Alistua jollekin, joka on joskus ehkä ollut, mutta joka on päässyt kuihtumaan ja oma elämä on sen myötä sitä, mitä se on.

Vai hyväksyä se, että elämä on sarja kohdattuja ihmisiä. Heistä osa saapuu, koskettaa ja on hetken elämääsi, jonka jälkeen he jatkavat matkaansa eteenpäin. 

Ja kuinka kaikesta kokemastaan voi olla kuitenkin onnellinen.

Viiniä keittiössä Keski-Uudenmaan Teatterissa KUT:ssa (Kultasepänkatu 4, Kerava) lauantaihin 6.11. saakka. Lisätiedot ja liput www.kut.fi.

* Rouva Sana näki esityksen kutsuvieraslipulla

Saako omaan elämäänsä vain tyytyä, pohtivat KUT:n kantaesittämässä Viiniä keittiössä -näytelmässä Pierre (Seppo Halttunen) ja Chloe (Elina Varjomäki). Kuva: Keski-Uudenmaan Teatteri KUT.

Iloa tuottavia asioita viime aikoina:

Kirjoittamisen flow

Siis se tunne, kun tiedät, että meneillään on tuhat ja yksi työ- ja vähän muutakin asiaa yhtä aikaa, mutta työn tekeminen sujuu kuin tanssi: sanat asettuvat peräkkäin ilman väkivaltaa ja päivien ajatustyötä, ja kehräät oman työsi äärellä tyytyväisenä kuin kissa. 

Palaute ja kauniit sanat

Se (toinen) tunne, kun tajuat, että oma osaamisesi huomattu, sitä arvostetaan ja saat tekemisestäsi kaunista palautetta. Ja se, kun tiedät olevasi palautteen arvoinen ja osaat ottaa sinulle lausutut sanat vastaan (jonka jälkeen kätket sanojen aikaan saaman tyytyväisyyden tunteen syvälle sydämeesi ja päätät kaivaa sen sieltä esiin aina, kun arki hakkaa rintaan).

Oppimisen ilo

Elämässä tapahtuu joskus asioita, joita jäät pohtimaan jälkikäteen vielä pitkäksi aikaa. Kuten nyt esimerkiksi minä omien sanataideohjaajaopintojeni käynnistymistä. Kun tulin tänä vuonna valituksi kohtalaisen suosittuihin opintoihin ja ne vihdoin syyskuussa käynnistyivät, mietin, miten ihmeessä olin osannutkaan vetkutella inspiroivan ja minua olennaisesti olevaan osaamisen alaan liittyvän koulutuksen aloittamista niin pitkään: aina syksyyn 2021 asti. Muistan nimittäin, että aikuisten sanataideohjaajakoulutus on ollut haaveenani vähintään 10 vuotta. Ja kuinka kaiken tämän jälkeen tajuat, miten huumaavaa ja hurmaavaa on olla osa yhteisöä, joka puhuu ja ajattelee kanssasi samaa kieltä ja ymmärtää sinua pelkästä puolesta sanasta. Ja kuinka iloista ja merkityksellistä uuden oppimisen ilo voikaan olla - jopa vielä tällaisessa rouvasiässä.

Kohtaamiset nelijalkaisten kanssa

Juoksu- ja kaikkien muidenkin lenkkieni yksi ohjaava ajatus on, että liikun ilman seuraa, koska liikkuminen on omaa aikaani (sääntöön liittyviä poikkeuksia lukuun ottamatta, joita on muuten kyllä oikeasti ikävä). Siksi en ole lenkeilläni juuri kiinnostunut muista. Mutta nelijalkaisista lenkkeilijöistä olen. Kerran laskin, että tervehdin yhden juoksulenkin aikana kaikkiaan kahdeksaa eri karvakasaa (joista osaa on melkein aina pakko pysähtyä konkreettisesti rapsuttamaan). Sellaisista kohtaamisista ei voi olla mitään muuta kuin iloinen.

Neulontatyöni

Ihmeiden aika ei ole ohi. Sain alkusyksyn aikana valmiiksi viime tammikuussa (!) aloittamani villashaalin, ja heti sen kylkeen aloitin perinneprojektini: vähintään yhdet villasukat talvessa -neulontatyöni. Sukista saattaa jopa tulla valmista vielä ennen ensi lokakuuta.

Ahdistamattomat kasvomaskit

Ensin odotat kuin kuuta nousevaa, että maailma vapautuu kasvomaskien käytöstä, ja juuri silloin se päivä ei tunnu koittavan koskaan. Ja sitten yhtäkkiä The Päivä tuleekin nopeammin kuin osaat aavistaa, ja huomaat omaksi yllätykseksesi, että olet tottunut maskiin niin, että jatkatkin vapaaehtoisesti sen käyttämistä. On se maailma välillä aika ihmeellinen.

Somettomuus, puhelimettomuus, kamerattomuus, telkkarittomuus

Aluksi alkaa ahdistaa jatkuva somessa häärääminen. Sitten ärsyttää käden jatkeeksi kasvanut puhelin. Sen jälkeen lähes yhtä aikaa tajuat, kuinka vähän olet ollut pitkään aikaan kiinnostunut Netflixistä tai mistään muustakaan telkkaritarjonnasta (tällä viikolla päättynyttä Hemingway-dokkarisarjaa lukuun ottamatta), eikä sinua ole innostanut ulkona kameran kanssa heiluminenkaan. Ja sitten huomaat, kuinka kännykkäsi ilmoittaa maanantaisin puhelimenkäyttösi vähentyneen (ja taas vähentyneen ja taas vähentyneen), ja tajuat, kuinka vähän sinua lopulta ahdistaa mikään tonttomuus. Mietit vain, että tämä on nyt tällainen syksy, ja onpa se aika iloinen (ja jatkat sen jälkeen kirjan lukemista - tai sen villasukan kutomista).

Syksyn pakahduttava kauneus 

Siis kyllä! Jos minulta kysytään, se on kaunis yhä. Naismuistiin ei eteläisessä Suomessa ole ollut syksyllä yhä upeaa väriloistoa, joka vain jatkuu ja jatkuu. On kuin syksy olisi päättänyt, että se pitää kiinni mekostaan kynsin ja hampain eikä luovuta tanssivuoroaan talvelle. Vai milloin viimeksi olet muka nähnyt etelä-Suomessa yhtä upean väriloiston kuukauden ajan yhtäjaksoisesti?

Syysloma

Vaikka kuinka kesän jälkeen väitin ja halusin uskotella itselleni, että yrittäjä pärjää hyvin kahdella kesälomaviikolla, tiedän nyt, että ei muuten pärjää. Siksi lauantaina koittava viikon mittainen syysloma on todellakin iloa tuottava asia juuri nyt - ja aika varmasti koko loppuvuoden ajan.

Se tuntui palana kurkussa jo edellisenä iltana. 

Yritin miettiä muita asioita, mutta ajatukset ohjautuivat seuraavaan päivään.  Jännitys nosti päätään. 

Aamulla tein hetken aikaa töitä, vaikka tiesin, että olisi turhaa. Mieleni oli levoton, ajatukseni harhailivat ja jalat rummuttivat työpöydän alla. 

Jokainen, joka kirjoittaa, tietää, että tuollaisessa tilassa omaan työhön keskittyminen ei vain onnistu. Työn tekemiseni oli sinä aamuna näennäistä, pelkkä muodollisuus.

Muutamaa tuntia myöhemmin astuin hammaslääkärin ovesta sisälle, ja sanoin alkajaisiksi:

"Toipuva hammaslääkäripelkoinen tässä päivää. Jos minulle täytyy tehdä jotain, laitathan puudutuksen.

Siis oikein sellaisen vahvan."

Istuin hammaslääkärin tuoliin ja ristin vatsani päällä olevat käteni toisistaan kiinni tiukkaan pakettiin. Toki siksi, että yksinkertaisesti jännitin niin jäätävästi, mutta myös siksi, että vanhasta kokemuksesta tiesin käyttäytyväni hammaslääkärissä pahimmillaan kuin mielipuoli.

Hammaslääkäri on yksi harvoja paikkoja, jossa tekojani ei ohjaa järki vaan vain ja ainoastaan tunteet.

Tai korjaan: muistot ja tunteet.

Olen siksi tarttunut kaksi kertaa hammaslääkärin käteen kesken hänen toimenpidettään, ja olen vielä useammin noussut tuolissa istumaan koko hoitovälineiden arsenaali suussa.

Ne eivät ole ehkä toivotuimpia asiakasreaktioita hammaslääkärin huoneessa.

"Hei ei se mitään", hammaslääkäri sanoi minua hetken katseltuaan ja kuunneltuaan.

"Jos minä olisin joutunut käymään hammaslääkärissä 70-luvulla, kyllä minäkin jännittäisin", hän jatkoi ja tarttui minua lempeästi olkapäästä.

Ja niin minä makasin siinä, tämän lempeän hammaslääkärin steriilissä tuolissa, jäykkänä kuin tikku ja mietin, että mistä ihmeestä hän tiesi. 

Nyökyttelin päätäni hänen empatian määrästään liikuttuneena, sanoin hädin tuskin kuuluvalla äänellä "joooo", ja yritin pyristellä jostain syvältä sieluni lokeroista silmäkulmiin työntyviä kyyneleitä.

"Kyllä me sinut kuntoon saadaan", hammaslääkäri totesi ja hymyili minulle rohkaisevasti maskinsa takaa.

Ja se oli siinä. Kyyneleet alkoivat vieriä vasemmasta silmäkulmastani kohti kaulaa. 

Silloin minuun iski valtava yskänkohtaus.

Ryin ja köhin sanattomana kohti kattoa ja nousin istumaan, jonka jälkeen molemmista silmistäni valui lisää kyyneleitä.

"Ei se mitään, yski kaikki pois", hammaslääkäri rauhoitteli minua. "On se merkillistä, miten joskus yksi pieni tippa vain riittää."

Ja niin minä yskin ja kakosin tuolissa aikani, enkä tiennyt, tarkoittiko hän tipasta puhuessaan minun yskän puuskaani vai kyyneleitäni.

Ja kun yskä rauhoittui, myös kyyneleideni virta lakkasi, ja asetuin takaisin hammaslääkärin tuoliin makaamaan monta piirua levollisemmalla mielellä kuin hetki aikaisemmin huoneeseen astuessani. 

"Sulla on ollut laastari peffassa aika pitkään."

Tuijotin eräänä viikonlopun päivänä Mr. Long Hairia kesken edestakaisen suhaukseni.  

"Laastari? Siis niinku missä?"

"You have been a pain in the ass, woman."

Kunnes tajusin. Aa niin(kö, sellaisenako se lähellä oleville näyttäytyy). 

"Loppusuora häämöttää, darling", vastasin. "Koeta kestää."

Ja hävisin takaisin omiin puuhiini.

Erilainen syyskauden startti

Elokuu on kuin toinen uusivuosi. Se on ollut sitä aina. 

Elokuussa kaivetaan kalenterit esiin ja tehdään seuraava puolivuotissuunnitelma. 

Mietitään omia haaveita ja toiveita elokuusta joulukuuhun. Suunnitellaan konkreettisia tekoja, tehdään merkintöjä kalenteriin. 

Silmäillään, millaiseksi syksy muodostuu, ja katsellaan hiukan uuden vuoden puolelle.

Tänä vuonna elokuu ei todellakaan ollut viime vuoden toisinto: sitä pelkkää suoraa viivaa. 

Toisaalta se ei ollut paluu entiseenkään (ja mietin, onko se sitä enää koskaan - ja tarvitseeko sen ollakaan).

Tänä vuonna syyskauden startti oli erilainen.

Kuin manian vallassa

Helteisen kesän jälkeen minut valtasi valtaisa energiapiikki, ja se piikki kohdistui kotiin (tämän rouvan kohdalla se on harvinaista, sillä takavuosikymmenien kiinnostukseni muun muassa sisustukseen on herännyt vasta viimeisen vuoden aikana uudelleen).

Piikki, paine ahterissa, oli nyt erilainen.

Tiedätkö sen tunteen, kun tajuat olevasi kuin manian vallassa.

Järjestelet, kierrätät, uudistat, vaihdat tavaroiden paikkaa, koluat Facebook-kirppiksiä ja Tori.fi:n eri osastoja, teet löytöjä omalla ullakollasi, kihnutat, siivoat talon kirjaimellisesti lattiasta kattoon ja puunaat jopa lattialistatkin, siirryt ulos, toteutat ulkona tukun pitkäaikaisia toiveitasi, ja lopuksi laitat olohuoneessa lattialle puhtaat, yhä mäntysuovalle ja kesälle tuoksuvat matot, ostat pöydälle auringonkukkia, nostat jalat sohvalle ja viinilasillisen ääressä toteat, että kyllä, nyt se on siinä.

Monta viikkoa siinä kaikessa meni, mutta se kannatti.

Sellaista se elämä joskus on, kun asuu kolme kuukautta kuin lehmälauma pellossa tekemättä kotona yhtään mitään ja nauttii kauniiden kesäilmojen hyvää tekevästä vaikutuksesta.

Paine ahterissa saattaa ottaa syksyllä vallan. 

Yleensä se on kuitenkin ohimenevää.

Onneksi.