Rouva Sana

Siirsin, tai tarkkaan ottaen sitä kai kutsutaan varmuuskopioinniksi, päivänä eräänä valokuvia kännykän muistista pilveen (olenko muuten maailmankaikkeuden ainoa tyyppi, joka jaksaa tehdä työn vasta, kun puhelin muistuttaa kymmenettä kertaa muistin täyttymisestä...?!).

Reilua tuhatta taltiointia pilveen siirtäessäni silmäni osuivat eräisiin kuviin. Kuvat olivat ikuistettu tarkkaan ottaen 29. huhtikuuta klo 9.13 - 9.50. 

Seisoin kuvia ottaessani lempimaisemissani (eräissä niistä siis), kotikaupunkini juoksuportaissa. Olin portaissa talvikauden jälkeen kolmatta kertaa.

Katselin portaita ylös, ja mietin, mitä teen. 

Portaat olivat saaneet yön aikana yllättäen ylleen riitteen. Kokeilin juosta rappusia ylös, mutta totesin puuhan mahdottomaksi ilman pelkoa polvien taittamisesta.

Jo pelkkä käveleminen sai lenkkarit liukumaan ja lipsumaan. 

Mäntyjen latvojen takaa pilkottava aurinko lämmitti kasvojani. Lämpö ei kuitenkaan ylettynyt vielä juoksuportaisiin asti.

Jostain kaukaa kuului mustarastaiden laulu.

Muistan, kuinka olin niin, niin kyllästynyt. 

Ihan kaikkeen.

Viimeiseen vuoteen. Talveen, joka oli tuntunut ikuiselta (ei sään vaan olotilan vuoksi).

Omituiseen merkityksettömyyden tunteeseen, jota edes muutamassa yössä vilkastunut kalenteri ei ollut onnistunut latistamaan. 

Ja nyt niihin juoksuportaisiinkaan ei edes päässyt.

Katselin riitettä jalkojeni alla, ja mietin, mitä tekisin.

Juoksemaanhan tänne oli nyt tultu. Totesin, että poiskaan en kyllä käänny. 

Päätin, että juoksen tunnin epämääräistä siksakkia minulle entuudestaan vierailla lenkkipoluilla ja kävelyteillä, ja katson, mihin ne minut johdattavat.

Kun metsän kätköistä löytyi heräävä kevät

Sukelsin pieniä märkiä polkuja pitkin juoksuportaiden takana olevaan metsään.

Siellä asui kokonainen kevät. 

Puolen kilometrin matkalla, yhdessä ja samassa paikassa. Mäntyjen, kuusien ja kevääseen heräilevien koivujen kätköissä.

Metsässä valkovuokot ojentelivat päitään. Ensimmäiset vaalean vihreät ruohonkorret kohoilivat riitteisen ruskean heinikon läpi kohti aurinkoa. 

Fasaanikukko tepasteli metsään tallatun polun poikki, ja kahisutteli mennessään sulkiaan. 

Metsä tuoksui, säteili ja hyrisi -  keväistä, salaista tyytyväisyyttään.

Tuntia, kuutta kilometriä ja noin 72 kuvaa myöhemmin ymmärsin jälleen, että tällaista se ihmisen elo nyt vain kai on.

Ensin sitä on niin, niin off. 

Ja sitten yhtäkkiä sitä on jälleen on.

Pitkä valot saa vaihtaa lyhyisiin. Hyvällä onnella ne saa sammuttaa ehkä ihan kokonaan. 

Valoja ei enää tarvita. Sitä näkee eteenpäin ilmankin.

Ainakin vähän aikaa.

KUBLO sai alkunsa ystävyydestä

Vaikka luotsi vaihtui, muistot jäävät

Osallistu #Blogiperjantai21-tapahtumaan -
Mitä kokemusta et unohda?  

Eihän sen tietenkään rehellisesti niin pitänyt mennä. 

Niin siinä vain ilmeisesti käy, kun mannerlaatat liikahtavat henkilökohtaisessa elämässä erilaiseen asentoon, etkä ole osannut varautunut siihen mitenkään. 

Liikkeen ei tarvitse välttämättä olla merkittävä. Harvoin puhutaan kai mistään suuria luonnonmullistuksia aiheuttavasta. 

Mutta yleensä liike on sillä lailla huomattava, että palikat menevät uusiksi pitkäksi aikaa. 

Syntyy dominoilmiö. 

Yksi muuttuu, toinen muuttuu ja pian muuttuu kolmaskin. Ja lopulta mietit, että siis hetkinen, miten tämän kaiken oikein piti mennäkään.

Suorasta viivasta jyrkkään nousuun

Niin tai näin, kaikki on mennyt oikein hyvin ja juuri oikeaan suuntaan. 

Sikäli mikäli kuulumisillani on maailmankaikkeudelle mitään merkitystä, kerron silti: elämäni on ollut viimeiset kaksi kuukautta kaikkea muuta kuin pelkkää suoraa viivaa. 

I am alive! Olen hengissä.

En tiedä, mitä kevään aikana lopulta tapahtui, mutta yhtäkkiä huomasin, että pelkkänä suorana viivana viimeisen puolen vuoden ajan sykkinyt käyrä alkoi kohoilla. 

Kalenterini alkoi täyttyä merkinnöistä. Ensin tuli vähän jotain, sitten tuli vähän jotain muuta enemmän. 

Huhtikuussa olin tilanteessa, että kalenterissa oli merkintöjä jokikiselle päivälle - myös viikonloppuna.

Yrittäjälle merkinnät kalenterissa ovat elinehto. Tyhjät sivut tietävät sitä pelkkää suoraa viivaa ja suora viiva tietää taas.. no jaa, sinä tiedät. 

Ei kenenkään kunto sellaista menoa kovin kauan kestä.

Mutta, että miten vasemmalta oikealle kulkevasta tasaisesta viivasta päädytään tilanteeseen, jossa käyrä räjähtää ylös lähes muutamassa yössä, en edelleenkään tiedä. 

En osaa siis selittää, miten suorasta viivasta voidaan päätyä nousuun, joka on kuin jyrkän ja jykevän tulivuoren piikkimäinen huippu.

Tai ehkä se johtuu sittenkin vain niistä mannerlaattojen kevyistä törmäyksistä toisiinsa ja siitä dominoilmiöstä...

Ensin ajat moottoritiellä yhdessä yössä satasen vauhdilla vuoreen ja syntyy hiljaisuus. Todella pitkä hiljaisuus. 

Sitten vuori herää pitkän hiljaiselon jälkeen henkiin, ja sen sisällä kiehuu ja kuohuu niin, että joudut antamaan ennakkovaroituksen. 

"Huomio huomio kansalaiset, medbörjare! Tämä tulivuori saattaa pitkän hiljaiselon jälkeen aktivoitua, ja mitä siitä sitten seuraa, ei ole vielä tiedossa."

Ihmeellinen on elämä (ja korona). 

Töitä, töitä, töitä 

Mitä kevääseeni sitten oikein kuuluu? 

Töitä, töitä, TÖITÄ! Rakkaita töitä. Kirjoittamista niin, että rinnassa läikähtää. Koulutuksia, kursseja, oman osaamisen jakamista muille. 

Kirjoittamiseen liittyviä töitä on ollut nyt paljon, että kaikki oma tekeminen on jäänyt. Niin myös tämä blogi.

Yksi kirjoittamisen yleisistä haasteista on, että kirjoittaa ei voi määräänsä enempää. Pään kestävyys ja aivokapasiteetti on yksinkertaisesti liian rajallinen. 

Olen saanut tuta omakohtaisesti jälleen kerran sen, että kirjoittaja ja bloggaaja ei ole kone. Jossain menee raja.

Jos kirjoitat pahimmillaan (lue: siis parhaimmillaan!) seitsemänä päivänä viikossa tekstejä muille, oma kirjoittaminen jää väistämättä odottamaan aikaa rauhallisempaa.

Se aika tuli nyt, tänään. Onneksi.

Ihanaa, että olet siinä. Lupaan yrittää olla tästä eteenpäin hieman aktiivisempi. 

Kaikenlaista kerrottavaa ainakin olisi.

Päivänä eräänä valmistauduin piiiitkästä aikaa lähtöön sekalaisille työasioille.

Siis toistan: t-y-ö-a-s-i-o-i-l-l-e. 

Kampasin hiukset ja laitoin ripsiväriä, ensimmäistä kertaa aikoihin. 

Puin ylleni farkut ja lenkkarit. Kaivoin esiin kevättakin, jonka pukemista olin odottanut koko pitkän talven.

Mietin, tältäkö se työnteko yleensä tuntuu? Siis töihin lähteminen. Ihmisten näkeminen edes vilaukselta osana työpäivää. 

Muiden kuin virttyneiden verkkareiden ja t-paidan kuluttaminen työasuna. 

Laittautuneena ihan pienesti, mutta juuri sillä lailla sopivasti, että erilaisen olotilan erottaa harmaiden päivien jatkumosta.

Tunne oli hohdokas. Se sai olon tärkeäksi. 

Jotenkin fiksuksi ja tarpeelliseksi.

Ja hyppäsin autoon ja lähdin.

Silloin se sitten iski

Paluumatkalla erotin kaukaa suojatien vieressä pitkän, matalan, kirjavan värisen jonon. Hiljensin,  pysähdyin, ja annoin kulkijoille tietä.

Pitkä letka kulki parijonossa. Se hyppelehti ja kiemurteli hitaasti ja huolettomasti suojatien yli.  

Muutamat hädin tuskin reiteen asti ulottuvat minityypit kikattelivat keskenään. Yksi osoitti kädellään kohti taivasta ja selitti, ja toinen katseli kävellessään kaverin käden osoittamaan suuntaan.

Lapsilla yllä oli sinisiä, punaisia, vihreitä ja keltaisia kurahaalareita, ja jokaisella oli keltainen huomioliivi. Muutaman pienimmän pipon alta erottui hädin tuskin suu.

Viimeisenä kulkeva aikuinen heilautti minulle kiitokseksi kättään. Hänen toiseen käteensä takertunut tyttö tuijotti minua ja kompuroi omiin jalkoihinsa.

Katselin minityyppien letkaa tien toisella puolella, kun se iski. Lujaa ja kovaa. 

Päivät ovat pitkiä, vuodet lyhyitä.

Yhtäkkiä tuli valtava haikeus. Tuli kaipuu menneisiin päiviin ja hetkiin, joista oli enemmän aikaa kuin halusin tunnustaa.

Kyyneleet punkivat silmäkulmiin, valuivat vuolaana virtana pitkin poskiani ja sumensivat näköni.

Ainoa asia, jota mietin oli, että onneksi istuin autossa. 

Että kukaan ei nähnyt.

Ja että, jos olisi tiennyt, mitä päivä tuo tullessaan, olisin jättänyt sen ripsivärin sittenkin laittamatta.

Tunnustan käsi sydämellä, että en olisi koskaan milloinkaan aikaisemmin voinut kuvitella kirjoittavani tämän kaltaista blogikirjoitusta. 

Olen paitsi lukemisessani myös elokuvien ja erityisesti tv-sarjojen katsomisessa tiukan puritaaninen. Tekemisestä pitää olla mieluiten jotain hyötyä. 

Ja mieluiten melkein aina. 

Yhtälöön mahtuu vain harvoin viihtyminen tv:n äärellä.

Vuosi sitten aloitin Tarinoiden vuosi -teemavuoteni, jonka ainoa tarkoitus on oikeastaan ollut kasvattaa joutilaan ja kevyen lukemiseni määrää.

Olen onnistunut siinä erinomaisesti.

Onnistumiskokemukseni ja koronavuoden aiheuttamien lieveilmiöiden ansiosta olen kasvattanut samaa ideologiaa nyt myös katselemiseni puolelle. 

Olen opetellut, että joskus on täysin ok vain viihtyä elokuvien ja tv-sarjojen äärellä. Aika ei siis mene hukkaan, vaikka joskus viihtyykin. 

Netflix on tullut tarpeeseen.

Suoratoistopalvelu voisi olla toki jokin muukin. Testissä on ollut vuoden aikana useita. 

Koska tv:n katselumahdollisuuksia on koronapäivinäkin usein aika rajallisesti, olen rajannut ajankäytöllisistä syistä katseluni Areenan lisäksi vain yhteen suoratoistopalveluun, ja se sattuu olemaan nyt vain Netflix. 

Eikä valinta mikään huono ole. Netflixillä on erityisesti oivallisia sarjoja enemmän kuin ehdin katsoa.

Siispä ohessa niistä viisi varmaa tärppiä, ole hyvä. Kaikki sopivat vaikka lähestyvään pääsiäiseen. 

En taida olla nimittäin ainoa, jonka pääsiäissuunnitelmat menivät, kas kummaa, toistamiseen uusiksi.

Viisi Netflix-vinkkiä

Anna, A lopussa

Olen ylistänyt Annaa aikaisemminkin, ja ylistän jälleen. Jos sinulla on aikaa vain yhteen tv-sarjaan, katso ehdottomasti tämä Anna-klassikkokirjasarjaan perustuva Anna, A lopussa. 

Sarjasta on tehty peräti kolme tuotantokautta, joten katsottavaa riittää kohtalaisen pitkäksi toviksi.

Anna on yksinkertaisesti ihana - niin ihana, että jouduin itse annostelemaan sen katsomista, jotta sarja ei olisi loppunut kolmesta tuotantokaudesta huolimatta liian pian.

Ylistin jossain vaiheessa sarjan uskollisuutta kirjalle, mutta jaksojen edetessä tajusin, että tarinaa on muokattu paikoin isommallakin kaivurilla. Todennäköisesti ihan dramaturgisista syistä.

Muutokset eivät silti haittaa. Taustalla on silti ihan se tuttu Anna, jonka ainakin oma ikäluokkani tunnistaa.

Mutta yksi varoituksen sana: Anna aiheuttaa riippuvuutta. Sinulle saattaa käydä samoin kuin minulle. Jouduin lukemaan Anna-kirjat viime kesänä uudelleen.

PS. Ilouutinen sinulle, joka et halua maksaa ekstraa tv:n katsomisesta. Anna saapui Ylen ohjelmistoon helmikuussa ja se löytyy nyt myös Areenasta.

Death to me

Minulle kävi Death to me -sarjan kanssa niin kuin monille koukuttaville katsottaville. Sarja löytyi vahingossa, en alkuun tiennyt miten suhtautua siihen, ja lopulta katsoin kaikki jaksot lähes putkeen loppuun.

Death to me on makaaberi tv-sarja, jossa oikeastaan mikään ei ole niin kuin miltä se näyttää. Valotanko hieman alkua? 

Tarina alkaa, kun aika kiukkusluontoinen leski alkaa selvittää miehensä surmaajaa. Ei kestä kauankaan, kun autollaan yliajoon osallistuneesta naisesta tuleekin yllättäen lesken hyvä ystävä.

Kyllä!

Absurdit juonenkäänteet eivät todellakaan pääty tähän. Sarjan musta huumori, viileä sarkasmi ja merkillisen makaaberit tapahtumat uppoavat minuun kympillä.

Odotan sarjan fanien kanssa nyt kolmannen tuotantokauden valmistumista.

Rakkautta autismin kirjolla

Nappasin Rakkautta autismin kirjolla katsottavaksi kerran, kun etsin televisiosta hieman erilaista katsottavaa. 

Kukaan ei tuolloin vielä puhunut tv-sarjasta. Nyt se on keikkunut Netflixin katsotuimpien ohjelmien listalla. 

Rakkautta autismin kirjolla -nimi ei tee oikeutta supersydämelliselle, herkälle ja liikuttavalle dokumenttisarjalle. 

Sarjassa seurataan useita noin 20-30-vuotiaita nuoria aikuisia, joista kaikilla on kaksi yhteistä nimittäjää: he ovat saaneet diagnoosin autismin kirjosta, ja heistä jokainen kaipaa vierelleen rakastavaa kumppania.

Siihen yhtäläisyydet sitten loppuvatkin. Kuten sarja oivallisesti osoittaa, autismi ei ole sairaus vaan tukku erilaisia luonteen- ja käyttäymisenpiirteitä. 

Kuka meistä nyt olisi muutoinkaan toisensa kaltainen.

Rakkautta autismin kirjolla avartaa ihmisyyden näkemystä ja poistaa autismiin liitettyä salaperäisyyden ja outouden mystifiointia. Autismi ei ole synonyymi tyhmyydelle vaan päinvastoin.

Sitä paitsi kuten Mathewin äiti itse sarjan alkupuolella toteaa: "Kaikissa perheissä pitäisi olla yksi Mathew", enkä voisi olla enempää samaa mieltä. Kaksikymppinen Mathew on ihana.

Rakkautta autismin kirjolla on suunnattoman sympaattinen dokkarisarja! Ehdottomasti katso, jos haluat sydämen sivistystä. 

Odotan sarjalle kuumeisesti jatkoa.

Kuvittele olevasi kaupungissa

Kirjailija Fran Lebowitzin ja elokuvaohjaaja Martin Scorsesen yhteistyössä tekemästä sarjasta on tänä talvena puhuttu paljon, ja minäkään en olisi tuskin tarttunut siihen ilman keskusteluja.

Kuvittele olevasi kaupungissa on eräänlainen dokumenttisarja New Yorkista. Siis eräänlainen. 

Sarjassa  Lebowitz ja Scorsese (pääosin) keskustelevat Nykkiin liittyvistä aiheista - ja nauravat ihan kaikelle.

En ole ihan varma, onko sarja edes hyvä, mutta se ainakin koukuttaa. Lebowitzin tapa hahmottaa maailmaa ja puhua suoraan omista havainnoistaan, kiehtoo. 

Se, mikä ei kiehdo, on hänen tapansa nauraa omille jutuilleen Scorsesen hekottaessa vieressä. Koska sarja on kuitenkin erilainen, jollakin tapaa jopa outo, sitä katsoo silti mielellään.

Sarjan viimeinen osa, kirjoittamiseen, kirjoihin ja lukemiseen liittyvä jakso, oli ehdottomasti mielenkiintoisin.

Firefly Lane

Firefly Lane on kyllä niin nostalgista tarinahömppää, että OMG. Jo tarinan alkuasetelma on herkullisen klassinen. 

Firefly Lane kertoo kahdesta nelikymppisestä naisesta, Tullystä ja Katesta, jotka ystävystyvät kouluaikoina 1970-luvulla. Vaikka he ovat teineinä ja myöhemmin aikuisina täysin eri puusta veistettyjä, heidän ystävyytensä kuitenkin vain kantaa - ja kantaa - läpi vuosikymmenten.

Sarja tarjoaa herkullista ajankuvaa, kun se poukkoilee vaihdellen 1970-luvulta 2000-luvun alkuvuosiin. Jane Fondan jumppavideoiden rantautuminen 80-luvulla on jotenkin ikimuistoinen ja nostalginenkin kohta sarjassa. 

Yksi kuitenkin hieman ärsyttää. Miksi tarinan "tätä hetkeä" ei ole voitu tuoda rohkeasti tähän aikaan. Sarjan nykyisyys on ajoitettu jostain syystä vuoteen 2003, joka ei tunnu sarjassa oikein miltään ajalta. 

Tai ehkä saamme valinnalle vielä joskus selityksen. Firefly Lane päättyy niin eriskummallisesti, että sen täytyy ennustaa vähintään yhtä lisätuotantokautta.

Kuten hyvien sarjojen kuuluu, myös tämä aiheuttaa riippuvuutta: jos ei muuta niin ainakin 80-luvun musiikkia kohtaan (sarjasta on tehty Spotifyhyn muuten jo lukuisia soittolistoja...). 

Firefly Lane on i-h-a-n ehdoton must 80-luvulla nuoruuttaan eläneille.

EDIT 31.3.21 Juhlat

Jos tykkäät mustasta, roisista ja samalla absurdista huumorista on pakko lisätä listalle myös Netflixin sarja Juhlat. Sarja on outo, mutta maagisella tavalla vetoava. 

Natasha Lyonne tekee nappiroolisuorituksen. Ihastuin täysin hänen tapaansa esittää omalaatuista ja originellia Nadiaa.

Nimi ei tee oikeutta tv-sarjan teemalle. Juhlissa siinä ollaan kyllä, voi maar, todellakin ollaan -  kessu nonstoppina huulessa ja lasit heiluen niin monta kertaa, että on vaikea pysyä laskuissa. 

Mutta juhlat eivät ole sarjan The Juttu.  Juhlat on tarina menneiden painolastien irtipäästämisestä, itsensä hyväksymisestä sekä siitä, kuinka muita kannattaa kohdella niin kuin toivoisi itseään kohdeltavan.

Ja siitä, kuinka elämä on liian lyhyt hukattavaksi yhtään ainutta päivää. 

Nautinnollisia - ja JOUTILAITA - katseluhetkiä!

Anna, A lopussa on valoittava ja ihana tv-sarja Vihervaaran Annan klassikkokirjasarjasta. Sarja löytyy Netflixin lisäksi nyt myös Yle Areenasta.