Rouva Sana

Se tapahtuu joululoman aikaan joka vuosi: mopo karkaa tyystin käsistä. 

Silloin ei syömisiä eikä tekemisiä (tai paremmin: tekemättä jättämisiä) paljon lasketa tai huhuilla niiden perään. Pari viikkoa vierähtää tauottomassa mättötilassa joutilaan onnellisena.

Ja tietäähän, mitä siinä sitten lopulta aina käy. 

Kun loma on ohi ja arki käynnistyy, käsi hamuaa kohti suklaarasiaa tai piparkakkukulhoa ennen kuin päivä on ehtinyt kunnolla valjeta.

Niin se meni tänäkin vuonna. 

Mikä siinä oikeasti onkaan, että aamu starttaa käyntiin paljon paremmin, kun suussa maistuu kahvin ja joulutortun (joo, kyllä: siis hyvin vielä tammikuussakin!) ylväs liitto. 

Jos minulta kysytään, voisin aloittaa aamuni aina niin.

Mutta -

Kokemuksesta tiedän, että tammikuu on myös oivaa aikaa palauttaa itsensä takaisin ruotuun. 

Tehdä ryhtiliike. Ottaa itseään niskasta kiinni. Ja mitä niitä kaikkia oivia sanontoja meillä Suomessa onkaan.

Tammikuu (joskus myös helmikuuu) on Valiokuukausi

Valiokuukaudella on vuodenkierrossani pitkä perinne. Ryhtiliike alkaa, kun joululoma loppuu, ja se kestää vähintään kuukauden. 

Viime vuonna moodi oli niin hyvä, että sen imussa vierähti lähes seuraavaan lomaan eli talvilomaan saakka. Kuutisen viikkoa.

Tavoite on sama nytkin: neljä-kuusi viikkoa.

Ei hyvänolonkuukaudessani mitään uutta tai mullistaavaa ole. Saatat viettää samansisältöistä kevennysmeininkiä ehkä toisella nimellä. 

Tai saatat satsata samoihin asioihin keväällä ennen pääsiäistä Ekopaaston muodossa.

(Tässä taannoin oli muuten useita vuosia, jolloin vietin molempia, Valiokuukautta ja Ekopaastoa, käytännössä lähes peräkkäin. Enää en. Meni meinaan aika heviksi. 

Jätin siksi sittemmin Ekopaaston pois, vaikka siitä muuten tykkäänkin. Valiokuukausi ajaa kohdallani saman asian.)

Mitä Valiokuukausi sitten omalla kohdallani tarkoittaa?

Keventämistä, vähentämistä, karsimista, hiljentämistä, tauottamista ja keskittymistä olennaisiin.

Olen seonnut jo laskuissani. En muista, kuinka pitkä perinne Valiokuukaudella itselleni on. Se on joka tapauksessa pitkä. 

Julkista selontekoa olen hyvänolonkuukaudestani tehnyt muistaakseni kolme.. tai ehkä neljä vuotta.

Valiokuukauden olennaiset - noin niinku yleensä

Kokemusta on kertynyt jo siinä määrin, että oppinut itsestäni muutamia seikkoja. 

Tavaroiden haaliminen ja shoppaileminen (tai ostoskeskuksissa ajan viettäminen) ei ole ollut minun juttuni koskaan, joten niiden karsimiseen tai edes vähentämiseen minun on oikeastaan täysin turha keskittyä. 

Myös muu ekoilu ja kierrättäminen sujuu niin hyvin kuin se nykyisissä oloissa on oikeastaan mahdollista. 

Omat tavoitteeni ovat kiertyneet yhä useammin hyväänoloon ja terveyteen liittyviin näkökulmiin. Ja kas, tänä vuonna teemanani on ruoka ja liikunta: nimenomaan niiden kombo.

Liikkumiseni on hyvällä tolalla - periaatteessa, YLEENSÄ, normioloissa -, mutta nyt kannan viime vuoden aikana kertynyttä painolastia. 

Kun salille ei voi edelleenkään mennä (edellistä käynnistä on jo kohta vuosi!), eikä sää suosi aina  ulkoliikuntaa (kun taivaalta sataa kissoja ja koiria tai pakkanen on niin kova, että se lyö astmaatikon kanveesiin), huomaan laistavani omista hyvistä tottumuksistani enemmän kuin oma hyvinvointi sallii.

Myös omissa ruokailutottumuksissani on viilaamisen varaa. Ei niinkään määrän, eikä ihan aina laadunkaan vaan ateriarytmin ja uusien tapojen osalta. 

Maailman terveellisintä ihmiselle ei ole ehkä se, että sitä laittaa (siis sen aamupiparkakun jälkeen) suuhunsa jotain ensimmäisen kerran, kun vuorokausi on kääntynyt iltapäivän puolelle.

Viisi kertaa päivässä syöminen on minulle täysin vieras käsite.

Valiokuukausi on buusti koko vuoteen

Tänä vuonna Valiokuukauteni on erilaisempi kuin se on koskaan ollut. Valitsin matkalleni ensimmäistä kertaa myös kirittäjän. 

Ensimmäiset kolme viikkoa etenen ja treenaan Martina Aitolehden nettivalmennuksessa. 

Valmentaja olisi voinut olla toki joku muukin. Netti on pullollaan erilaisin näkökulmin varustettuja ja varmasti ihan oivallisia hyvinvointivalmennuksia. 

Aitolehden nettivalmennuksessa minua inspiroi eniten ruoan ja liikunnan yhdistelmä (ja sellaisia taas ei muuten ole jostain syystä yhtään liikaa...). Oma painoarvonsa oli myös aikaisemmilla, valmennukseen osallistuneiden kokemuksilla.  

Aitolehden valmennuksessa jokainen osallistuja saa kolmen viikon ruokavalion selkeine resepteineen sekä ohjeet liikkumiseen kotona peräti kuudeksi päiväksi viikossa.

Ou jee! Vastaavaa yhdistelmää, jos jotain, olen todellakin viime ajat kaivannut. 

Oppini ja havaintoni vajaan kahden viikon valioilun jälkeen:

• liikkuminen 5-6 kertaa viikossa on mahdollista, vaikka tekisi sitä vain kotona 
• ihminen voi hoikistua jo viikossa, vaikka se ei ole edes tavoite ja 
• miten paljon ihminen saakaan vuorokaudessa syödä, kunhan se on terveellistä ja oikeaa syötävää! 

Tänä vuonna Valiokuukausi tarkoittaa minulle siis sokerin, alkoholin ja ylipäätään kaikenlaisten joulun jälkeisten herkkujen karsimista, terveellisten ruokailutottumusten kuten hyvän välipalakulttuurin ja muun syömisen juurruttamista omaan arkeen, runsasta liikuntaa isolla L-kirjaimella sekä rentoa oloa ja olemista.

Tällaisessa moodissa mennään siis nyt vielä vähintään seuraavat pari viikkoa - toivottavasti pari enemmän.  

Mitenkäs siellä?

Uudenvuodenlupaukset, ne mokomat, jäivät jälleen tänä vuonna tekemättä. Mutta mikään ei estä vielä haaveilemasta ja unelmoimasta. 

Siispä - 

Tänä vuonna aion:

• tanssia itseni hikeen (mielellään täpötäydessä, korvia huumaavassa diskojumputuksessa)
• uida järvi- ja merivedessä
• matkustaa Suomen rajojen ulkopuolelle
• osallistua kirjoituskurssille
• viettää vähintään kahden viikon mittaisen loman kodin ulkopuolella
• hiihtää (mieluiten järven jäällä)
• osallistua juoksutapahtumaan
• viettää Tarinoiden vuosi vol 2:n
• unohtua pitkille piknikeille (joista osan ehdottomasti ystävien kera) 
• tehdä retken kesätaidenäyttelyyn sekä
• käydä ainakin kerran teatterissa ja festareilla.

Olin ensin ennen joulua, että nää, ei tässä nyt tod. mitään joululomia tarvita. Vuoden aikana on nyhjätty ja oltu neljän seinän sisällä jo ihan yllin ja kyllin.

Mutta sitten tuli joulu ja loma, ja huomasin, miten järjettömän väsynyt olin ihan kaikkeen. 

Sain heittäytyä luvan kanssa vapaalle pingottamatta mitään, ja yhtäkkiä lomasta tuli tarpeellisempi kuin moniin vuosiin.

Sitä paitsi se oli vielä ehtaa lomaa. Siis sellaista loma-lomaa. 

Kotona! 

Usko tai älä.

Reilut kaksi viikkoa pitkiä yöunia, lukemista ja kirjojen kanssa venymistä, pitkiä ulkoilulenkkejä ilman muita tavoitteita kuin hengittäminen sisään ja ulos, syömistä, syömistä ja taas syömistä sekä loputon määrä elokuvia ja tv-sarjoja. 

Mitä sitä ihminen lomaltaan muuta enää kaipaa. Ei mitään. Se on nyt todistettu. 

Olin kuin toipilas, jonka jalat alkoivat kannatella päivä päivältä yhä paremmin. 

Huomasin toipumisen yhdestä asiasta. Lähes vuoden ajan riippana kokemani lempparisome-kanavani Insta heräsi joululoman aikana uuteen eloon. Käy kurkkaamassa, jos et usko.

Lopulta loma oli niin antoisa, että sain etukäteen määrittelemistäni töistä tehtyä vain ne ihan pakollisimmat, ja loput jäivät odottamaan aikaa parempaa.

Näin oli siis männä jouluna tarkoitettu.

Jälleen vuosi ilman uudenvuodenlupauksia

Vuodenvaihteesta tuli edellisvuoden toisinto. Tavoilleni täysin uskottomasti unohdin uudenvuodenlupaukset toistamiseen. 

Siis unohdin! Minä.

Muistin ne vasta seuraavana aamuna, ja toiveiden ilmoille loihtiminen tuntui silloin syyllisen petolliselta. 

Ei kai uudenvuodenlupauksia kuulu enää jälkikäteen lausua.

Myöhemmin tuli harmitus. Huolestuin, että jos uudenvuodenlupausten tekemättä jättäminen tarkoittaa samaa kuin viime vuonna, väännän kelloa taaksepäin vaikka väkisin.

Vaikka mene ja tiedä.

Ehkä, kun rouvat tulevat tiettyyn ikään, jokaisen uuden vuoden lupaukseksi riittää saada elää kyllin hyvää ja antoisaa arkea. 

Viime vuosi sen osoitti. 

Siinä, kyllin hyvässä, on ehkä jokaista vuotta ajatellen tavoitetta enemmän kuin tarpeeksi.

Mutta hei, yksi on joka on ja pitää pintansa: #valiokuukausi. Se alkoi eilen. 

Tuosta hyvänolonkuukaudesta enemmän lisää todennäköisesti seuraavalla kerralla. 

Hyvää, parempaa vuotta 2021 - mitä se sinun kohdalla sitten ikinä ehkä tarkoittaakaan. 

Iloista, että olet edelleen siellä!

Enemmän tarinoita. Vähemmän tietokirjoja.

Siinä on minun tämän merkillisen lopuillaan olevan lupauksettoman vuoden uudenvuodenlupaukseni. 

Vähemmän kirjoja, joissa on faktaa tai jotka ovat (muka) pakko lukea yleissivistyksen tai jonkin muun syyn vuoksi. Ja enemmän kirjoja, joissa on hyvä tarina, ja joiden äärellä yksinkertaisesti vain viihtyy.

No joo. Aika itsestään selvää. Eikö?

Paitsi, että ei minulle. Jostain syystä minulla on ollut tapana lukea tiukan puritaanisesti. 

Mutta tämä vuosi on ollut nyt aidosti poikkeus.

Jos tässä vuodessa on ollutkin niin paljon sontaa, että pian luhistun kaiken sen painon alle, on kuluneisiin kuukausiin mahtunut jotain hyvääkin: on ollut meinaan todellakin aikaa lukea!

Lukea, lukea, LUKEA. 

Ihania tarinoita, joita ei ole malttanut jättää käsistään. Kirjoja, jotka eivät ole ehkä jättäneet sen suurempaa muistijälkeä, mutta jotka ovat olleet rentouttavia ja mukavia.

Ja vähän niitä tietokirjojakin.

Eipä olisi vuoden teema, tarinoiden vuosi, voinut osua siis parempaan ajankohtaan.

Neljä hyvää tarinaa, 
ole hyvä

Beth O´Leary - Kimppakämppä

Kimppakämppä kuuluu samaan sarjaan tänä vuonna ilmestyneen Pihla Hintikan esikoisromaanin Hetken Pariisi on meidän kanssa (joka voisi olla muuten myös yhtä hyvin tällä listalla).

Molemmat ovat kevyttä hömppää. Kirjan alku ei ensin vedä, ei sitten millään. Lopulta kirjaa ei kuitenkaan malta laskea käsistään, sillä on pakko saada tietää, mitä tarinan päähenkilölle käy.

Beth O´Learya on kutsuttu Jojo Moyesin jatkajaksi, ja ymmärrän kyllä syyt tittelille. Omassa kategoriassani Moyes on chick lit -kirjallisuuden kuningatar. O´Leary kirjoittaa samaan tapaan vetävästi.

Kimppakämppä kertoo kustannustoimittaja Tiffystä, joka eroaa (traagisesti ja vaikeasti) poikaystävästään ja joutuu yllättäen taivasalle. Ratkaisu asunnottomuuteen löytyy kimppakämpästä, mutta ei ihan mistään perinteisestä sellaisesta.

Tiffy päätyy jakamaan asuntonsa ja huom! sänkynsä yötöissä hoitajana työskentelevän Leon kanssa. Reilu ja samalla edullinen diili: yksi kämppä, kaksi asukasta ja paitsi puolitetut asumiskustannukset myös jaetut huonekalut. 

Tiffy ja Leo asuvat ja nukkuvat samassa huushollissa, mutta eri aikaan.

On sanomattakin selvää, että asuminen ei ole lopulta ihan niin simppeliä kuin se kuulostaa paperilla - varsinkin, kun Tiffy omaa hyvin boheemeja piirteitä. 

Kimppakämppäsekoilun rinnalla kirjassa on aavistus syvällisempiäkin sivujuonteita kuten syyttömänä vankilaan joutuneen Leon veljen eräänlainen vapautustaistelu sekä herra Priorin viimeinen toive, jonka Leo on päättänyt toteuttaa. 

Rosie Walsh - Hän lupasi soittaa 

Vinkkasin edellisessä Tarinoiden vuosi -postauksessani Lori Nelson Spielmanista. Rosie Walsh on kirjailijana hänen hengenheimolaisensa. Molemmat kirjoittavat hyvin samankaltaisesti hyvin samankaltaisia tarinoita.

Hän lupasi soittaa kuuluu Kimppakämpässä-teoksen kanssa samaan hömppäsarjaan. Kevyttä, taiten kirjoitettua, mukavaa ja viihdyttävää - ja sellainen, jossa on se hyvä tarina. 

Sarah tapaa sattumalta eräänä kuumana kesäpäivänä Eddien ja ihastuu. Kaksikko viettää siltä seisomalta yhdessä viikon, jonka ei pitäisi olla oikein edes mahdollista.

Paitsi, että sattuma ei olekaan sattuma, kuten tarinan edetessä selviää. 

Eddie lähtee lomalle ja lupaa soittaa Sarahille, mutta puhelinsoittoa ei kuulu koskaan. Sarah alkaa selvittää miksi. 

Hän ajautuu sellaisen tapahtumien keskelle, että kirjaa ei pysty laskemaan käsistään ennen kuin viimeinen sivu on luettu loppuun.

Sofia Lundberg - Punainen osoitekirja

Sofia Lundbergin Punainen osoitekirja on jo muutaman vuoden vanha. Kirja on jäänyt mieleeni lukemattomista lue ainakin tämä kirja -listauksista, ja kirja on odottanut lukemistaan hyllyssäni kai ainakin vuoden.

Punainen osoitekirja jakoi mielipiteeni. Tarina on tietyllä tavalla niin valtavan yksikertainen ja "helppo", että lähes haukotuttaa. 

Mutta toisaalta taas tarina oli niin vetoavasti kirjoitettu, että vain viihdyin sen yksinkertaisen sanoman äärellä. 

Punainen osoitekirja on kuin luotu elokuvakäsikirjoituksen pohjaksi. En ihmettelisi, jos joskus näkisimme sen joskus valkokankaalla tai minitv-sarjana.

Kirjassa 96-vuotias Doris joutuu onnettomuuden jälkeen sairaalaan vuoteen omaksi, ja hänen ainoa sukulaisensa, sisarentytär Jenny saapuu Yhdysvalloista rakkaan tätinsä tueksi.

Kuin ennakoidakseen tulevan, Doris on ehtinyt aloittaa oman elämänsä tarinan taltioimisen kirjalliseen muotoon. Pohjana Doris on käyttänyt punaista osoitekirjaansa, jonka henkilöistä käytännössä lähes kaikki ovat jo menehtyneet.

Alkaa kaunis vuoropuhelu iäkkään vanhuksen ja nuoren kolmen lapsen äidin kesken. Osoitekirjasta muodostuu vähitellen erokirja.

Punainen osoitekirja sisältää herkän tarinan, jossa eniten minua kiehtoo 96-vuotiaan vanhuksen näkökulma. Vastaavia teoksia ei ole yhtään liikaa.

Johann Hari - Mielen yhteydet

Tämä vuosi on ollut monella tavalla omituinen ja nostattanut pintaan erikoisia asioita. Niistä eräs on kiinnostukseni mielen terveyteen. Luin alkusyksyn aikana useita aiheeseen liittyviä teoksia.

Vaikka Mielen yhteydet on ehdottomasti faktaa ja tiettävästi tietokirjaksi luokiteltu, se ansaitsee ehdottomasti paikkansa tarinoiden vuosi -listallani. 

Kirja nimittäin todellakin sisältää tarinan - tai tarkemmin: kymmenittäin mielen terveyteen ja masennukseen liittyviä minitarinoita. 

Johann Hari on pitkän työuran omaava toimittaja, joka kiinnostui omakohtaisten kokemustensa vuoksi masennuksesta ja ahdistuksesta. Haria alkoi vaivata, miksi masennus on yksi yleisimmistä länsimaisista kansantaudeistamme.

Mikä johtaa meidät masennukseen juuri nyt, ja onko lääkitys todellakin se oikea ja ainoa keino hoitaa masennusta. Hari ajautui vuosia kestäneelle tutkimusmatkalle, jonka tulokset ovat luettavissa Mielen yhteydet -teoksessa. 

Mielen yhteydet on aiheestaan ja laajuudestaan huolimatta helppolukuinen ja jollakin tapaa... no, voisiko sanoa aika vetoavakin teos. Tarinoissa viehättää omakohtaisuus ja itsensä alttiiksi laittaminen. 

Harilla on asenne, jonka mukaan hän ei niele mitään purematta. Hän selvittää, kertoo, valottaa, perustelee ja hakee uusia vastauksia - aina tarinoiden muodossa.

En omaa omakohtaista kokemusta masennuksesta, mutta kirjan luettua jäin pohtimaan samaa kuin Hari. Onko tämä nykyinen tappotahtinen elämämme ja kuuhun saakka ulottuvat tavoitteemme ja henkilökohtaiset vaatimuksemme oikeasti mannaa omalle mielellemme?

Voisiko tarinamme olla toisenlaisia, jos vähemmän olisi edes joskus enemmän?

Luvun alla juuri nyt
- tai tulossa lukuun

Riitta Kylänpää - Pentti Linkola - ihminen ja legenda

Ajauduimme viime kesänä ystävien kera (siis sen ainoan kerran, jolloin näimme suurella joukolla ulkona) keskustelemaan elämäntapaintiaanin Pentti Linkolan elämästä. Keskustelujemme pohjana oli Riitta Kylänpään elämänkertateos Pentti Linkola - ihminen ja legenda.

Pitkä ja polveileva keskustelumme Linkolasta oli siinä määrin vetoava, että päätin tarttua teokseen joskus vielä minäkin. Se hetki koitti jokunen viikko sitten.

Kylänpään kirjoittama teos kuuluu eittämättä enemmän tietokirjoihin kuin kaunokirjallisuuteen, mutta - oikeastaan koko Linkolan elämähän on ollut pelkkää tarinaa.

Teos on mielenkiintoista luettavaa ultimaattisen rohkeasti omaa tietään kulkeneesta persoonasta.

Barbara Mujica - Frida

En pysty perustelemaan tätä millään järkisyyllä, mutta olen suunnaton Frida Kahlo -fani. Kahlon persoonassa ja tavassa toteuttaa omaa luovuuttaan on jotain suunnattoman kiehtovaa.

Tartuin jo alkuvuodesta Barbara Muijcan Fridan elämästä kertovaan teokseen, mutta kas, niin se vain on yhä kesken.

Olin tarinasta aluksi innoissani ja sitten lähes raivoissani. Suutuin keväällä teokselle niin, että olin paiskata sen nurkkaan. Mietin, miten pitkäpiimäisesti joku saattoi kertoa mielenkiintoisen ihmisen elämästä.

Otin kirjan luvun alle tauon jälkeen, ja nyt olen varovaisen innostunut. Ehkä tarvitsen vain aikaa syttyäkseen Mujican tyylille ja tavalle kirjoittaa.

Frida ei ole silti mikään helppo teos. Fridan tarina itsessään on enemmän kuin kiehtova. Haasteelliseksi kirjan tekee sen näkökulma. 

Fridan tarinaa kertoo Fridan pikkusisko. Kirja on kerronnaltaan monipolvinen ja ehkä hieman asenteellinenkin.

400-sivuinen teos on nyt puolessa välissä. Ehkä sinnittelen sen ensi vuoden aikana loppuun.

Joel Haahtela - Hengittämisen taito

Jos joulupukki on kuulolla ja on kanssani samaa mieltä, että ansaitsen yhden joululahjan kiitokseksi rankan vuoden selättämisestä, saan pukinkontista Joel Haahtelan uusimman romaanin Hengittämisen taito. 

Haahtela on kirjailija minun makuuni, ehdotonta kirjoittajien aatelia.

Haahtelan tarinat ovat simppeleitä ja aika vaatimattomiakin. Kirjoissa tapahtuu usein vain nimeksi. 

Mutta se kieli. Kovin montaa Haahtelan kielellisesti voittanutta ei tässä maailmankaikkeudessa vain ole. 

Jos on, saat vinkata kommenttikentässä. Ja jaa ihmeessä joulunajan suosikkikirjasi siellä muutenkin.

Lukemisen iloa tuleviin joulunpyhiin! 

PS. Jos halajat lisää satunnaisia kirjavinkkejä, klikkaa itsesi seuraajaksi Insta-tililleni. Kerron aika ajoin sen Stooreissa tuoreimmista kirjasuosikeistani. Kiinnostavimmat on tallennettu pysyvästi muistiin profiilin Kirjat-kansioon.

Ilmassa on jotain outoa taikaa. 

Täällä blogin ilmassa nimittäin.

Olen häkeltyneenä ja suurin sydämin seurannut, kuinka teitä uusia lukijoita on tullut linjoille syksyn aikana tukuttain. Se sykähdyttää.

Ehkä tämä viheliäinen aika yhdistää ja lähentää. 

Sillä olen saattanut kirjoittaa... no, ihan vain muutaman blogikirjoituksen tästä meille kaikille yhteisestä, poikkeuksellisesta vuodesta alkaen täältä. 

Ehkä teistä lukijoista osa kokee kanssani samastumisen tunteita, mene ja tiedä. Joka tapauksessa: kiitos, että olet siellä.

Mutta tällä kertaa en kuitenkaan puhu tästä vuodesta ja sen herättämistä tunteista vaan kerron teitä uusia lukijoita ja seuraajia ajatellen jotain, ja toivottavasti samalla vähän uutta, itsestäni.  

Se ei ole ihan helppoa. 

Blogini täyttää ensi keväänä seitsemän vuotta (kääk!), ja tiedän, että teistä osa on kulkenut kanssani matkaani kaikki nämä yhteiset hetket. 

Katsotaan, kuinka rouvan käy.

Tämä listaukseni startti ei ehkä ole kovin fressi, mutta avaanpa tällä nyt kuitenkin. Harva nimittäin tietää, että olen työelämässäni menossa toisella kierroksella. Olen ensimmäiseltä ammatiltani matkailualan ammattilainen. 

Ehdin työskennellä matkailun parissa nelisen vuotta (ja sen lisäksi opiskelinkin alaa), kunnes tajusin, että sydämeni sykkii kirjoittamiselle. 

Sittemmin olenkin saanut kirjoittaa koko palkkani ja haluni edestä. Tätäkin työuraa on nimittäin kestänyt jo reilut 20 vuotta.

Mutta siis, ei ole lainkaan sattumaa, että tykkään matkailusta, olen kiinnostunut alasta bisneksenä ja lauon siitä toistuvasti mielipiteitäni.

Mihinkäs sitä koira karvoistaan pääsisi.

Rouva heikompien puolella

Minut vei aikanaan toimittajaksi haluni saada kirjoittaa, mutta mitä ilmeisimmin myös vahva tahto saada vaikuttaa ja tarve olla heikompien puolella. 

Haluan puhua niiden puolesta, joilla on jokin rajoite ja jotka ovat tahtomattaan kykenemättömiä vaikuttamaan omaan elämäänsä - olipa kyse sitten lapsista ja nuorista, vanhuksista tai vaikka vammaisista.  

Jos jokin asia saa näkemään minut punaista, ja josta nousen barrikaadeille, on puolustuskyvyttömien oikeuksien polkeminen ja heidän kaltoin kohtelemisensa. 

Jo suun soittaminen heille riittää. Astun välittömästi väliin. Tästä on lukuisia eläviä esimerkkejä.

Olen onneton ruoanlaittaja (ja erityisesti kakkukuningatar)

No, tästäkin olen kyllä avautunut aiemminkin, mutta toistettakoon vielä: olen saakutarallaa järkyttävän onneton ruoanlaittaja. Minulta taittuu kyllä arkiruoka, mutta siihen se sitten jääkin.

Se on paradoksi. Huushollissamme tehdään kotiruokaa jokikisenä päivänä ja niistä vähintään neljästä vastaa tämä rouva. 

Onneksi perheen Mr. Long Hair omaa kokkaajan taidot, ja hän huolehtii yleensä viikonloppujen aterioista.

Muuten - se, että Instagramin Storiesissa vilahtaa minulla yleensä aina samat piirakat, johtuu tästä samasta syystä. 

Olen vähintään yhtä onneton leipoja, ja täytekakkuja en osaa valmistaa enää lainkaan (ellei nyt joku tykkää kuivasta, kuorruteiltaan valahtaneesta paakkelsista). 

Armoton kissa- ja koirafani täällä hei

Olen kasvanut ja varttunut kissaperheessä. Muistan ajan, jolloin perheenjäseniimme kuului aina kissa. 

Kun sairastuin aikuisiällä astmaan, suhteeni kissoihin katkesi. Huushollissamme ei voi astmani vuoksi olla enää minkäänlaisia lemmikkejä.

Ihmisessä tapahtuu outoja muutoksia hänen vanhetessaan (siis sen lisäksi, että näkö huononee, nojatuolista pääsee ylös vain ähkäisyn kanssa ja kroppa muuttuu niin paljon, että vaatekaapin vaatekappaleista kolme neljästä pitää uusia tiiviissä ajassa). 

Se on nyt osoitettu. Rakkaus tiettyjä asioita kohtaan vain syvenee. 

Ehei, tässä rouvassa ei ole minkäänlaisia mummotaudin oireita. Vauvat eivät herätä minussa lepertelyviettiä. Sen tekevät kissat ja koirat. 

Menen tätä nykyä ihan pähkinöiksi mistä tahansa kissasta tai koirasta. 

Naapurit kiertävät ilmeisesti minut jo kaukaa, sillä jymähdän tavatessamme aina jokaisen kohdalle: en jututtamaan tuttua naapuria, tietenkään, vaan rapsuttamaan hänen koiraansa. 

Saan myös todennäköisesti kohta porttikiellon tiettyihin Teamseihin. Hiljan eräässä koulutuksessa vaadin näppäimistön yli kävelleen kissan mukaan lähetykseen, ja toisessa erään osallistujan koiran kuvan chattipalstalle. 

Ehkä kohta vuoraan työpisteeni seinät kissa- ja koirajulisteilla. 

Kissakahvilan vakioasiakashan siis olen jo.

Oman elämäni Bridget Jones

Eräs minun ja kuopukseni lempparileffasarjojamme on Bridget Jones. Leffatrilogia kuuluu yhteiseen ohjelmistoomme vähintään kerran (öhöm.. aika usein monta kertaa) vuodessa. 

Olen sittemmin oivaltanut, miksi. Koemme molemmat samastumisen tunteita. 

Kuopuksen mielestä leffasarja on hyvä, koska se on kuin oma äiti tiivistetyssä muodossa. Minä taas tunnen sympatiaa ja myötätuntoa päähenkilön toilailuja kohtaan. 

Kuopukseni mukaan voisin ottaa teesikseni "Oman elämäni Bridget Jones". 

Saatan ehkä vielä tehdä sen.