Rouva Sana, vapaalla

Olen hurahtanut ateljeekoteihin. 

Ateljeekodit ovat yhdistelmä asumista ja kulttuuria: yhdistetty koti ja museo pienoiskoossa (eikä aina kovin pienessäkään...).

On jotenkin kiehtovaa vaellella omistajansa kotona, tutkailla, miten hän on aikanaan asunut, miten hän on kotinsa sisustanut, mitä asunto kertoo asukista itsestään, ja tulkita, millaista hänen elämänsä ehkä on ollut.

Tuoreimman vau-elämykseni koin alkusyksystä. Vierailin pitkästä aikaa säveltäjämestari Joonas Kokkosen Villa Kokkosessa, joka on Alvar Aallon aikanaan suunnittelema. 

Talo on inspiroiva. Sen henki kantoi voimaannuttavana vielä pitkään vierailun jälkeen.

Ei siis ole ihme, että hihkuin innostuksesta, kun kuulin, että Järvenpään taidemuseon tuorein näyttely esittelee paikallista kulttuuri- ja taide-elämää kokonaisen rivitalon verran.

Innostavaa ja inspiroivaa
asumista

Tehdään alkuun pieni paljastus. Minulla on ollut ilo ja kunnia saada vierailla yhdestä Järvenpään taidemuseon "näyttelykohteista", yhdessä Riihitien rivitalokompleksin ateljeekodeista.

Pääsin käymään graafikko ja kuvittaja Kristiina Louhen kotona kymmenkunta vuotta sitten tehdessäni hänestä ja hänen kirjakuvituksistaan juttua lehteen. 

Louhi on yksi Elämää ja taidetta Riihitien ateljeerivitalossa -näyttelyn esittelemästä yhdeksästä taiteilijasta. 

Louhen asunto oli sanalla sanoen ihana. 

Innostava. Inspiroiva. 

Siinä oli sitä samaa henkeä, jonka tavoitan useimmista ateljeekodista. 

Persoonallisen asumisen muodon. Kodin, joka on asujansa ja hänen taiteensa näköinen.

Kuvittaja, graafikko Kristiina Louhi asui monta vuosikymmentä Riihitien ateljeerivitaloyhtiössä.

Kuvittaja Kristiina Louhen työpöytänäkymä.

Kokonaisen taloyhtiön verran
ateljeekoteja

Elämää ja taidetta Riihitien ateljeerivitalossa -näyttely esittelee Järvenpäässä sijaitsevan uniikin ja aika poikkeuksellisenkin ateljeerivitalon elämää 1960-luvun loppupuolelta tähän päivään.

Ateljeetalo sai alkunsa muun muassa taiteilijapariskunta Seppo Kärkkäisen ja Outi Ikkalan sekä taidemaalari Tor Arnen aloitteesta. Pian hankkeeseen mukaan tulivat myös arkkitehti Erkki Colliander ja kuvataiteilija Antti Vuori.

Paikka kokonaiselle viiden perheen ateljeerivitalolle löytyi lopulta Järvenpäästä Riihitieltä. Eikä mitenkään sattumalta. 

Colliander oli siviiliammatiltaan Järvenpään kaupunginarkkitehti, ja talon suunnitellut arkkitehti Kirmo Mikkola oli puolestaan valittu toteuttamaan Järvenpään keskustan ja ranta-alueiden asemakaavaa. 

Mikkolan ja Ikkalan kautta löytyi lopulta sopiva tontti Järvenpäästä.

Taiteilija-asumista
vuodesta 1967 alkaen

Niin kuin taloyhtiöissä yleensä myös Riihitien ateljeerivitalossa on vuosikymmenten aikana koettu useita asukasvaihdoksia. 

Vuosikymmen myöhemmin taloon asettui uuden taiteilijasukupolven edustajia, kuten kuvittaja, graafikko Kristiina Louhi sekä taidegraafikko ja -maalari Hannu Hyrske. Heitä yhdistivät myös opinnot Taideteollisessa korkeakoulussa.

Tätä nykyäkin taloa asuttaa eri taiteen alojen tekijöitä. 

Ainutlaatuinen näyttelykokonaisuus

Elämää ja taidetta Riihitien ateljeerivitalossa ei kuitenkaan ole näyttely ateljeekodeista tai yhdestä uniikista rivitaloyhtiöstä vaan ateljeekodeissa syntyneestä taiteesta. 

Taidemuseossa esillä on suuri joukko maalauksia, kuvituksia, grafiikkaa kuin veistoksia ja keramiikkaakin kaikkiaan yhdeksältä ateljeeasunnoissa joko asuneelta tai parhaillaan asuvalta taiteilijalta: Arnelta, Hyrskeeltä, Soile Apajalahdelta, Ikkalalta, Kärkkäiseltä, Louhelta, Osipowin taiteilijapariskunnalta sekä Vuorelta.

Teosten lomassa on valokuvia ateljeerivitalon elämästä vuosikymmenten ajalta. 

Näyttely on ihana. Sen aihe on erilainen ja virkistävä. 

Vaikka viihdyn näyttelyn taideteosten (ja omien ikisuosikkieni Louhen lastenkirjakuvitusten) äärellä, en voi kuitenkaan mitään: näyttelyn valokuvat varastavat koko shown. 

Jopa niin täysin, että jäin näyttelyn jälkeen janoamaan lisää valokuvia ja tarinoita rivitaloyhtiön arkisesta elämästä.

Taiteen äärelle meillä tavan pulliaisilla on mahdollisuus erilaisissa näyttelyissä. Vierailulle uniikkiin ja poikkeukselliseen ateljeetaloyhtiöön emme kuitenkaan koskaan muutoin pääse.

Mutta nyt onneksi pääsemme, ainakin hetkeksi, pienesti ja toki myös tarkoin rajatusti. Mahdollisuuteen kannattaa tarttua. 

Vastaavanlaista paikallista näyttelyherkkua on todella harvoin tarjolla, eikä tilaisuus taatusti ihan heti toistu.

Elämää ja taidetta Riihitien ateljeerivitalossa Järvenpään taidemuseossa 27.2.2023 asti.

Anna-Maria Osipowin keramiikkateokset löytyvät  Elämää ja taidetta Riihitien ateljeerivitalossa -näyttelystä.

                                                                                     Yhteistyössä Järvenpään teatteri *

Paluuta epidemian jälkeiseen aikaan on tehty niin pitkään, että tekisi mieli sivuuttaa kaikki siihen liittyvät, kuluneeksikin muodostuneet toteamukset, mutta nyt en kerta kaikkiaan vain voi.

Järvenpään teatterin 50-vuotisjuhlavuoden voimainnäyte Titanic näki viime lauantaina päivänvalon, ja voi maar, millaista juhlan ja suoranaisen glamourin tuntua ilmassa olikaan.

Tuntuu kuin monisatapäinen katsomo olisi kuin huokaillut onneaan yhdestä suusta. 

Onneaan livekulttuurielämyksen kokemisesta. Onneaan jälleennäkemisistä ja kohtaamisista. Onneaan teatterin suomasta ja mukanaan tuomasta juhlahetkestä keskelle syyssäätä. 

Aa että.

Järvenpään pieni ja piskuinen teatteri on päässyt 50 vuoden ikään. Se ei ole mikään vähäpätöinen merkkipaalu. 

Se, että teatteri, joka koostuu käytännössä yksinomaan aiheesta innostuneista harrastajista ja kykenee luovimaan tiensä näinkin pitkälle, ei ole lainkaan itsestään selvä asia. 

Ei tarvita kovin kummallisia hoksottimia oivaltaakseen, että teatterin aktiiveille olisi tänä maailman aikana tarjolla monta muutakin mielenkiintoista harrastusta tai ainakin ajanvietettä. Silti he valitsevat vapaa-ajanviettotavakseen teatterin.

Järvenpään teatterissa tehdään asioita ilmeisen oikein, kun yhdistyksen taival on jatkunut yhtäjaksoisesti jo viiden vuosikymmenen ajan.

Hurraa jo sille!

Järvenpään teatterin Titanic on iso, näyttävä ja hulppea musikaali. Jussi Hongisto on maestro Wallace Hartley eli liveorkesterin kapellimestari. (Kuva: Kapina Oy)

Järvenpään teatterin nyt nähtävä Titanic on todellinen juhlaesitys. Titanic on suuri, mahtipontinen, näyttävä ja hyvällä tavalla glamoröösi.

Kaikkea on isosti ja laajasti. Karkkia silmille ja korville.

Omassa mielessäni esitys vertautuu Järvenpään teatterin takavuosien Evitaan. Se ei ole ihme. Evita juhlisti teatterin 40-vuotistaivalta, ja se oli kooltaan ja näyttävyydeltään samaa luokkaa Titanicin kanssa.

Titanic on osittain eri Titanic kuin millaisena suurin osa meistä on oppinut tarinan tuntemaan.

Järvenpään teatterin versiossa ei ole samaan tapaan palavasti rakastunutta nuorta pääparia kuin tutussa elokuvassa, eikä siihen ole upotettu sitä yhtä kaikkien aikojen kuuluisimmista elokuvakohtauksista laivan keulassa.

Eikä tässä Titanicissa kuulla edes sitä. Siis sitä Celine Dionin kuuluisaksi tekemää, lähes puhki kulutettua klassikkotunnussävelmää.

Järvenpään teatterin Titanicin jälkeen totean  vain, että onneksi ei. Mitään edellä mainittuja en jäänyt katsomossa kaipaamaan. Tarina kantaa ihan sellaisenaan.

Järvenpään teatterin Titanic 
on musikaali

Titanic on lähes läpi esityksen laulettu musikaaliversio. Se perustuu vuonna 1997 Peter Stonen luomaan tarinaan ja Maury Yestonin sävellyksiin. 

Stoori on pääpiirteittäin sama kuin elokuvassa. 

On suuri ja uljas matkustajalaiva, joka huhtikuussa 1912 starttaa neitsytmatkalleen Southamptonista Englannista kohti New Yorkia.

On kolmen kastin matkustajia: miljonäärejä, jotka voivat ostaa uusia timantteja, kun vanhat jäävät uppoavaan laivaan, on keskikastia, joka haaveilee... no, jostain paremmasta. Ja on rahvasta, jonka aikomuksena on aloittaa uusi uljas elämä uudella mantereella.

Ja sitten on turkasesti erilaista henkilökuntaa. Sillä miksikäs ei. Olihan Titanic aikansa ylellisin matkustaja-alus.

Ja sitten on tietysti itse Titanic. Se tuttu paatti, jolle käy musikaalissa juuri niin tylysti kuin oikeassakin elämässä.

Murheellisesta teemastaan huolimatta Titanic on myönteinen, hyvällä tavalla rönsyilevä, jopa iloinen.

Jos se viestittää meille katsojille jotain, niin ainakin sen, että elämästä kannattaa nauttia niin kauan kuin voi. 

Huomisesta kukaan ei tiedä. Voi olla, että huomenna kaikki on jo ohi. 

Kokonaisuus, joka on paikalleen loksahtavien
osiensa summa

Järvenpään teatterin Titanic on kokonaisuus. 

Isolla Järvenpää-talon Sibelius-salin näyttämöllä nähdään kaikkiaan noin nelisenkymmentä näyttelijää. Usein kaikki, tai lähes kaikki, yhtä aikaa.

Taustalla soittaa läpi esityksen kymmenhenkinen liveorkesteri kapellimestarinaan Jussi Hongisto.

Esitys onnistuu, sillä se on paikalleen loksahtavien osiensa summa. 

Tällaisesta taitavasta joukosta on oikeasti synti nostaa näyttelijöitä esiin ohi muiden. Teen sen kuitenkin. 

Idols-kisoista vuosien takaa tuttu Kevin Sarinko tekee taidokkaan työn lämmittäjä Frederik Barretin roolissa. Hänestä on tulevaisuudessa vielä vaikka mihin.

Yhtään huonommin eivät onnistu Alice Beanen Sannamaria Ojanperä tai Kate McGowanin roolissa Meri Vahterakaan. He ovat taitavia laulajia.

Vaikka näyttelijät ovat harrastajia, ohjaustyöstä Järvenpään teatterissa vastaavat yleensä ammattilaiset. Niin nytkin. 

Kokoonpanon rytmittämisestä lavalla, ja kaikesta muustakin vastaa ohjaaja Heikki Paavilainen yhdessä koreografi Jere Jääskeläisen kanssa. Ammattilaisten jälki näkyy.

Tässä yhteydessä voisin toki mainita mittavan, vajaan kolmetuntisen esityksen pienistä kompastuksista tekniikan osalta. Siitä, kuinka äänentoisto haki ensi-illassa vielä paikoin paikkaansa tai siitä, kuinka vuorosanoista oli katsomoon asti paikoin haastava saada selvää, mutta jätän sen tekemättä.

Olen varma, että kun istut nyt katsomoon, asiat ovat korjaantuneet, ja pääset osaksi yhtä kokonaisvaltaista elämystä kuin minäkin.

Eli siis mene ja koe. Yhtä taidokasta kulttuuritekemistä näyttämöillä löytyy harvoin näiltä kyliltä.

Kevin Sarinko tekee Titanicissa taidokkaan roolityön lämmittäjä Frederik Barrettina.  (Kuva: Kapina Oy)

Titanic Järvenpään teatterissa 12.11. asti.

* Rouva Sana näki esityksen ensi-illassa kutsuvieraana 

(Kuva: Kapina Oy)

Asioita tapahtuu, koska teemme niiden eteen päämäärätietoisesti töitä. 

Ja asioita tapahtuu, koska päästämme ohjaksista irti. Tapahtumat saavat silloin alkunsa siitä, kun jokin elämän tyhjiö täyttyy.

Mutta sitten on asioita, jotka vain tapahtuvat. On ihan se ja sama, mitä me mietimme tai teemme. Tilanteet puskevat eteenpäin kuin veturi piittaamatta mistään mitään.

Olen viime aikoina miettinyt paljon tätä kryptistä elämisen keittiöfilosofiaa. Mikä hiivatti tässä elämässä on joskus niin vaikeaa, ja miksi.

Miksi välillä ei saa itsestään irti sitä, mitä haluaisi. Ja miksi välillä elämä tarjoilee sellaista, mitä ei tod. toivoisi.

Esiripun taakse jäänyt elokuu

Touko-kesäkuun taitteen alkavan kesäkauden ja loka-marraskuun kuulaiden syyspäivien lisäksi elokuu on eittämättä yksi lempikuukausistani.

Elokuu on kuin toinen uusivuosi. Moottorit on rasvattu lepokauden jälkeen uuteen, energiseen työmoodiin, kalenteri täyttyy merkinnöistä ja syke tiivistyy hyvällä, positiivisella tavalla. 

Elokuussa tuntuu kuin kaikki olisi mahdollista. Ihan kaikki. Ja ainakin loppuvuoden aikana.

Paitsi tänä vuonna ei ollut. Kuukausista lempparein solahti ohi. Se jumittui esiripun taakse eikä tullut lainkaan esiin. 

Kului tarkkaan ottaen 38 päivää eli viisi viikkoa ja rapiat ensimmäisen ja viimeisen sairastelupäiväni välillä. 

Kaikki alkoi elokuun ensimmäisenä viikonloppuna ja meno jatkui yhtä kyytiä pitkälle syyskuun puolelle.

Ei, se ei ollut koronaa. Päiviin mahtui kaksi, lähes peräkkäin sairastettua flunssaa, jotka vain kestivät, kestivät ja kestivät ilman päättymispäivää sekä yksi rytkäytetty selkä. 

Kaikki tämä yhteen ja samaan kuukauteen sullottuna.

Reilun viiden viikon aikana kesä ja kuumuutta hohkaavat helteet vaihtuivat kirjaimellisesti yhdessä yössä syksyyn ja yöpakkasiin. 

Luonto alkoi vaihtaa väriään, ihmiset palasivat työpöytiensä ääreen, käärivät hihansa ja ryhtyivät hommiin, liikkuivat ja nauttivat muuttuvasta ympäristöstään.

Ja minä vain makasin, makasin sohvalla ja valitin, ja makasin. Ilman päättymispäivää.

Ei ole ihmistä sellaiseen tarkoitettu, ei. Ei ainakaan tätä rouvaa.

Uusi syntyy vastoinkäymisistä

Klisee tai ei, itselleen tärkeät asiat tunnistaa yleensä vasta, kun ne menettää. Elokuun aikana tajusin, että yksi elämäni merkityksellisimpiä asioita, ihan niitä arvoja etten sanoisi, on terveys. 

Se, että jalkani jaksavat kuljettaa minua paikasta toiseen ja sydän sykkii rinnassani. Sinä päivänä kun ne lakkaavat tekemästä niin, lakkaa myös elämäni.

Asioiden merkityksen tuppaa ymmärtämään usein vasta, kun niiden aika on ohi. Jälkiviisaana, omia jälkiään tunnustellen ja tulkiten.

Kulunut vuosi mennyt kuukausi mukaan lukien on ollut monellakin tapaa outo. Ei yksinomaan huono, ei todellakaan, mutta todellakin outo. 

Erilainen kuin moni muu vuosi pitkään aikaan.

Ehkä joskus, pitkien aikojen jälkeen ymmärrän, että asiat eivät menneet niin kuin ne ovat menneet sen vuoksi, kun olen ollut saamaton tai välinpitämätön vaan koska, kun niiden on pitänyt mennä niin.

Koska pienen kivun, kompuroinnin, pakon ja vastoinkäymisten kautta syntyy usein jotain uutta ja odottamatonta. 

                                                                                     Yhteistyössä Museokeskus Taika *

Ou jea.

Nyt on kesänäyttely, jota katsellessa ja johon tutustuessa meikärouvaakin alkaa mukavasti kihelmöityttää.

Olen kirjoittanut kulttuurista 25 vuoden ajan. Vuosista ison osan ehdin toimia kulttuurista kirjoittavana toimittajana. 

Olen päässyt työni puolesta aitiopaikalle seuraamaan... no, voisiko sanoa eräänlaista suomalaisen museokentän murrosta.

Ite-taide oli alalle tullessani löytänyt jo tiensä museoihin ja juurrutti yhä vahvemmin jalansijaansa. Ei tarvinnut olla enää taidealan ammattilainen päästäkseen töillään esille museoon. Myös itseoppineet kelpasivat.

Taidevalokuvia alkoi olla esillä yhä enemmän. Sittemmin graffititaiteesta kehittyi salonkikelpoista myös taidemuseoissa esiteltäväksi.

Monenkirjavasta taiteellisesta tekemisestä tuli rikkaus.    

Ja nyt aitoakin aidommat ja rehelliset rockvalokuvat ovat esillä Museokeskus Taikaan kuuluvassa Hyvinkään taidemuseossa! 

Asia todellakin vaatii peräänsä huutomerkin.

Palsalandia - 

ennenkuulomatonta rockvalokuvataidetta

Palsalandia - Tomi Palsan soivat kuvat -näyttely täyttää kaikki ne ajatukset, joiden perusteella näyttelyn avaamista taidemuseoon olisi 25 vuotta sitten harkittu todennäköisesti pitkään ja hartaasti. .

Valokuvia rockkeikoilta!

Valokuvia itseoppineelta valokuvaajalta vailla taiteellista koulutusta!

Ennenkuulumatonta. 

Raja-aidat on tehty kuitenkin rikottaviksi, ja Museokeskus Taika tekee sen tänä kesänä pieteetillä ja ammattitaidolla.

Rockpiireissä valokuvaaja Tomi Palsa on jo legenda. Ei hän oikeasti enää esittelyjä kaipaa. 

Miehen töitä ja teoksia on vilahdellut julkisuudessa niin lukuisissa lehdissä, kirjoissa, levyjen kansissa kuin julisteissakin. 

Mutta esitellään hänet lyhyesti kuitenkin. 

Palsasta piti lehtitietojen mukaan tulla jossain vaiheessa lähihoitaja. Opinnot jäivät kuitenkin kesken, kun miehen veivät kaksi hänen rakasta nuoruudenharrastustaan: rockmusiikki ja valokuvaaminen. 

Hyvinkäällä esillä olevat keikkavalokuvat ovat eräänlainen retrospektiivi: kokoelma valokuvia koko Palsan 30-vuotisen työuran varrelta. 

Näkökulma tekee näyttelystä mielenkiintoisen. Rinta rinnan ovat kuvat Elton Johnista ja harvoin kuviin saatavasta Eminemistä 20 vuoden takaa sekä Haloo Helsingin ja Vesalan lähes uunituoreet ikuistukset.

Hevinkään Palsalandia on jokaisen musiikki-ihmisen unelmanäyttely.

Tie taivaan sineen

ja muutama Schjerfbeck

Samalla Museokeskus Taika -käynnillä lätkäiset myös pari muuta kärpästä. 

Harva tulee ajatelleeksi, että suomalaisen lentohistorian juurista merkittävä osa lepää Hyvinkäällä.

Hyvinkää oli sotien aikana ilmavoimien lentotukikohta, ja lentokentän merkityksellinen rooli jatkui vielä tovin aikaa sotien jälkeenkin.

Tie taivaan sineen avaa Hyvinkään lentokentän historiaa kuvien, esineiden ja tarinoiden kautta. 

Näyttely on nyt ajankohtaisempi kuin ehkä koskaan. Näyttelyyn tutustuessa tulee mieleen, että niinpä niin: meille esillä oleva on historiaa, mutta toisaalla, lopulta aika lähellä, pelottavan lähellä, sama ja traaginen on totisinta totta. 

Siis vuonna 2022.

Jos sinulla on mahdollisuus, tutustu näyttelyyn museolipun hintaan kuuluvan draamaopastuksen avulla. 

1940-luvun lentoemännän roolissa elävästi opastava Marika Sampio-Utriainen on oikeassa elämässä paitsi näyttelijä, mutta virka-ammatiltaan myös lentoemäntä.

Ja sitten vielä se viimeinen tärppi perinteisemmän kuvataiteen ystäville. 

Hyvinkää on tunnettu myös Helene Schjerfbeckin kotikaupunkina. Schjerfbeck asui ja vietti aikaansa pisimpään juuri Hyvinkäällä.

Palsalandian ja lentokenttänäyttelyn lisäksi pääset kokoelmanäyttelyn puolella kurkkaamaan muun muassa Schjerfbeckin teoksia. Niitä ei ole esillä monta, mutta jo yksi Schjerfbeck on aina yhtä vaikuttava. 

Palsalandia on esillä Museokeskus Taikan Hyvinkään taidemuseon tiloissa 23.8. asti. Kurkkaa samalla Tie taivaan sineen -näyttely, joka on avoinna 6.1.23 asti sekä Schjerfbeckit ja muut klassikot kokoelmista.

* Rouva Sana näki näyttelyt osana Museokeskus Taikan sisällöntuottajille järjestämää tilaisuutta. 

Ei sen pitänyt mennä näin. Bloggaamiseeni ei pitänyt tulla näin pitkää taukoa.

Oikeastihan minä rakastan kirjoittamista. 

Ja bloggaaminen on kirjoittamista.

Sanat ovat ilma, jota hengitän. Sanat ovat elämäntapani.

Mutta samalla ne ovat myös elantoni.

Siinä se juurisyy sitten onkin. Samassa paketissa on välillä vähän jotain liikaa. 

On välillä liikaa kirjoittamista.

Voiko luova työ olla myös harrastus?

Olen usein miettinyt, mitä omalla vapaa-ajallaan tekevät esimerkiksi urheilua, näyttelemistä tai vaikka jonkin instrumentin soittamista ammatikseen harjoittavat? 

Toteuttavatko he itseään oman ammattinsa keinoin päivätyön jälkeen myös silloin, kun ei ole enää pakko? Onko heidän työnsä niin kivaa, että he jatkavat sitä vapaa-ajallaan?

Kun työ ei ole enää työtä vaan vapaa valinta ja keino rentoutua.

Jokainen jalkapalloilija, näyttelijä ja sellon soittaja treenaa ennakkosuunnitelmansa ja -ohjelmansa mukaan ja toteuttaa sovitut työprojektinsa. Se on selvä. 

Jalkapalloilijalla työprojektit kaiketi tarkoittavat erilaisia futisotteluita ja näyttelijällä teatteriesityksiä tai leffan kuvauksia. Sellistillä on omat konserttinsa. 

Mutta kuinka moni samoista tyypeistä harrastaa jalkapalloilua, näyttelemistä tai soittamista? 

Ehkä jokunen, mutta veikkaan, että lopulta aika harva.

Pään täytyy päästä työstä narikkaan. Itseään voi (ja ehkä kannattaa?) voidella myös monella muulla luovalla tavalla kuin tekemällä omaa luovaa työtä.

Omasta työstä on päästävä välillä eroon - niin ihanaa ja antoisaa kuin työ yleensä onkin.

Välillä vähän liikaa kirjoittamista

Jälleen kerran kirjoittajat ovat erilaisessa asemassa muihin luovan työn tekijöihin verrattuna. Niin ulkopuolisten kuin kirjoittajien itsensäkin ajatuksissa.

Ja nyt sormeni osoittaa eniten itseeni.

Unohtuu, että kirjoittaminen on luovaa työtä siinä, missä sellon soittaminenkin 

(Olisipa mielenkiintoista tavata taidemaalari, joka työhuoneelta palattuaan alkaa kotona piirtämään ihan vain siksi, että pään saa nollattua parhaiten työpäivän jälkeen luonnoksia tekemällä. Ilmoittautua saa, jos löytyy.)

Olen syyllistänyt itseäni, kun en ole jaksanut blogata. Aina ei ole edes ollut sanottavaa, vaikka aihe on muhinut mielessä päivätolkulla. 

Aina ei ole kiinnostanutkaan. Blogatkoon muut, joilla on enemmän aikaa ja energiaa.

Päivät ovat olleet täynnä asiakkaille kirjoitettuja tekstejä. On ollut myös tekstien editointeja ja kommentointeja.

On ollut kirjallisen viestinnän koulutuksia, ja on ollut sanataideohjaajaopintoihin liittyvää kirjoittamista ja kirjallisten sisältöjen laatimista.

Paljon kaikkea kirjoittamista ja kirjoittamiseen liittyvää.

En ole enää illalla jaksanut heittäytyä näppiksen ääreen ja alkaa kirjoittaa uudelleen.

Kirjoitustöideni jälkeen olen lähtenyt mieluummin juoksemaan, kävelemään ulos luontoon tai rehkimään kuntosalille. 

Ja olen lukenut. Voi maailma, miten paljon olenkaan tänä vuonna lukenut. Se on ollut i-ha-naa.

Ja olen alkukesän aikana kokenut monta taivaallista herkkua livekonserttien muodossa - nyt, kun jonoksi asti kasautuneita keikka- ja festaritapahtumia on jälleen vihdoin toteutettu.

Muista tasapaino, hyvä rouva

Muistiinmerkintä itselleni: 

Ammattijalkapalloilija, -näyttelijä, -sellisti - ja -kirjoittajakaan - ei ole kone. Omaa luovaa työtä ei voi harjoittaa tauotta ja loputtomasti; missä, milloin ja miten vain.

Kirjoittamista on treenattava. Pitääkseen moottorinsa rasvattuna kirjoittaja tarvitsee säännöllisiä sormiharjoituksia aivan samaan tapaan kuin sellisti - tai vaikka se jalkapalloilija.

Mutta kirjoittaja ja bloggaaja ei ole kone, joka jaksaa painaa pitkää päivää vain, koska oma tekeminen on hauskaa ja palkitsevaa.

Siispä tasapaino ennen kaikkea, hyvä rouva. 

Muista: tasapaino.