Osimoilleen itsetuntoa pönkittävä some
Joku viisaampi on joskus sanonut jotenkin tähän tapaan: kaukaa näkee paremmin lähelle.
Hän lienee tarkoittanut sitä, mitä esimerkiksi taidemaalari tekee: ottaa muutaman askeleen taaksepäin arvioidakseen uudella silmällä omaa maalaustaan.
Viisaus kumpusi Rouva Sanan mieleen kesäloman aikana, kun otin etäisyyttä kaikkiin somekanaviin etukäteen mainostamaani Instagramia lukuunottamatta.
Instagram kun vain on somekanava tämän rouvan mieleen. Siellä notkuminen tuntuu parhaimmillaan samanlaiselta kuin selaisi hyvin tehtyä aikakauslehteä. Miten sieltä pois osaisi olla - kesälomalla nyt varsinkaan.
Jäin siis ensimmäistä kertaa tietoisesti no, ainakin hyvin puolisomettomalle lomalle. Se teki terää.
Tai heti perään on pakko tunnustaa: rehellisyyden nimissä en onnistunut olemaan somesta ihan sataprosenttisesti pois.
Huomasin, että Facebook on nykyään aika henkilökohtainen viestintäväline. Sen kautta tulee paljon sellaisia viestejä, joiden avulla joku tavoittelee henkilökohtaisesti juuri minua.
Siksi annoin somettomuudelleni sen verran periksi, että vastasin, reagoin tai ainakin jossakin vaiheessa luin kaikki minulle Facebookiin tulleet henkilökohtaiset viestit: siis Messengerin ja Fb:n ilmoitukset-laatikon.
No, siinä samalla tuli silmäiltyä hetken ajan myös Facen päivitysvirtaa. Ihan vaan pakosta. Mihin sitä silmänsä pois kääntänyt...
Vajaan kuukauden mittainen sometauko - tai puolisometauko - oli monella tapaa tervehdyttävä.
Se asetti asiat oikeisiin mittasuhteisiin. Se osoitti, että jos Rouva Sana onkin erehtynyt joskus jotain kuvittelemaan, on maailmassa sittenkin aidosti tärkeämpiä ihmisiä kuin minä.
Sellaiseen johtopäätöksen oli pakko lomani jälkeen päätyä. Kukaan ei kaivannut, eikä soittanut perääni, vaikka en kuukauteen Facebookissa kuulumisiani omalla henkilökohtaisella seinälläni jakanutkaan.
Kukaan, yksikään, ei kysynyt, missä minä olen. Ketään ei oikeasti kiinnostanut.
Niin, että se siitä sitten. Maan pinnalla ollaan taas - ja vahvasti.
Mutta Facebookin päivitysvirtaa satunnaisesti silmäillessä Rouva Sana huomasi myös jotain muuta. Havahduin pohtimaan, onko somesta, ja erityisesti Facebookista, tullut meidän suomalaisten itsetuntomme pönkittämisen jatkokappale?
Mittaammeko omaa ihmisenä olemisemme arvoa Facebookissa saamiemme tykkäämisten, kommenttien ja kehujen määrällä?
Ja saako näitä itsetunnon pönkittäjiä kerätä Fb-kavereilta keinolla millä hyvänsä?
Kuten Rouva Sana alussa sanoi, jonkun viisaan mukaan kaukaa näkee usein paremmin lähelle. Huomasin lomani aikana, että moni tuttu ihminen käyttäytyi Facebookissa, siis sillä henkilökohtaisen seinän puolella, varsin erikoisesti (jännittävää, miksi en ollut havahtunut siihen koskaan aikaisemmin).
Tajusin, että osa ihmisistä on somessa erilaisia kuin he oikeasti ovat. No, siinä ei liene mitään uutta, tämän tietää moni muukin, mutta keinot hiukan kyllä ihmetyttivät.
Nämä tutut ihmiset värittivät sattuneita tapahtumia uusin sävyin, rajasivat ja poistivat, jonka jälkeen tarinoista tule heille myönteisempiä.
Miksi? Ehkä siksi, että sosiaalinen media ja Facebook antaa tähän kaikki mahdollisuudet.
Facebookissa riittää muutama sukkela sana ja joskus ehkä kuva. Kukaan näyttöruudun toisella puolella ei tiedä lopullista totuutta - varsinkaan, jos he ovat vain someystäviä. Näyttöruutu etäännyttää.
Mutta sitten tulee tämän tarinan kaikkein kummallisin puoli.
Tätä muokattua totuutta aletaan peukuttaa, kehua ja vielä kehua kehumisen antajia. Ja kaikki ovat hetken aikaa silmin nähden tyytyväisiä.
No, entä sitten?
Ei kai mitään. Varsinkaan, jos henkilökohtaiset konktatit ja ystävyys eivät perustu yksinomaan sosiaalisen median varaan.
Itseään ja muita saa somessa kehua. Meille ujoille, vaatimattomille ja perin nöyrille suomalaisille, jotka edelleen piilottavat vakkansa kannen alle, on se Rouva Sanan mielestä jopa lähes kansalaisvelvollisuus.
Mutta olisihan se kiva, että Fb-kuulumiset olisivat edes noin niin kuin osimoilleen totta.
Sillä miksi sitä muuten ollaan kavereita?
Edes Facebookissa.
Hän lienee tarkoittanut sitä, mitä esimerkiksi taidemaalari tekee: ottaa muutaman askeleen taaksepäin arvioidakseen uudella silmällä omaa maalaustaan.
Viisaus kumpusi Rouva Sanan mieleen kesäloman aikana, kun otin etäisyyttä kaikkiin somekanaviin etukäteen mainostamaani Instagramia lukuunottamatta.
Instagram kun vain on somekanava tämän rouvan mieleen. Siellä notkuminen tuntuu parhaimmillaan samanlaiselta kuin selaisi hyvin tehtyä aikakauslehteä. Miten sieltä pois osaisi olla - kesälomalla nyt varsinkaan.
Jäin siis ensimmäistä kertaa tietoisesti no, ainakin hyvin puolisomettomalle lomalle. Se teki terää.
Tai heti perään on pakko tunnustaa: rehellisyyden nimissä en onnistunut olemaan somesta ihan sataprosenttisesti pois.
Huomasin, että Facebook on nykyään aika henkilökohtainen viestintäväline. Sen kautta tulee paljon sellaisia viestejä, joiden avulla joku tavoittelee henkilökohtaisesti juuri minua.
Siksi annoin somettomuudelleni sen verran periksi, että vastasin, reagoin tai ainakin jossakin vaiheessa luin kaikki minulle Facebookiin tulleet henkilökohtaiset viestit: siis Messengerin ja Fb:n ilmoitukset-laatikon.
No, siinä samalla tuli silmäiltyä hetken ajan myös Facen päivitysvirtaa. Ihan vaan pakosta. Mihin sitä silmänsä pois kääntänyt...
 |
| Perinteinen postikortti tai kirje ilahduttaa aina. |
Se asetti asiat oikeisiin mittasuhteisiin. Se osoitti, että jos Rouva Sana onkin erehtynyt joskus jotain kuvittelemaan, on maailmassa sittenkin aidosti tärkeämpiä ihmisiä kuin minä.
Sellaiseen johtopäätöksen oli pakko lomani jälkeen päätyä. Kukaan ei kaivannut, eikä soittanut perääni, vaikka en kuukauteen Facebookissa kuulumisiani omalla henkilökohtaisella seinälläni jakanutkaan.
Kukaan, yksikään, ei kysynyt, missä minä olen. Ketään ei oikeasti kiinnostanut.
Niin, että se siitä sitten. Maan pinnalla ollaan taas - ja vahvasti.
 |
| Onko Facebook ja sosiaalinen media hiukan liiankin näppärä yhteydenpitoväline? |
Mutta Facebookin päivitysvirtaa satunnaisesti silmäillessä Rouva Sana huomasi myös jotain muuta. Havahduin pohtimaan, onko somesta, ja erityisesti Facebookista, tullut meidän suomalaisten itsetuntomme pönkittämisen jatkokappale?
Mittaammeko omaa ihmisenä olemisemme arvoa Facebookissa saamiemme tykkäämisten, kommenttien ja kehujen määrällä?
Ja saako näitä itsetunnon pönkittäjiä kerätä Fb-kavereilta keinolla millä hyvänsä?
Kuten Rouva Sana alussa sanoi, jonkun viisaan mukaan kaukaa näkee usein paremmin lähelle. Huomasin lomani aikana, että moni tuttu ihminen käyttäytyi Facebookissa, siis sillä henkilökohtaisen seinän puolella, varsin erikoisesti (jännittävää, miksi en ollut havahtunut siihen koskaan aikaisemmin).
Tajusin, että osa ihmisistä on somessa erilaisia kuin he oikeasti ovat. No, siinä ei liene mitään uutta, tämän tietää moni muukin, mutta keinot hiukan kyllä ihmetyttivät.
Nämä tutut ihmiset värittivät sattuneita tapahtumia uusin sävyin, rajasivat ja poistivat, jonka jälkeen tarinoista tule heille myönteisempiä.
Miksi? Ehkä siksi, että sosiaalinen media ja Facebook antaa tähän kaikki mahdollisuudet.
Facebookissa riittää muutama sukkela sana ja joskus ehkä kuva. Kukaan näyttöruudun toisella puolella ei tiedä lopullista totuutta - varsinkaan, jos he ovat vain someystäviä. Näyttöruutu etäännyttää.
Mutta sitten tulee tämän tarinan kaikkein kummallisin puoli.
Tätä muokattua totuutta aletaan peukuttaa, kehua ja vielä kehua kehumisen antajia. Ja kaikki ovat hetken aikaa silmin nähden tyytyväisiä.
 |
| Aito kohtaaminen. (Kuva: Pixabay) |
No, entä sitten?
Ei kai mitään. Varsinkaan, jos henkilökohtaiset konktatit ja ystävyys eivät perustu yksinomaan sosiaalisen median varaan.
Itseään ja muita saa somessa kehua. Meille ujoille, vaatimattomille ja perin nöyrille suomalaisille, jotka edelleen piilottavat vakkansa kannen alle, on se Rouva Sanan mielestä jopa lähes kansalaisvelvollisuus.
Mutta olisihan se kiva, että Fb-kuulumiset olisivat edes noin niin kuin osimoilleen totta.
Sillä miksi sitä muuten ollaan kavereita?
Edes Facebookissa.