Sä olet syypää mun hymyyn - ja muita juhlakankkusen synnyttämiä ajatuksia
Omaan, no, ei-ihan-niin-hienostuneen huumorintajun. Nauran tikahtuakseni melkein kaikelle. Eniten mieluusti itselleni - ja ystävien kanssa itselleni.
Olin hiljan eräässä tilaisuudessa kuuntelemassa, kun Duudsonien H-P Parviainen avasi neljän kaverin muodostaman ryhmän tarinaa (joka muuten on mielenkiintoinen, mutta se on taas kokonaan toinen stoori se).
Parviainen totesi, että kun kaupungilla törmää joko puhelinpylvääseen tai kiinni olevaan lasioveen, omaa naurua ei ole syytä piilottaa. Kannattaa nauraa: isosti ja kovaan ääneen.
Nauru saa Parviaisen mukaan ympärillä olevat ihmiset hymyilemään, ja päivästä tulee kaikille piirun verran parempi.
Olisin voinut lisätä samaan listaan myös oven karmit, pöydän kulmat, laatikkopinot, seinäkaapit, talon kulmaukset, portaat, kaupan pakastealtaat sekä erilaiset vastaanotto- ja myyntitiskit, vain muutamia esimerkkejä mainitakseni.
Törmätessä usein ensin sattuu, mutta sen jälkeen lähes poikkeuksetta myös naurattaa, ääneen. Toivottavasti myös muitakin lähellä olevia.
En paheksuisi muiden naurua yhtään.
Joskus huumorintajuni on... löysä. Vetelä. Sellainen hapanimelä.
Kun sattuu oikeanlainen päivä, suorastaan sytyn Kauhea kankkunen -elokuvien kaltaisesta huumorista. Elokuvissa toistuu sama teema: elämä palaa päättömien sekoilujen jälkeen takaisin raiteilleen ja hyvä arki jatkuu, mutta muistot ovat joka kerta ystävyyden ansiosta loikan verran rikkaampia.
Jos katsoit perjantaina televisiosta tsiljoonatta kertaa uusintana esitetyn Kankkusten ykkösosan, ehkä muistat, kuinka häihin valmistautuvan Dougin ystävä Alan toteaa elokuvan alkupuolella polttareiden menomatkalla suunnilleen näin: "Me kaikki kuolemme vähän joka päivä".
Alanin mukaan olemme jokainen aina yhden päivän verran lähempänä omaa päätepistettämme.
Siksi yhdessä vietetyillä muistoilla ja kokemuksilla on sijansa - vaikka ne sisältäisivät joskus hetken räävitöntä naurua ja päätöntä sekoilua.
Olin hiljan eräässä tilaisuudessa kuuntelemassa, kun Duudsonien H-P Parviainen avasi neljän kaverin muodostaman ryhmän tarinaa (joka muuten on mielenkiintoinen, mutta se on taas kokonaan toinen stoori se).
Parviainen totesi, että kun kaupungilla törmää joko puhelinpylvääseen tai kiinni olevaan lasioveen, omaa naurua ei ole syytä piilottaa. Kannattaa nauraa: isosti ja kovaan ääneen.
Nauru saa Parviaisen mukaan ympärillä olevat ihmiset hymyilemään, ja päivästä tulee kaikille piirun verran parempi.
Olisin voinut lisätä samaan listaan myös oven karmit, pöydän kulmat, laatikkopinot, seinäkaapit, talon kulmaukset, portaat, kaupan pakastealtaat sekä erilaiset vastaanotto- ja myyntitiskit, vain muutamia esimerkkejä mainitakseni.
Törmätessä usein ensin sattuu, mutta sen jälkeen lähes poikkeuksetta myös naurattaa, ääneen. Toivottavasti myös muitakin lähellä olevia.
En paheksuisi muiden naurua yhtään.
Joskus huumorintajuni on... löysä. Vetelä. Sellainen hapanimelä.
Kun sattuu oikeanlainen päivä, suorastaan sytyn Kauhea kankkunen -elokuvien kaltaisesta huumorista. Elokuvissa toistuu sama teema: elämä palaa päättömien sekoilujen jälkeen takaisin raiteilleen ja hyvä arki jatkuu, mutta muistot ovat joka kerta ystävyyden ansiosta loikan verran rikkaampia.
Jos katsoit perjantaina televisiosta tsiljoonatta kertaa uusintana esitetyn Kankkusten ykkösosan, ehkä muistat, kuinka häihin valmistautuvan Dougin ystävä Alan toteaa elokuvan alkupuolella polttareiden menomatkalla suunnilleen näin: "Me kaikki kuolemme vähän joka päivä".
Alanin mukaan olemme jokainen aina yhden päivän verran lähempänä omaa päätepistettämme.
Siksi yhdessä vietetyillä muistoilla ja kokemuksilla on sijansa - vaikka ne sisältäisivät joskus hetken räävitöntä naurua ja päätöntä sekoilua.