Kotona opehommissa
Etäkoulua on käyty maassamme nyt noin parisen viikkoa, ja osan vanhemmista hiukset ovat jo harmaantuneet.
Myös minun.
Meille uuden roolinsa vakavasti ottaneille kotiopeille on yritetty tarjoilla lääkkeeksi synninpäästöä. Huoli pois hei vanhemmat nyt, relatkaa vähän.
Te pingotatte lastenne kanssa ihan liikaa.
Helsingin Sanomien keskiviikkona julkaisemassa artikkelissa aineopettaja sanoi, kuinka vanhempien ei todellakaan tarvitse olla lastensa opettajia.
"Opettaja neuvoo, jos oppilas ei osaa."
Toisessa uutisessa mieleterveysammattilaiset vinkkasivat meille, kuinka kaiken aa ja oo on nyt koulunkäyntiä varten kotona järjestetty rauhallinen hetki sekä tietysti tauot - niitä pi-tää muistaa pitää.
Justiinsa juu. Kun se kaikki olisikin oikeassa elämässä näin yksinkertaista.
Välillä tuntuu, että nämä vinkkien jakajat elävät samaa elämää jollain toisella planeetalla.
Wiio sanoi, että "viestintä epäonnistuu aina, paitsi sattumalta" ja "jos sanoma voidaan tulkita eri tavoin, niin se tulkitaan tavalla, josta on eniten vahinkoa."
Ei ole yksi eikä kaksi kertaa, kun viestintäalan ammattilaiset ovat kuvitelleet viestineensä omat aikeensa toisille selkeästi, ja silti viestin saajista kaikki ovat istuneet matkansa ajan eri puolella junaa - ei samassa vaunussa kuten oli alun perin tarkoitus.
Wiio sen siis jo tiesi. Viestintä on taitolaji, eikä se mene nappiin aina viestinnän ammattilaisiltakaan.
Etäkoulu polkaistiin kunnissa käyntiin noin muutaman päivän varoitusajalla, ja kaikista opettajista tuli viimeistään nyt, halusivatpa he sitä tai eivät, ammattiviestijöitä.
Normaalisti puukäsityöhön tai liikuntaan keskittyvä aineopettaja, jota ei ainakaan näin vanhemman näkökulmasta kovin tiuhaan Wilmasta bongaa, jakaa nyt verkon yli virtuaalisia tehtäviään.
Vastaavan kokoisesta etäopetuksesta maamme peruskoululaisille ei ole käytännön kokemusta, ja iso osa opettajista on joutunut uuteen rooliinsa lennosta.
Korostan, että korona ei ole kenenkään syy - eikä se, että opetus onkin peruskoulussa yhtäkkiä lähes kokonaan kirjallista viestimistä luokan edessä tapahtuvan reaaliaikaisen puheviestinnän sijaan.
Olemme kaikki samassa veneessä statuksesta tai näkökulmasta riippumatta, ja opettajat tekevät parhaansa tässä kaoottisessa tilanteessa (jos minulta kysytään, en juuri nyt vaihtaisi heidän kanssaan rooleja).
Yhden yläkoululaisen näkökulmasta arki näyttää juuri nyt suunnilleen tältä:
Viikon aikana oppilas saa kotiin useita kymmeniä viestejä parhaimmillaan noin 5-8 opettajalta 3-5 eri kanavan kanavan kautta.
Osaan viestejä on kommentointi- ja chattimahdollisuus. Kun keskusteluun ottaa osaa vaikka vain viisi aktiivista oppilasta, yhden aineen osalta päivän viestimäärät voivat tuplaantua tai jopa triplaantua.
Eikä tässä vielä kaikki. Oppilaan on oltava päivittäin läsnä WhatsAppissa sekä Wilman, meilin ja/tai Teamsin kautta.
On tehtävä useita erilaisia tehtäviä jokaisesta lukujärjestykseen merkitystä aineesta, ja jokaisen tehtävän palautuspäivät ja -kanavat vaihtelevat.
Osa tehtävistä pitää tehdä heti. Osalle saa aikaa jatkaa, jos aika ei saman päivän aikana riitä.
Hengästyttääkö? Minua ainakin.
Vaikka minun työpäiväni ovat normiarkena hektisiä, edes minä en tule pommitetuksi yhden päivän aikana tällaisella sekalaisella viestimäärällä.
Siis minä, aikuinen viestintäalan ammattilainen!
Meille vanhemmille jaetut vinkit kotiopehommien stressimäärän vähentämisestä voisi ymmärtää, jos lapsen viestitulva olisi jotenkin hallittu ja päivittäisen tehtävän määrä selkeä.
Nyt se ei vain ole selkeyttä nähnytkään. En edes minä saa päivittäisestä ohjelmasta aina selvää. Miten nuori oppilas sitten?
Yhtälö ehkä rullaa yskien joten kuten, mutta ilman tarpeen mukaan arjessa läsnä olevaa vanhempaa ja hänen ohjaustaan se ei toimi.
Struktuuri kertoo, opastaa ja neuvoo. Se luo alustan, joka mahdollistaa oppilaalle kysymysten esittämisen, turvallisen harjoittelemisen ja virheiden tekemisen.
Niin sen pitää ollakin. Sitä varten meillä on peruskoulu.
Ei struktuuria etäkouluun palauta se, että opettaja on tarpeen mukaan käytettävissä linjan päässä. Joillekin se ehkä toimii, kaikille kuitenkaan ei.
Sillä oppilaat vasta harjoittelevat omien opiskeluvalmiuksiensa kehittämistä.
He eivät ole ammattikorkeakoululaisia, joilta voi vaatia itseohjautuvuutta ja viestiviidakon hallintaa yksin oman opettajansa johdolla.
Kerran eräänä kauniina toukokuun päivänä hetkeä ennen kevätjuhlaa eräs luokanopettaja sanoi, kuinka peruskoulu on kuin lempeä putki, joka vasta ysiluokan jälkeen sylkäisee oppilaat todelliseen elämään.
Peruskoulun päättymisen sen jälkeen nuoret vähitellen testaavat, miten heidän omat jalat kantavat.
Yhden jo aikuisen lapsen äitinä se oli minusta jotenkin vastaan sanomattomasti kuvattu.
Ennen normaaliolojen palaamista ja lempeän putken päättymistä yritän taiteilla oman työni ohessa yhden murrosikäänsä elävän teinin etäkoulun tukena suosiolla kotiopehommissa - sanoivat muut mitä tahansa.
Ja samalla kiitän luojaani, että perheen esikoinen on saanut oman ammattitutkintonsa suoritettua etuajassa ennen koronaa.
En tiedä, mitä tästä viestintäalan ammattilaisesta olisi kotiopehommien jälkeen jäänyt enää jäljelle, jos samaan yhtälöön olisi liitetty myös talonrakennusalan tuutorointi.
Myös minun.
Meille uuden roolinsa vakavasti ottaneille kotiopeille on yritetty tarjoilla lääkkeeksi synninpäästöä. Huoli pois hei vanhemmat nyt, relatkaa vähän.
Te pingotatte lastenne kanssa ihan liikaa.
Helsingin Sanomien keskiviikkona julkaisemassa artikkelissa aineopettaja sanoi, kuinka vanhempien ei todellakaan tarvitse olla lastensa opettajia.
"Opettaja neuvoo, jos oppilas ei osaa."
Toisessa uutisessa mieleterveysammattilaiset vinkkasivat meille, kuinka kaiken aa ja oo on nyt koulunkäyntiä varten kotona järjestetty rauhallinen hetki sekä tietysti tauot - niitä pi-tää muistaa pitää.
Justiinsa juu. Kun se kaikki olisikin oikeassa elämässä näin yksinkertaista.
Välillä tuntuu, että nämä vinkkien jakajat elävät samaa elämää jollain toisella planeetalla.
Viestintä on helppoa - paitsi, kun se epäonnistuu
Suomalaisen organisaatioviestinnän guru, edesmennyt Osmo A. Wiio tuli tunnetuksi lentävistä lauseistaan, joista sain itsekin nauttia 90-luvulla viestintää opiskellessani.Wiio sanoi, että "viestintä epäonnistuu aina, paitsi sattumalta" ja "jos sanoma voidaan tulkita eri tavoin, niin se tulkitaan tavalla, josta on eniten vahinkoa."
Vaikka Wiio laati omat viestinnän lakinsa epäilemättä aavistuksen kieli poskeen taivutettuna tai ainakin Mr. Murphyn hengessä, niissä piilee vinha, tutkittukin, totuus.
Viestintä on oikeasti helppoa - paitsi silloin, kun se epäonnistuu.
Ja se epäonnistuu muuten aika usein. Tiedän sen jo ihan arkikokemuksesta.
Viestintä on oikeasti helppoa - paitsi silloin, kun se epäonnistuu.
Ja se epäonnistuu muuten aika usein. Tiedän sen jo ihan arkikokemuksesta.
Ei ole yksi eikä kaksi kertaa, kun viestintäalan ammattilaiset ovat kuvitelleet viestineensä omat aikeensa toisille selkeästi, ja silti viestin saajista kaikki ovat istuneet matkansa ajan eri puolella junaa - ei samassa vaunussa kuten oli alun perin tarkoitus.
Wiio sen siis jo tiesi. Viestintä on taitolaji, eikä se mene nappiin aina viestinnän ammattilaisiltakaan.
Opettajista tuli viestijöitä
Etäkoulu polkaistiin kunnissa käyntiin noin muutaman päivän varoitusajalla, ja kaikista opettajista tuli viimeistään nyt, halusivatpa he sitä tai eivät, ammattiviestijöitä.Normaalisti puukäsityöhön tai liikuntaan keskittyvä aineopettaja, jota ei ainakaan näin vanhemman näkökulmasta kovin tiuhaan Wilmasta bongaa, jakaa nyt verkon yli virtuaalisia tehtäviään.
Vastaavan kokoisesta etäopetuksesta maamme peruskoululaisille ei ole käytännön kokemusta, ja iso osa opettajista on joutunut uuteen rooliinsa lennosta.
Korostan, että korona ei ole kenenkään syy - eikä se, että opetus onkin peruskoulussa yhtäkkiä lähes kokonaan kirjallista viestimistä luokan edessä tapahtuvan reaaliaikaisen puheviestinnän sijaan.
Olemme kaikki samassa veneessä statuksesta tai näkökulmasta riippumatta, ja opettajat tekevät parhaansa tässä kaoottisessa tilanteessa (jos minulta kysytään, en juuri nyt vaihtaisi heidän kanssaan rooleja).
Wilma, WA, Teams ja mitä kaikkia niitä onkaan
Uudessa tilanteessa on erilaisia opettajia ja on erilaisia oppilaita. Yksi omaksuu uudet toimintatavat nopeammin kuin toinen.Yhden yläkoululaisen näkökulmasta arki näyttää juuri nyt suunnilleen tältä:
Viikon aikana oppilas saa kotiin useita kymmeniä viestejä parhaimmillaan noin 5-8 opettajalta 3-5 eri kanavan kanavan kautta.
Osaan viestejä on kommentointi- ja chattimahdollisuus. Kun keskusteluun ottaa osaa vaikka vain viisi aktiivista oppilasta, yhden aineen osalta päivän viestimäärät voivat tuplaantua tai jopa triplaantua.
Eikä tässä vielä kaikki. Oppilaan on oltava päivittäin läsnä WhatsAppissa sekä Wilman, meilin ja/tai Teamsin kautta.
On tehtävä useita erilaisia tehtäviä jokaisesta lukujärjestykseen merkitystä aineesta, ja jokaisen tehtävän palautuspäivät ja -kanavat vaihtelevat.
Viestitulva ylittää ammattilaisen viestimäärät
Osa etäkoulun tehtävistä tulee raportoida suoritetuksi saman päivän aikana, osasta riittää kuittaus viikon aikana, ja osa on lupa osoittaa tehdyksi, kun koulu jälkeen joskus aukeaa.Osa tehtävistä pitää tehdä heti. Osalle saa aikaa jatkaa, jos aika ei saman päivän aikana riitä.
Hengästyttääkö? Minua ainakin.
Vaikka minun työpäiväni ovat normiarkena hektisiä, edes minä en tule pommitetuksi yhden päivän aikana tällaisella sekalaisella viestimäärällä.
Siis minä, aikuinen viestintäalan ammattilainen!
Meille vanhemmille jaetut vinkit kotiopehommien stressimäärän vähentämisestä voisi ymmärtää, jos lapsen viestitulva olisi jotenkin hallittu ja päivittäisen tehtävän määrä selkeä.
Nyt se ei vain ole selkeyttä nähnytkään. En edes minä saa päivittäisestä ohjelmasta aina selvää. Miten nuori oppilas sitten?
Yhtälö ehkä rullaa yskien joten kuten, mutta ilman tarpeen mukaan arjessa läsnä olevaa vanhempaa ja hänen ohjaustaan se ei toimi.
Etäkouluun struktuuria ei tuo etäyhteys
Etäkoulun ja normaalisti-päivällä-käytävän-peruskoulun välillä on yksi ratkaiseva ero. Lukujärjestyksen mukainen arki koulussa luo struktuurin, joka kuljettaa oppilasta.Struktuuri kertoo, opastaa ja neuvoo. Se luo alustan, joka mahdollistaa oppilaalle kysymysten esittämisen, turvallisen harjoittelemisen ja virheiden tekemisen.
Niin sen pitää ollakin. Sitä varten meillä on peruskoulu.
Ei struktuuria etäkouluun palauta se, että opettaja on tarpeen mukaan käytettävissä linjan päässä. Joillekin se ehkä toimii, kaikille kuitenkaan ei.
Sillä oppilaat vasta harjoittelevat omien opiskeluvalmiuksiensa kehittämistä.
He eivät ole ammattikorkeakoululaisia, joilta voi vaatia itseohjautuvuutta ja viestiviidakon hallintaa yksin oman opettajansa johdolla.
Peruskoulun lempeä putki
Kerran eräänä kauniina toukokuun päivänä hetkeä ennen kevätjuhlaa eräs luokanopettaja sanoi, kuinka peruskoulu on kuin lempeä putki, joka vasta ysiluokan jälkeen sylkäisee oppilaat todelliseen elämään.Peruskoulun päättymisen sen jälkeen nuoret vähitellen testaavat, miten heidän omat jalat kantavat.
Yhden jo aikuisen lapsen äitinä se oli minusta jotenkin vastaan sanomattomasti kuvattu.
Ennen normaaliolojen palaamista ja lempeän putken päättymistä yritän taiteilla oman työni ohessa yhden murrosikäänsä elävän teinin etäkoulun tukena suosiolla kotiopehommissa - sanoivat muut mitä tahansa.
Ja samalla kiitän luojaani, että perheen esikoinen on saanut oman ammattitutkintonsa suoritettua etuajassa ennen koronaa.
Artikkeli on julkaistu poikkeuksellisesti myös
Sisältötoimisto Rouva Sana blogin puolella.
EDIT 29.3.
Samasta aiheesta omista kokemuksistaan kertoi kahden alakoululaisen äiti
Helsingin Sanomien mielipidepalstalla 28.3.