Rouva Sana, vapaalla

Instan privaviestien puolelle ja WhatsAppiin alkoi tipahdella kysymyksiä.  

Missä sä olet? Miten menee? 

Onko kaikki kunnossa? Susta ei ole kuulunut somessa aikoihin mitään…

No joo, ei ole, ei.

Se iski kuin kylmä myrskytuuli elokuisen heinäpellon reunaan.

Osaan toki vanhasta muistista odottaa jo sitä. Sen verran tutuksi se on käynyt.

Mutta siihen ei pysty varautumaan. Se on kärvisteltävä läpi.

Onnistuneen loman jälkeinen tyhjä olo.

Se omituinen välitila, jonka aikana mieli halajaa takaisin joutilaisuuteen ja onnellisiin hetkiin samaan aikaan, kun järki yrittää askaroida tökkivän arjen kanssa siinä oikein onnistumatta.

Ajan, jolloin päivät eivät ole mustia eivätkä valkoisia – ja rehellisesti sanottuna eivät edes oikein harmaitakaan. 

Ne ovat hahmotonta, sykkeetöntä massaa, jolloin tosiasioiden edessä (eli sen, että loma on loppu) tekisi mieli paeta peiton alle sänkyyn piiloon ja unohtua sinne.

Päiviksi. 

Mielellään viikoiksi.

Ehkä se onkin vain ikääntymistä

Nyt olotila kesti vain normaalia pidempään.

Tsemppasin kyllä, kovasti. Mutta halusin lopulta hävitä koko maailmankartalta.

Taoin monta päivää itseäni rintaan, ja hoin: sinä pärjäät. Kyllä se siitä!

Yritin valikoida loman aikaisia kuvia Instaan ja naputtelin niihin tekstejä, kunnes pyyhin kaikki pois. Kuvat nostivat vain kaipuun pintaan, eikä ollut mitään sanottavaa.

Ei ainakaan kenellekään ulkopuoliselle.

Sanoja ei ollut. Oli jäljellä vain tunnelmia, joihin pääsi enää kuvien kautta.

Tällä asialla ei ole mitään tekemistä loman pituuden kanssa. Ei edes sen, mitä lomalla lopulta tapahtuu (vai tapahtuuko yhtään mitään).

Lomablues iskee nykyään silti joka ikinen kerta.

Tai ehkä se onkin vain ikääntymistä. 

Kaiken olevaisen rajallisuuden ymmärtämistä. Sen, että se, mikä on kerran koettu ja tunnettu, ei palaa enää koskaan.

Sen sulattelemisessa menee nykyään joka tapauksessa tovi aikaa.

PS. Iso kiitos vielä teille kaikille viestejä jättäneille. Yhteydenottonne ovat vilpittömästi sykähdyttäneet. Kuluneet viikot ovat olleet osoitus jälleen kerran siitä, miten somen voima on lopulta huikea.