Suru oli kesän kunniavieras

”Kuolema on kalamies,
se nuotallansa saalistaa osaamatta erottaa,
ootko valmis lähtemään,
mitä kesken sulta jää,
jääkö jotain tärkeää.”

***

”Sitten kun kukkanen kesän on nähnyt,
hajoo se maahan,
on multaa.
Näet sen silti kukkana aina,
muistot on kalleinta kultaa.”


























Kahta yllä olevaa kappaletta, ja erityisesti niiden sanoituksia, Rouva Sana on kuunnellut kuluneen suven aikana lukemattomia kertoja. Ainakin niistä jälkimmäinen on todennäköisesti sinullekin tuttu.

Koska koen velvollisuudekseni avata hiukan syitä Rouva Sanan yhtäkkiseen hiljaiseloon, kerron taustoja kesän voimabiiseille (vai voiko niitä nimittää sellaisiksi tässä yhteydessä?) blogitauon päätteeksi.

Jos jotain Rouva Sana on kuluneen kesän aikana oppinut niin sen, että elämää ei voi käsikirjoittaa. Suunnitelmia. toiveita ja haaveita voi, saa ja pitääkin olla, mutta niistä millään ei ole mitään merkitystä, kun läheinen menehtyy yllättäen.

Niin kävi Rouva Sanalle kesäkuun neljäntenä.

***

Aurinkoa ja lämpöä tihkuvana aamuna kesälomansa juuri aloittaneet lapset valmistautuivat pitkään suveen, puolustusvoimat tulevaan juhlaansa ja arjen raatajat kesäiseen työpäiväänsä.

Et ehkä enää muista, mutta minä muistan hyvin, kuinka linnut lauloivat tuona aamuna kirkkaasti. Rouva Sana puhkui energiaa ja ajatuksia: tulossa oli todellinen sanakesä.

Puolen tunnin kuluttua hetkestä jäljellä ei ollut enää mitään: ei lintujen laulua, ei suunnitelmia, eikä tarmoa, voimasta tai sanoista puhumattakaan. Rouva Sanan kesän ylle vyöryi pilvi, joka oli mustaakin mustempi.

Läheisen menetys on aina traaginen asia. Vielä lohduttomammaksi tilanteen tekee se, jos läheinen menehtyy yhtäkkiä: ilman ennakkovaroituksia, ennenaikaisesti ja ilman ennustettavaa, etukäteen tiedossa olevaa syytä.

Kotipihalla sunnuntai-iltana nähty käden vilkutus tai edellisiltana annettu hyvänyöntoivotus jää kirjaimellisesti viimeiseksi, vaikka emme tiedä sitä vielä. 

Ihmiselämä ei ole itsestään selvyys,. Huomenna toista ei välttämättä enää ole. Mutta sen jälkeen mikään ei ole enää kuten tänään.

***

Menetyksen jälkeen ensimmäisen kuukauden aikana pohdin, että kenenkään ei pitäisi menettää läheistään ilman mahdollisuutta saada jättää hyvästejä; ilman mahdollisuutta saada sanoa edes hei ja kiitos

Toisen riistäminen lennosta kesken matkan tuntuu julmalta niin omasta kuin läheisenkin näkökulmasta.

Nyt, kun aikaa on kulunut hieman enemmän, suren läheiseni puolesta. Hänen suunnitelmansa, haaveensa ja ihmissuhteensa - hänen koko elämänsä – jäivät kaikki täysin kesken. Minä ja hänen muut läheisensä olemme yhä täällä. Hän ei.

***

Elämän ennalta-arvaamattomuuden lisäksi olen kuluneen suven aikana oppinut myös sen, että sanonta ”Meidän tulee elää kuin viimeistä päivää” ei ole klisee. Miksi se olisi? Sanonnassa piilee suuri viisaus.

Kliseeksi sanonnan tekee se, että emme useinkaan muista toimia viisauden mukaan. Paradoksaalista ja surullista kyllä, ”elää kuin viimeistä päivää” tulee mieleen silloin, kun monelle asialle aika on liian myöhäinen; kun juna on jo viilettänyt seisakkeen ohi.

***

Kiitos, että olet kesän ajan jaksanut odottaa ja pysyä matkassa mukana - et ole hypännyt Rouva Sanan kyydistä pois.

Astun tänään junaan uudelleen, ja tästä käynnistyy jälleen Rouva Sana.

Seuraavalla kerralla mielessä ovat jo ihan kokonaan muut ajatukset. Tavataan siis pian! 

Toivottavasti sinulla oli hyvä kesä!





PS. Päivityksen alussa olevien kappaleiden sanoitukset ovat Mariskan. Jos kiinnostuit niistä enemmän, kuuntele ne alta. 













Ei kommentteja

Jaa blogikirjoitukseen liittyvä ajatuksesi, anna palautetta, lähetä salainen viesti, kerro tarina. Kaikista näistä: iso, lämmin kiitos!