Featured Slider

Kaikki nuo idiootit ympärilläni

                                                                                                                         Kaupallinen yhteistyö: Masari Oy

Muistat varmasti työyhteisöstäsi tai projektisi varrelta vähintään yhden idiootin? (Tai jos et, et ole joko rehellinen itsellesi tai työyhteisössäsi ovat läsnä vain sinä ja paras ystäväsi.)

Siis sellaisen tyypin, joka esittää joka ikisen palaverin aikana vähintään yhden kysymyksen tai kommentin, joka saat muut tuijottamaan seinille.

Tyypin, joka sanoo kaikkeen ensin ei - ja kommentti saa sinut raivon partaalle.

Tyypin, joka on hidas kuin lumiukko tilanteissa, jossa sinun mielestäsi pitäisi kääriä hihat ja toimia. Ja vielä mielellään rivakasti, kiitos.

Toimiva arki, enneagrammi, Sari Hämäläinen, Masari, Rouva Sana, vuorovaikutustaidot
(Kuva: Pixabay)

Tai tyypin, jonka mielestä kaikki on aina ihan okei niissäkin tilanteissa, kun haluaisit huutaa, nousta barrikaadeille ja esittää koko työyhteisölle jotain paljon parempaa.

Ja sitten siinä vieressä on siis samaan aikaan se yksi ja sama nössö, joka nyökyttelee aina päätään ja sanoo, että "en minä nyt..."

Hakkaat työpöytäsi ääressä näppistäsi ja mietit, että tämän idiootinko kanssa minun pitäisi tehdä sitten töitä?

Että mikä hiivatti näitä kaikkia tyyppejä oikein vaivaa?

Pitäisi päästä litomaan.

Sä olet syypää mun hymyyn - ja muita juhlakankkusen synnyttämiä ajatuksia

Omaan, no, ei-ihan-niin-hienostuneen huumorintajun. Nauran tikahtuakseni melkein kaikelle. Eniten mieluusti itselleni - ja ystävien kanssa itselleni.

Olin hiljan eräässä tilaisuudessa kuuntelemassa, kun Duudsonien H-P Parviainen avasi neljän kaverin muodostaman ryhmän tarinaa (joka muuten on mielenkiintoinen, mutta se on taas kokonaan toinen stoori se).

Parviainen totesi, että kun kaupungilla törmää joko puhelinpylvääseen tai kiinni olevaan lasioveen, omaa naurua ei ole syytä piilottaa. Kannattaa nauraa: isosti ja kovaan ääneen.

Nauru saa Parviaisen mukaan ympärillä olevat ihmiset hymyilemään, ja päivästä tulee kaikille piirun verran parempi.

Olisin voinut lisätä samaan listaan myös oven karmit, pöydän kulmat, laatikkopinot, seinäkaapit, talon kulmaukset, portaat, kaupan pakastealtaat sekä erilaiset vastaanotto- ja myyntitiskit, vain muutamia esimerkkejä mainitakseni.

Törmätessä usein ensin sattuu, mutta sen jälkeen lähes poikkeuksetta myös naurattaa, ääneen. Toivottavasti myös muitakin lähellä olevia.

En paheksuisi muiden naurua yhtään.

crapula, juhlacrapula, elämästä, ystävyys, juhlat


Joskus huumorintajuni on... löysä. Vetelä. Sellainen hapanimelä.

Kun sattuu oikeanlainen päivä, suorastaan sytyn Kauhea kankkunen -elokuvien kaltaisesta huumorista. Elokuvissa toistuu sama teema: elämä palaa päättömien sekoilujen jälkeen takaisin raiteilleen ja hyvä arki jatkuu, mutta muistot ovat joka kerta ystävyyden ansiosta loikan verran rikkaampia.

Jos katsoit perjantaina televisiosta tsiljoonatta kertaa uusintana esitetyn Kankkusten ykkösosan, ehkä muistat, kuinka häihin valmistautuvan Dougin ystävä Alan toteaa elokuvan alkupuolella polttareiden menomatkalla suunnilleen näin: "Me kaikki kuolemme vähän joka päivä".

Alanin mukaan olemme jokainen aina yhden päivän verran lähempänä omaa päätepistettämme.

Siksi yhdessä vietetyillä muistoilla ja kokemuksilla on sijansa - vaikka ne sisältäisivät joskus hetken räävitöntä naurua ja päätöntä sekoilua.

Tiedätkö sen tunteen, kun on rakastunut?

Tiedätkö sen tunteen, kun olet tulenpalavasti rakastunut?

Hakeudut rakkautesi lähelle, vietät sen parissa aikaa - usein enemmän kuin läheisesi toivovat ja haluavat.

Annat sille kaikkesi. Olet vain sen.

Ja sitten yhtäkkiä huomaat, että ympäriltäsi loppuu happi.

Rakastat, rakastat, kyllä. Rakastat edelleen. Mutta yhtäkkiä huomaat, että et pystykään enää hengittämään.

Kaikki on vain rakkautesi kohdetta. Rakkaus on imenyt sinusta kaiken.

blogi, bloggaaminen, bloggaja, kirjoittaminen, Rouva sana, Tuusulanjärvi

Niin minulle kävi blogin kanssa. Me otimme aikalisän.

Parempi olla jostain - edes

Innostukseni kotiseutu-teemaan ei ole millään mittarilla tai muullakaan perusteluin selitettävissä.

Kun joku kertoo tuntevansa juurettomuutta tai olevansa kotoisin ei-mistään, nyökyttelen vieressä hyväksyvästi päätäni ja mietin, että aa, tuokin. 

Niinhän sitä minäkin.

Petri Tamminen, Saara Turunen, Rouva Sana, Runokuu, Sari Laiho, Pullo hunajaa

Runokuu-kirjallisuusfestivaalien teema ja kirjailijailta vei minut mukanaan samaan tapaan kuin aikanaan jokunen vuosi sitten Paikallistu – Get local –näyttely. Tämä rouva se hihkui ja jylisi innosta kuin paraskin paljasjalkainen keskiuusmaalainen.

Paljastettakoon siis nyt kaikkien näiden vuosien jälkeen: en ole paljasjalkainen järvenpääläinen, en ole edes kotoisin Keski-Uudeltamaalta.

Enemmän kotona kuin muualla - Juuret

Tänään se lipsahti suustani jälleen.

Juttelimme kollegojen kanssa kesäkuulumisista. Keskustelu ajautui matkailun kautta kotimaan matkakohteisiin, ja siihen, kuinka huonosti osa tuntee omaa kotimaataan.

- Koli on minun sielunmaisemaani, huokasin ääneen, ja tajusin, että tein sen taas.

Lipsautin.

Koli. Pala itäsuomalaista maisemaa itärajan tuntumassa Lieksassa Pielisen rannalla.

Miten omaksi sielunmaisemakseen voi kokea seudun, jolle ei ole minkään valtakunnan kytköksiä? Ei edes kaukaisia sukujuuria.

Runokuu, Järvenpään kirjasto, Keski-Uudenmaan blogit Kublo, Saara Turunen, Petri Tamminen, kotiseutu, Rouva Sana
Mutta Kolin huipulla tunnen, että olen maisemassa enemmän kotonani kuin missään.

(Ja siksi leikittelen mielelläni ajatuksella, että ainoa selitykseni juurtumiselleni keskiselle Uudellemaalle, yhtä vieraaseen ja juurettomaan paikkaan, on se, että olen ollut jossain entisessä elämässäni sata vuotta sitten taidehistorian pimentoon jäänyt naistaiteilija, ja syyt mielenkiintooni itäsuomalaista vaaramaisemaa kohtaan löytyvät Tuusulanjärven taiteilijoiden Kolin matkoista.

Hyvä selitys nykyiselle kotiseudulleni, eikö?)

Kolille on suoranainen pakko päästä tasaisin väliajoin - ihan vain hengittämään.