Ryhdyin joululomani aikana kuuntelemaan Aki Hintsan teosta Tänään olen elossa - Kuolevan miehen päiväkirja (toim. Oskari Saari, 2021, WSOY). 

Teos julkaistiin postuumisti, monta vuotta Hintsan kuoleman jälkeen.

Toisin kuin voisi kuvitella, olen Hintsa-fani. 

Hintsa tuli tunnetuksi erityisesti Formula 1-lääkärinä, eikä hänen elämäntyössään ole mitään, jonka voisi kuvitella resonoivan omien mielenkiinnon kohteitteni kanssa. 

Kuten tiedät, Formula- tai mikään muukaan penkkiurheilu ei ole minun juttuni.

Mutta niin vain Hintsassa on jotain, joka vakuuttaa. 

Hänen aikaisempi teosensa, Aki Hintsa - Voittamisen anatomia, on edelleen yksi all time favourite -teoksiani, ja sillä on pysyvä paikka omassa kirjahyllyssäni. 

Jos et tiedä, mistä puhun, olen kirjoittanut aiheesta enemmän vuonna 2016 täällä.

Sama uudestaan - ja uudestaan

Mukaansa tempaavan alun jälkeen tuore Tänään olen elossa alkoi kuitenkin jollakin tapaa ärsyttää.

Alun taustoituksen jälkeen kirja siirtyi Hintsan päiväkirjakuvauksiin, joita hän alkoi pitää saamansa syöpätuomion jälkeen.

Päivät toistuvat tarinassa lähes identtisinä. Hieman polkuja oikoen ne kuluvat suunnilleen näin: herätys, aamupala, töihin tai syöpähoitoihin, lounas, illallinen, iltapala, nukkumaan. 

Sama seuraavana päivänä uudestaan. Ja taas uudestaan. 

Viikosta ja kuukaudesta toiseen.

Päiviä ja arkisia puuhasteluja tahdittavat tavallinen lapsiperhearki, tapaamiset asiakkaiden kanssa, kuntoilu, jota Hintsa harrastaa vointinsa mukaan sekä muutamat lomamatkat.

Aloin kuunnellessa miettiä, että mitä hiivattia. Vähänkö kismittää ja puuduttaa. 

Miksi minä kuuntelen, mitä keski-ikäinen haimasyöpään sairastunut mies tekee elämänsä viimeisinä kuukausina? Syö, nukkuu ja leikkii lastensa kanssa. 

Kunnes neljännen kuunnellun tunnin kohdalla oivalsin. 

Kirjassa kuvattu arki on kaikessa raadollisuudessaan juuri sitä tappavan tylsää, kirjaimellisesti arkista elämää, jota meistä valtaosa elää. 

Parhaillaan, juuri nytkin.

Minäkin. 

Kuinka ei tapahdu mitään

Pitkän, todella tarpeeseen tulleen ja voimaannuttaneen joululoman jälkeen havahduin ajatukseen, kuinka tämä tolkuttoman pitkä korona-arki on laitostanut.

Kyllä. Laitostanut. 

Omaan tylsistyneeseen arkeeni. 

Siihen, kuinka ei tapahdu mitään. Siihen, kuinka päivät soljuvat eteenpäin täsmälleen samanlaisina kuin edelliset. 

Kaikki tapahtunut toistuu saman kaavan mukaan. Erona aikaisempaan, siinä ei ole enää mitään ihmeellistä.

Se on koronaelämää. Korona-arkea.

Kun korona iski, ensimmäinen vuosi meni toiveikkaassa odotuksessa.

Kyllä me nyt pärjätään, saakeli! Saulikin vannotti niin. Kun vielä vähän aikaa jaksetaan, niin helpottaa. Tämä aika on kohta ohi.

Seuraavana vuonna iski epätoivo, masennus, suoranainen vihakin. Löyhässä hirressä roikkuminen vain jatkui ja jatkui, eikä loppua näkynyt.

Nyt, kun kolmas koronavuosi pyörähtää näillä näppäimillä käyntiin, eikä juuri mikään ole muuttunut (melkein pahentunut vain), tajusin, että olen laitostunut omaan kutistuneeseen korona-arkeeni. 

Utopiaa

Vielä vuosi sitten hihkuin, kuinka niiii-iiin odotan tämä kaiken päättymistä. 

Että kun maailma vapautuu, halaan koko ystäväpiirini läpi ja muutaman vieraankin kaupan päälle. 

Änkeän itseni hikisiä, toisiaan töniviä, ilosta laulavia ja huutavia ihmisiä täynnä olevaan discoon, ja tanssin kaikkien ihmisten keskellä itseni aamuun mennessä tainnuksiin.

Nyt en muista sitä. En edes ajattele sitä.

Toive on utopiaa. Kuin ajatus vieraalta planeetalta.

Sen sijaan herään, syön, teen töitä.

Liikun tarkkaan rajatulla alueella, joka pysyy viikosta toiseen samanlaisena. 

Tapaan päivän aikana samat (perheeseen kuuluvat) kasvot. Varon visusti näkemästä ketään muita kuin korkeintaan Teamsin välityksellä.

Puuhaan illalla jotain pientä: luen, tuijotan Netflixiä, neulon ja kuuntelen äänikirjaa tai otan muutaman tanssiaskeleen musiikin tahdissa. Syön ja menen nukkumaan.

Seuraavana päivänä kaikki sama toistuu uudestaan. Aivan kuten Hintsa kirjassaan kuvailee.

Ainoa ero entiseen on, että en kiinnitä päiviin enää mitään huomiota. Niihin on tottunut.

Sillä tämä elämähän nyt on vain sellaista... arkea.

Eikä kai siinäkään mitään. Arki itsessäänhän ei ole mikään huono asia. Kunhan se olisi vain sellaista, mitä itse toivoisi ja haluaisi viettävän.

Ja yhtäkkiä tajuan, mitä Hintsa päiväkirjamerkinnöillään kuvailee, ja kuuntelen tappavan tylsää arkea lisää.