Antikokkaajan manifesti
Toimittajakollegani avautui viime viikonloppuna Facebookissa inhokkipuuhastaan. Hän sanoi pohtineensa, mikä hänessä on vikana, kun hän ei innostu ruoanlaittamisesta tässä kulinaristien maailmassa.
Tanssin ripaskaa ja tein tuuletuksen merkkejä lukiessani hänen päivityksensä. Mikä tunne. Vihdoinkin, siis todellakin vihdoinkin, ainakin yksi kaltaiseni!
En siis taivallakaan tätä ruoanlaittoangstista arkeani ihan yksin.
Avauduin hengenheimolaisuudestani Fb-ystäväni päivityksen alle, ja yhdessä pohdimme, miksi näistä vastenmielistä savottaa hiljaa ja vasten tahtoaan suorittavista kotikokeista ei koskaan puhuta.
No - nyt puhutaan eli tämä on manifesti antikokkaajien puolesta.
Pääni ei nollaannu stressistä ruokakirjaa lukiessa tai viikonloppuillallista loihtiessa. En löydä muiden saamia kiksejä edes leipomisesta, vaikka pidänkin siitä perusruoanlaittoa enemmän.
En sano, että inhoan ruoanlaittamista (luoja paratkoon en todellakaan, ihan vain jo siksi, jos oma jälkikasvu, tai heidän ystävänsä, lukevat tätä kirjoitusta - vastuullisena vanhempana kerron omat ajatukseni teineille vasta, kun he aikuisena ehkä huokailevat oman ruoanlaittotuskansa kanssa).
Oma suhteeni ruokaan on perin käytännöllinen. Ruokaa on tehtävä, koska se on.. no, vain ruokaa.
Vatsan täytettä.
Energiaa, jota on pakko naukkailla päivittäin, jotta jaksaa tehdä jotain muutakin kuin suunnitella seuraavan päivän ruokalistaa ja lukea keittokirjoja.
Jos minä saisin päättää, skippaisin koko ruokaosuuden elämästäni kokonaan ja käyttäisin siihen kuluvan ajan ihan johonkin muuhun mukavampaan, mutta kun asia ei nyt ole ihan minun vallassani.
Ruokaa on pakko päivittäin syödä tietty määrä oman hyvinvoinnin kannalta.
Enkä muuttaisi tottumuksiani edes niin, että turvautuisin pelkkiin pikaeineksiin.
Vastaus väitteeseeni löytyy edellisestä kappaleesta ja toinen tästä: tunnen vastuullisen vanhemman esimerkin voiman painavan harteitani.
Jos jälkikasvu nauttii aikanaan ruoanlaittamisesta edes piirun verran enemmän kuin minä, se on lottovoitto. Sillä ei se huonokaan asia ole, jos arjen pakollisesta työstä tykkää (huom! siis te kokkausta rakastavat, puolustus myös teille).
Eli siis niin kauan kun huushollissani on jälkikasvua, siellä tehdään myös ruokaa - vaikka välillä salaa hiukan hampaat irvessä.
Olen julkaissut blogini pian kuusi vuotta kestäneen historian aikana tasan tarkkaan yhden reseptin.
Siis yhden.
Näin jälkikäteen arvioiden en edes ymmärrä, miksi. Tämä ruoalla kyllästetty maa olisi kyllä pärjännyt ilman muuan rouvan kurpitsahilloreseptiä.
Otin reseptin laatimisen aikaan niskalenkin suuresta kurpitsasadosta (antikokkaajallekin on olemassa joitain elämää suurempia ruoka-aineita ja niistä yksi tälle rouvalle on kurpitsa kaikissa alkumuodoissaan).
Todennäköisesti aika tavalla hyvää hyvyyttäni ja enempää miettimättä päätin jakaa ideoimani ohjeen.
En suin surminkaan yritä väittää, että resepti olisi jotenkin erikoinen tai nerokas. Päinvastoin.
Todennäköisesti tuhat muuta ruokabloggaajaa tässä maassa on luonut samankaltaisen reseptin jo ennen minua ja julkaissut sen blogissaan tuhat kertaa paremmilla kuvilla höystettynä.
Silti, kaikesta tästä huolimatta ja kaikkien näiden vuosien jälkeen mokoma hilloresepti keikkuu yhä, nyt tammikuussa, kuukauden luetuimpien blogijuttujeni joukossa, ja lienee tällä hetkellä kaikkien aikojen luetuin blogijuttuni.
Siis hilloresepti kulttuuriin ja arkiseen elämään erikoistuneen bloggaajan blogissa!
Mikä paradoksi.
Ehkä minusta olisi sittenkin pitänyt tulla ruokabloggaaja.
Kaupoista on enää vaikea saada perisuomalaisen ruoan kuten vaikkapa maksapihvin tärkeintä raaka-ainetta eli suomalaista maksaa pihvin muodossa samaan aikaan, kun maailmalta lennätetään jos vaikka mitä erikoisriisiä, ponzua ja muuta ainetta niiden jättämästä hiilijalanjäljestä lainkaan välittämättä.
Tai ravintolat ovat turvoksiin saakka täynnä, ja suomalaisille kehitellään jos jonkinlaisia uusia, kokonaisvaltaisia elämyskonsepteja yhden aterian ympärille samaan aikaan, kun oman kokemukseni mukaan parhaat ruokapippalot syntyvät ystävien kanssa ex tempore.
Ne alkavat yhteisestä päätöksestä lähteä viettämään yhteistä iltaa yhteiseen paikkaan sekä yhteisestä tahdosta loihtia illan kyytipojaksi sitä, mitä kaapeista sattuu juuri sillä hetkellä löytymään.
Niin, että sori nyt vaan ja sanot mitä sanot, mutta näitä ruokabileitä ei hakkaa mikään ruoan ympärille etukäteen huolella erikoisherkuilla ideoitu elämyskonsepti.
Ja kuitenkin - ruoka on ollut aina vain ruokaa.
Ruoka ei ole ollut hifistelyn kohde. Se on ollut tavallinen osa tavallisen ihmisen tavallista arkea.
Siinä kaikki.
Ei lapsuudessani kyselty, haluanko tulla yhteiseen ruokapöytään, kiinnostaako ruoka tai sen valmistaminen, ja onko minulla nyt aikaa syödä vai puhunko mieluummin kaverin kanssa lankapuhelimessa.
Ruoka ja yhteinen päivittäinen ateriahetki oli itsestäänselvyys. Koska se vatsa ja energian tarve siis.
Tässä ruoan ja ruoanlaittamisen yltäkylläisessä maailmassa antipatiani ruoan ylenpalttista hehkuttamista kohtaan tuntuu tänä herran vuonna 2020 samalta kuin olisin vetäytynyt valtavirrasta ja yhteiskunnasta sivuun.
Olisin outsider. Luuseri. Vastarannan kiiski kaikkien kulinaristien maailmassa.
Oman tieni jääräpäinen kulkija ja epämuodikas tollo.
Siksi tuntuu lohdulliselta kuulla, että en ole sittenkään ainut. Että meitä antikokkaajia on myös muita.
Ei sen kummempaa.
2. Ruoan tekeminen saa ja voi olla helppoa ja yksinkertaista. Sinun ei tarvitse tuntea huonoa omaatuntoa tai häpeää, vaikka helppo lemppariruokasi löytyy Kotiruoka-kirjan painoksesta vuodelta 1971 uusimpien trendiruokalehtien sijaan.
3. Ruoan laittamisesta ei tarvitse saada kiksejä. Jos joku muu mielestäsi saa ja sinä et ja se ahdistaa, palaa manifestin kohtaan yksi ja muistuta itseäsi sen sisällöstä.
4. Ruokalistan suunnitteleminen etukäteen helpottaa ja säästää aikaa arkisessa keittiössä. Jos aikataulu joskus pettää, on ihan ookoo turvautua nopeisiin eineksiin. Sellaisia ovat ainakin hernekeitto, pakasteesta sulatettava pinaattikeitto, maksalaatikko, kalapuikot ja pussista veteen sekoitettava perunamuusi (jatka listaa tarvittaessa).
5. Ruoanlaittaminen helpottuu muun muassa seuraavin keinoin: koko perhe kokkaa (tai puoliso kokkaa ja sinä siivoat keittiön - yhtä reilu peli), kokkaamisesi taustalla soi lempimusiikki (ja itse ruoanlaittaminen unohtuu), teet viikon ruokaostokset kerralla tai mikä parhainta, hyödynnät ruokakassipalveluja, ostat ruokasi verkosta ja katselet, kun kauppa-auto ajaa pihaan ja sen kuljettaja kantaa ruokakassisi sisälle.
Todellista arkiluksusta. Ainakin hetken aikaa hymyilyttää.
Vaikka tosiasia toki on, että mikään näistä ei poista ruoanvalmistamisen velvollisuutta. Silti jokainen niistä tekee kokkaamisestasi ehkä vähän vähemmän inhottavaa puuhaa.
6. Suurinta viisautta kokkausahdistuksessa on tehdä ruokaa kerralla niin iso määrä, että siitä varmasti riittää moneksi päiväksi. Sitä paitsi moni soppa ja muu herkku vain paranee vanhetessaan.
Jälkikasvu yleensä nurisee viimeistään kolmantena päivänä suosikkiruoastaan makaronilaatikosta, mutta viis siitä. Juhlaillallisille on varattu lomat - jos nekään.
7. Ei ole häpeä turvautua ulkopuolisen apuun. Pääkaupunkiseudun ulkopuolella Voltin ja vastaavien kyytien ulottumattomissa monet ravintolat ja kahvilat ovat ottaneet käyttöönsä ResQ-sovelluksen, ruoanpelastuspalvelun.
On täysin ookoo ostaa toisten äitien ja isien samana päivänä valmistamaa ravitsevaa ruokaa, joka muuten uhkaisi päätyä jätteisiin - vieläpä edullisemmalla hinnalla.
Monista ResQ:n aterioista on myös moneksi. Annokset ovat usein niin isoja, että syöt niistä kaksi kertaa.
8. Ole rohkeasti itsesi näköinen kokkaaja. Ahdistuksen iskiessä sulje Instagram ja jätä ruokablogien upeat ruokajutut tauolle.
9. Ruoanlaittamisessa parasta on päämäärä, ei matka. Siis se, että ruoan syötyäsi voit hyvin ja jaksat - ja tiedät mitä perheellesi ja ruokaseurueellesi kuuluu.
Todellista arjen luksusta - ja ihan vain ruoan siivellä.
Tanssin ripaskaa ja tein tuuletuksen merkkejä lukiessani hänen päivityksensä. Mikä tunne. Vihdoinkin, siis todellakin vihdoinkin, ainakin yksi kaltaiseni!
En siis taivallakaan tätä ruoanlaittoangstista arkeani ihan yksin.
Avauduin hengenheimolaisuudestani Fb-ystäväni päivityksen alle, ja yhdessä pohdimme, miksi näistä vastenmielistä savottaa hiljaa ja vasten tahtoaan suorittavista kotikokeista ei koskaan puhuta.
No - nyt puhutaan eli tämä on manifesti antikokkaajien puolesta.
Ruoka on vatsan täytettä
Olen sanonut tämän julkisesti moneen kertaan, ja sanon sen jälleen: minusta ruoanlaittamisessa ei ole mitään rentouttavaa eikä hyvää tekevää. Se on tylsää työtä.Pääni ei nollaannu stressistä ruokakirjaa lukiessa tai viikonloppuillallista loihtiessa. En löydä muiden saamia kiksejä edes leipomisesta, vaikka pidänkin siitä perusruoanlaittoa enemmän.
En sano, että inhoan ruoanlaittamista (luoja paratkoon en todellakaan, ihan vain jo siksi, jos oma jälkikasvu, tai heidän ystävänsä, lukevat tätä kirjoitusta - vastuullisena vanhempana kerron omat ajatukseni teineille vasta, kun he aikuisena ehkä huokailevat oman ruoanlaittotuskansa kanssa).
Oma suhteeni ruokaan on perin käytännöllinen. Ruokaa on tehtävä, koska se on.. no, vain ruokaa.
Vatsan täytettä.
Energiaa, jota on pakko naukkailla päivittäin, jotta jaksaa tehdä jotain muutakin kuin suunnitella seuraavan päivän ruokalistaa ja lukea keittokirjoja.
Jos minä saisin päättää, skippaisin koko ruokaosuuden elämästäni kokonaan ja käyttäisin siihen kuluvan ajan ihan johonkin muuhun mukavampaan, mutta kun asia ei nyt ole ihan minun vallassani.
Ruokaa on pakko päivittäin syödä tietty määrä oman hyvinvoinnin kannalta.
Enkä muuttaisi tottumuksiani edes niin, että turvautuisin pelkkiin pikaeineksiin.
Vastaus väitteeseeni löytyy edellisestä kappaleesta ja toinen tästä: tunnen vastuullisen vanhemman esimerkin voiman painavan harteitani.
Jos jälkikasvu nauttii aikanaan ruoanlaittamisesta edes piirun verran enemmän kuin minä, se on lottovoitto. Sillä ei se huonokaan asia ole, jos arjen pakollisesta työstä tykkää (huom! siis te kokkausta rakastavat, puolustus myös teille).
Eli siis niin kauan kun huushollissani on jälkikasvua, siellä tehdään myös ruokaa - vaikka välillä salaa hiukan hampaat irvessä.
Minustako ruokabloggaaja?
Ruoka ja siihen liittyvä nykyinen yleinen elämisen arki sisältää rutkasti paradokseja. Niistä henkilökohtaisin ja erikoisin liittyy tähän blogiin.Olen julkaissut blogini pian kuusi vuotta kestäneen historian aikana tasan tarkkaan yhden reseptin.
Siis yhden.
Näin jälkikäteen arvioiden en edes ymmärrä, miksi. Tämä ruoalla kyllästetty maa olisi kyllä pärjännyt ilman muuan rouvan kurpitsahilloreseptiä.
Otin reseptin laatimisen aikaan niskalenkin suuresta kurpitsasadosta (antikokkaajallekin on olemassa joitain elämää suurempia ruoka-aineita ja niistä yksi tälle rouvalle on kurpitsa kaikissa alkumuodoissaan).
Todennäköisesti aika tavalla hyvää hyvyyttäni ja enempää miettimättä päätin jakaa ideoimani ohjeen.
En suin surminkaan yritä väittää, että resepti olisi jotenkin erikoinen tai nerokas. Päinvastoin.
Todennäköisesti tuhat muuta ruokabloggaajaa tässä maassa on luonut samankaltaisen reseptin jo ennen minua ja julkaissut sen blogissaan tuhat kertaa paremmilla kuvilla höystettynä.
Silti, kaikesta tästä huolimatta ja kaikkien näiden vuosien jälkeen mokoma hilloresepti keikkuu yhä, nyt tammikuussa, kuukauden luetuimpien blogijuttujeni joukossa, ja lienee tällä hetkellä kaikkien aikojen luetuin blogijuttuni.
Siis hilloresepti kulttuuriin ja arkiseen elämään erikoistuneen bloggaajan blogissa!
Mikä paradoksi.
Ehkä minusta olisi sittenkin pitänyt tulla ruokabloggaaja.
Parhaat ruokabileet syntyvät ex tempore
Liittyy ruokaan ja sen valmistamiseen muitakin paradokseja.Kaupoista on enää vaikea saada perisuomalaisen ruoan kuten vaikkapa maksapihvin tärkeintä raaka-ainetta eli suomalaista maksaa pihvin muodossa samaan aikaan, kun maailmalta lennätetään jos vaikka mitä erikoisriisiä, ponzua ja muuta ainetta niiden jättämästä hiilijalanjäljestä lainkaan välittämättä.
Tai ravintolat ovat turvoksiin saakka täynnä, ja suomalaisille kehitellään jos jonkinlaisia uusia, kokonaisvaltaisia elämyskonsepteja yhden aterian ympärille samaan aikaan, kun oman kokemukseni mukaan parhaat ruokapippalot syntyvät ystävien kanssa ex tempore.
Ne alkavat yhteisestä päätöksestä lähteä viettämään yhteistä iltaa yhteiseen paikkaan sekä yhteisestä tahdosta loihtia illan kyytipojaksi sitä, mitä kaapeista sattuu juuri sillä hetkellä löytymään.
Niin, että sori nyt vaan ja sanot mitä sanot, mutta näitä ruokabileitä ei hakkaa mikään ruoan ympärille etukäteen huolella erikoisherkuilla ideoitu elämyskonsepti.
Tavallinen osa tavallista arkea
Olen maalta kotoisin. Kuulun siihen koulukuntaan, jonka kotona ruokaa on aina kasvatettu, tehty ja arvostettu. Päivittäin, normiarjessa.Ja kuitenkin - ruoka on ollut aina vain ruokaa.
Ruoka ei ole ollut hifistelyn kohde. Se on ollut tavallinen osa tavallisen ihmisen tavallista arkea.
Siinä kaikki.
Ei lapsuudessani kyselty, haluanko tulla yhteiseen ruokapöytään, kiinnostaako ruoka tai sen valmistaminen, ja onko minulla nyt aikaa syödä vai puhunko mieluummin kaverin kanssa lankapuhelimessa.
Ruoka ja yhteinen päivittäinen ateriahetki oli itsestäänselvyys. Koska se vatsa ja energian tarve siis.
Tässä ruoan ja ruoanlaittamisen yltäkylläisessä maailmassa antipatiani ruoan ylenpalttista hehkuttamista kohtaan tuntuu tänä herran vuonna 2020 samalta kuin olisin vetäytynyt valtavirrasta ja yhteiskunnasta sivuun.
Olisin outsider. Luuseri. Vastarannan kiiski kaikkien kulinaristien maailmassa.
Oman tieni jääräpäinen kulkija ja epämuodikas tollo.
Siksi tuntuu lohdulliselta kuulla, että en ole sittenkään ainut. Että meitä antikokkaajia on myös muita.
Antikokkaajan manifesti - 9 teesiä
1. Ilman ruokaa ei voi elää, mutta ruoka on aina silti vain ruokaa - tavaraa, jota kroppa tarvitsee pysyäkseen hengissä. Fysiikan kirjoista tuttua energiaa, joka ilmaistaan kilojouleina ja -kaloreina.Ei sen kummempaa.
2. Ruoan tekeminen saa ja voi olla helppoa ja yksinkertaista. Sinun ei tarvitse tuntea huonoa omaatuntoa tai häpeää, vaikka helppo lemppariruokasi löytyy Kotiruoka-kirjan painoksesta vuodelta 1971 uusimpien trendiruokalehtien sijaan.
3. Ruoan laittamisesta ei tarvitse saada kiksejä. Jos joku muu mielestäsi saa ja sinä et ja se ahdistaa, palaa manifestin kohtaan yksi ja muistuta itseäsi sen sisällöstä.
4. Ruokalistan suunnitteleminen etukäteen helpottaa ja säästää aikaa arkisessa keittiössä. Jos aikataulu joskus pettää, on ihan ookoo turvautua nopeisiin eineksiin. Sellaisia ovat ainakin hernekeitto, pakasteesta sulatettava pinaattikeitto, maksalaatikko, kalapuikot ja pussista veteen sekoitettava perunamuusi (jatka listaa tarvittaessa).
5. Ruoanlaittaminen helpottuu muun muassa seuraavin keinoin: koko perhe kokkaa (tai puoliso kokkaa ja sinä siivoat keittiön - yhtä reilu peli), kokkaamisesi taustalla soi lempimusiikki (ja itse ruoanlaittaminen unohtuu), teet viikon ruokaostokset kerralla tai mikä parhainta, hyödynnät ruokakassipalveluja, ostat ruokasi verkosta ja katselet, kun kauppa-auto ajaa pihaan ja sen kuljettaja kantaa ruokakassisi sisälle.
Todellista arkiluksusta. Ainakin hetken aikaa hymyilyttää.
Vaikka tosiasia toki on, että mikään näistä ei poista ruoanvalmistamisen velvollisuutta. Silti jokainen niistä tekee kokkaamisestasi ehkä vähän vähemmän inhottavaa puuhaa.
6. Suurinta viisautta kokkausahdistuksessa on tehdä ruokaa kerralla niin iso määrä, että siitä varmasti riittää moneksi päiväksi. Sitä paitsi moni soppa ja muu herkku vain paranee vanhetessaan.
Jälkikasvu yleensä nurisee viimeistään kolmantena päivänä suosikkiruoastaan makaronilaatikosta, mutta viis siitä. Juhlaillallisille on varattu lomat - jos nekään.
7. Ei ole häpeä turvautua ulkopuolisen apuun. Pääkaupunkiseudun ulkopuolella Voltin ja vastaavien kyytien ulottumattomissa monet ravintolat ja kahvilat ovat ottaneet käyttöönsä ResQ-sovelluksen, ruoanpelastuspalvelun.
On täysin ookoo ostaa toisten äitien ja isien samana päivänä valmistamaa ravitsevaa ruokaa, joka muuten uhkaisi päätyä jätteisiin - vieläpä edullisemmalla hinnalla.
Monista ResQ:n aterioista on myös moneksi. Annokset ovat usein niin isoja, että syöt niistä kaksi kertaa.
8. Ole rohkeasti itsesi näköinen kokkaaja. Ahdistuksen iskiessä sulje Instagram ja jätä ruokablogien upeat ruokajutut tauolle.
9. Ruoanlaittamisessa parasta on päämäärä, ei matka. Siis se, että ruoan syötyäsi voit hyvin ja jaksat - ja tiedät mitä perheellesi ja ruokaseurueellesi kuuluu.
Todellista arjen luksusta - ja ihan vain ruoan siivellä.