Rouva Sana, vapaalla

Sanot mitä sanot, mutta kun ulkopuoliselta kysytään, moni mieltää blogit ja bloggaamisen yhä pikkukivana ja sisäsiistinä puuhasteluna.

Mitä vanhempi verkossa seikkaileva lukija on, sitä epäluuloisemmin hän henkilökohtaisiin blogeihin suhtautuu.

Monen +40-vuotiaan mielestä henkilökohtaiset blogit ovat itsensä tyrkyttämistä. Turhuuksien turhutta. Muoti-ilmiö, joka päättyy pian.

Kuka niitä blogeja jaksaa nyt ylipäätään edes lukea... paitsi ne kaksikymppiset?

(Alkuperäinen kuva: Pixabay)

Siksi Rouva Sanan sydän helähtää ilosta jokaisesta valtakunnallisesta blogigaalasta ja -tunnustuksesta. Yksikään huomionosoitus ei ole blogeille edelleenkään liikaa.

Mutta kun blogi genrenä painii kaksi-kolmikymppisten, omaa elämäänsä julkisesti avaavien kanavan maineessa, toivoisi, että valtakunnallisissa tunnustuksissa oltaisiin tasapuolisia.

Että tunnustusten jakamisessa huomioitaisiin kaikki se, mikä bloggaamiseen liittyy.

Ei vain pieni osa siitä.

Olen yhä voimakkaammin aistinut sisäisen kelloni hidastuneen  (uuh, miten proosallisesti lausuttu).

Siis sen, että Rouva Sana ei ole enää samanlainen ikinuori kuin vielä jokin tovi sitten.

Ehkä siihen vaikuttaa moni asia.

Se, että kroppa ei ole hyvästä fitistäkään huolimatta ihan enää samaa paria mielen kanssa. Vaikka mieli jaksaisi, kroppa samaan tapaan enää ei. Ja monen asian osalta toipuminen kestää pitempään kuin kaksikymppisenä.

Se, että puolison kanssa elettyjä yhteisiä vuosia on rutkasti enemmän kuin vuosia ilman häntä.

Se, että joutunut kokemaan luopumisen.

Ja se, että vaikka luopumisesta on tovi aikaa, jälkikasvun kanssa yhä edelleen säännöllisesti pohdimme, miksi toiset saavat jäädä tänne ja miksi toiset joutuvat lähtemään.

Sitä, mitä rakkaalle ihmiselle tapahtuu, kun hän kuolee, voiko hän siirtyä maan alta tähdeksi taivaalle tai hengeksi olkapäällemme, keitä kaikki muut tähdet taivaalla sitten ovat - ja vain muistelemme yhteistä aikaamme.


Keskustelun lomassa lankoni muistutti, että enpä se minäkään ole sitten enää nuori, ja kysyi, huomaanko sen jo jostain? Oli pakko vastata: huomaan.

Huomaan vanhenemisen parhaiten siitä, että yhtäkkiä tajuan tulleeni paljon aikaisempaa hitaammaksi.

Älä ymmärrä väärin. En pidä hitautta lainkaan huonona asiana. Päinvastoin.

Semminkin, kun fyysisesti (ja varmasti myös henkisesti) olen vahvasti keski-ikäisenä rouvana paremmassa kunnossa kuin koskaan elämäni aikana. Ja se lienee paljon se.

Hitaus näkyy kropan ja pään eriparisuutta lukuun ottamatta paremminkin liikkeen ja mielen hitautena, paikoin jopa suoranaisena hyvällä tavalla ilmenevänä välinpitämättömyytenä pikkuasioita kohtaan, kuin fyysisinä seikkoina.

Kun kaksikymppisenä asiat tapahtuivat - ja niiden ehdottomasti mielellään piti tapahtua - heti, enää se ei ole lainkaan välttämätöntä, ei oikeastaan edes toivottavaakaan.

Olo on kuin ihanan joogaohjaajani sloganissa, eräässä niistä lukuisista: on hyvä vain olla. Mitä sitä kouhkaamaan ja stressaamaan - valmiissa maailmassa.

Ja samaan aikaan, kun tahti on hidastunut, mieli on muuttunut joustavammaksi ja paljon rennommaksi.

Se pienikin itsekriittisyys tai pikkutarkkuus on joutanut tasaiseen tahtiin romukoppaan. Yhtäkkiä oikeastaan sillä, mitä muut ajattelevat tai miltä jokin ulkoisesti näyttää, on niin valtavan vähän merkitystä.

Eli että niin kauan kun arjessa kyse ei ole kuolemasta, oikeastaan mikään ei ole lopulta kovinkaan vakavaa.



Tjaa, ehkä vanhenemista tulee pohdittua juuri nyt myös senkin vuoksi, että tämä marraskuun alku on Rouva Sanan huushollissa perinteisesti lähes yhtä juhlaa.

Mutta caramba kaverit, rouvan tie käykin tästä seuraavaksi kohti viikonloppua ja perheen teinin synttärihuumaa.