Terveisiä sairastuvalta - ja sananen vanhenemisesta
Näin Rouva Sanan kohdalla lähes poikkeuksetta aina käy.
Ensin punkeaa pieni paniikki ja on stressintynkää ilmassa. Sitten stressin tuomalla energialla tekemättömät tehtävät saavat kohtuuhyvän lopputuloksen, jonka kuitenkin kruunaa ja kuorruttaa flunssa ja monipäiväinen pakkolepo sohvan pohjalla.
Jos nyt ei satu tulemaan sitten migreeniä. Tänä viikonloppuna tulivat molemmat.
Niin, että terveisiä vaan sairastuvalta. Kaunis syysviikonloppu kului sairastaessa. Eikä tässä täystehoisia edelleenkään olla.
Alla oleva kuva kopioitu rouvan Instagram-tililtä viikonlopulta. Se kertonee enemmän kuin tuhat sanaa. Arsenaali sohvalla oli aikamoinen, mutta ei mitenkään tavanomainen.
No, olipahan ainakin aikaa tehdä kaikkea sitä, mitä en normaalisti tee: katsoin läjäpäin elokuvia ja kulttuuridokkareita, jotka ovat jääneet näkemättä, ja luin tuntitolkulla tabletilta Hesaria ja blogeja.
Toisaalta ei kai tässä voi siis valittaakaan.
The Second Best Exotic Marigold Hotel -elokuvan näkemistä odotin paljon, sillä sen ensimmäinen osa muutama vuosi sitten oli todella nautittavaa katsottavaa.
Tiedäthän elokuvan? Sen, jossa neljä brittieläkeläistä päättää karistaa tympeän elämänsä ja muuttaa asumaan edullisemman ja muutoinkin kiehtovamman arjen toivossa Intiaan eläkeläisille suunnattuun täyshoitolaan, eräänlaiseen luksusvanhainkotiin (joka osoittautuu ensimmäisessä osassa alussa ihan muuksi).
Kakkososa vahvistaa, että arki Exotic Marigold hotellissa on löytänyt oikeat uomansa, koska hotellin omistaja Sonny halajaa sille sisartäyshoitolaa.
Vaikka uutukainen ei tavoittanut enää ensimmäisen osan valloittavuutta, sai se jälleen ajattelemaan.
Muriel (Maggie Smith) ja Evelyn (Judi Dench) ovat rock. Sanon tässä nyt ihan suoraan, että fanitan heitä.
Heissä on sellaista iän tuomaa viisautta ja voimaa (Murielin kärttyisyydestä huolimatta - tai oikeastaan sen vuoksi) sekä ennen kaikkea uskallusta ja taitoa heittäytyä, että siitä edes pienen ripauksen toivoisi joskus myös omalle kohdalleen.
Sitä paitsi, jos ykkösosa oli iloinen ja hauska, kakkososa on myönteinen ja ennen kaikkea lohdullinen.
Me kaikki viivähdämme täällä sellaisen ajan kuin se on tähtiin, tai jonnekin, kirjoitettu. Yksi tekee lähtöä ja toinen alkaa samanikäisenä luoda toista tai kolmatta työuraansa. Tasan eivät käy siis onnenlahjat, ja niin se vain menee.
"Aika on paras lahja" Muriel toteaa elokuvan lopussa viisaasti. Mitä muuta me lopulta tarvitsemme kuin aikaa - ja ken sitä (ja terveyttä) saa, on onnekas. Maailma jatkaa kulkuaan radallaan, tapahtuupa meille mitä tahansa.
Suurimman vaikutuksen Rouva Sanaan tekivät Murielin seuraavat sanat: "Loppua ei ole. On ainoastaan paikka, jossa lähtee tarinasta."
Tarinasta, joka jatkuu lähdön jälkeenkin.
Aika laittamattomasti sanottu, vai mitä.
Ensin punkeaa pieni paniikki ja on stressintynkää ilmassa. Sitten stressin tuomalla energialla tekemättömät tehtävät saavat kohtuuhyvän lopputuloksen, jonka kuitenkin kruunaa ja kuorruttaa flunssa ja monipäiväinen pakkolepo sohvan pohjalla.
Jos nyt ei satu tulemaan sitten migreeniä. Tänä viikonloppuna tulivat molemmat.
Niin, että terveisiä vaan sairastuvalta. Kaunis syysviikonloppu kului sairastaessa. Eikä tässä täystehoisia edelleenkään olla.
Alla oleva kuva kopioitu rouvan Instagram-tililtä viikonlopulta. Se kertonee enemmän kuin tuhat sanaa. Arsenaali sohvalla oli aikamoinen, mutta ei mitenkään tavanomainen.
No, olipahan ainakin aikaa tehdä kaikkea sitä, mitä en normaalisti tee: katsoin läjäpäin elokuvia ja kulttuuridokkareita, jotka ovat jääneet näkemättä, ja luin tuntitolkulla tabletilta Hesaria ja blogeja.
Toisaalta ei kai tässä voi siis valittaakaan.
The Second Best Exotic Marigold Hotel -elokuvan näkemistä odotin paljon, sillä sen ensimmäinen osa muutama vuosi sitten oli todella nautittavaa katsottavaa.
Tiedäthän elokuvan? Sen, jossa neljä brittieläkeläistä päättää karistaa tympeän elämänsä ja muuttaa asumaan edullisemman ja muutoinkin kiehtovamman arjen toivossa Intiaan eläkeläisille suunnattuun täyshoitolaan, eräänlaiseen luksusvanhainkotiin (joka osoittautuu ensimmäisessä osassa alussa ihan muuksi).
Kakkososa vahvistaa, että arki Exotic Marigold hotellissa on löytänyt oikeat uomansa, koska hotellin omistaja Sonny halajaa sille sisartäyshoitolaa.
Vaikka uutukainen ei tavoittanut enää ensimmäisen osan valloittavuutta, sai se jälleen ajattelemaan.
Muriel (Maggie Smith) ja Evelyn (Judi Dench) ovat rock. Sanon tässä nyt ihan suoraan, että fanitan heitä.
Heissä on sellaista iän tuomaa viisautta ja voimaa (Murielin kärttyisyydestä huolimatta - tai oikeastaan sen vuoksi) sekä ennen kaikkea uskallusta ja taitoa heittäytyä, että siitä edes pienen ripauksen toivoisi joskus myös omalle kohdalleen.
Sitä paitsi, jos ykkösosa oli iloinen ja hauska, kakkososa on myönteinen ja ennen kaikkea lohdullinen.
Me kaikki viivähdämme täällä sellaisen ajan kuin se on tähtiin, tai jonnekin, kirjoitettu. Yksi tekee lähtöä ja toinen alkaa samanikäisenä luoda toista tai kolmatta työuraansa. Tasan eivät käy siis onnenlahjat, ja niin se vain menee.
"Aika on paras lahja" Muriel toteaa elokuvan lopussa viisaasti. Mitä muuta me lopulta tarvitsemme kuin aikaa - ja ken sitä (ja terveyttä) saa, on onnekas. Maailma jatkaa kulkuaan radallaan, tapahtuupa meille mitä tahansa.
Suurimman vaikutuksen Rouva Sanaan tekivät Murielin seuraavat sanat: "Loppua ei ole. On ainoastaan paikka, jossa lähtee tarinasta."
Tarinasta, joka jatkuu lähdön jälkeenkin.
Aika laittamattomasti sanottu, vai mitä.
