Ensin se käy vain vaivihkaa muistuttelemassa.
Se on kuin aave, joka valkoiset mekonhelmat hiljaa viuhahtaen ilmestyy keskelle aivolohkojasi ja kuiskii sinulle vaimeasti: "Huhuu, muistatko minua? Täällä sitä ollaan yhä."
Päivät ja viikot kuluvat. Viuhahdukset muuttuvat räminäksi ja kolinaksi, eikä hennosta aaveesta ole enää tietoakaan.
Sen käynnit ovat tärykalvot puhkaisevaa rumpujen pärinää, timanttiporan hermoja viiltävää jyskettä ja ihokarvat pystyyn nostavaa styroksin valitusta.
Toopeimmankin pitäisi ymmärtää.
Sitten se hiljenee.
Tulee totaalihiljaisuus.
Tässä nyt vain kävi näin
Tiedätkö sen myötähäpeän tunteen, joka iskee, kun jätät asioita tekemättä? Tiedät, että olisi pitänyt tehdä ja olla aktiivisempi, mutta et ole saanut aikaan.
Kukaan muu ei yleensä huomaa sitä, ei edes noteeraa, vain sinä itse.
Maailmankaikkeuden mittapuun mukaan teoillasi tai tekemättä jättämisilläsi on täysin yhdentekevä merkitys: maailma jatkaa omaa menoaan - teitpä sitten jotain tai jätit tekemättä.
Mutta sinua itseäsi asia kalvaa.
Tajuat, että et ole ollut pitkään aikaan oma itsesi. Enhän minä nyt näin yleensä toimi.
Se tyyppi tässä, jolle se aavekin kävi pitkään huhuilemassa ja päristi rumpujaan, on elänyt ihan jossain muussa maailmassa.
No niin, sanotaan se siis nyt suoraan: en lopettanut bloggaamista ja kirjoittamista. En suunnitellut sitä.
Siinä nyt vain kävi niin.
Jos jotain opin menneen puolen vuoden aikana niin ainakin sen, miltä kirjoitusblokki tuntuu. Se, kun et saa itsestäsi sanoja irti, vaikka tekisi mieli.
Olo on kuin kuin jämähtäisit starttiviivalla lähtötelineisiin. Kuin tarttuisit jaloistasi kiinni betoniin.
Tai kuin roikkuisit mummolan keittiössä kiikkuvassa kärpäspaperissa. Pyörisit ja pyristelisit tahmaisessa liimassa oman aikasi. Yrittäisit saada siipesi irti ja päästä uuteen lentoon.
Mutta turhaan. Siinä sitä nyt ollaan, roikutaan. Kunnes voimasi hiipuvat ja lannistut kohtaloosi.
Kaikkea liikaa
- tai liian vähän
Edellisen kerran kipuilin kirjoittamattomuuteni kanssa viime kesänä. Muistutin silloin itselleni, että muista tasapaino, hyvä rouva.
Tasapaino.
Stressasin tuolloin runsasta kirjoittamisen määrää.
Nyt syynä ei ollut kirjoittamisen runsaus vaan ylipäätään se, että kirjoittaminen ei kiinnostanut minua pätkän vertaa.
Tai no, nyt sanoin väärin: kyllä se kiinnosti, mutta minulla ei ollut iloa eikä halua kirjoittaa.
Elämää oli vähän toisaalla, mutta ei missään riittävästi.
Pelkkä kiinnostus ei riittänyt. Olisi pitänyt tuntea elävänsä, jotta olisi voinut kirjoittaa. Minä en tuntenut.
Olen yhä edelleen sitä mieltä, että sanat ovat ilma, jota hengitän. Sanat todellakin ovat elämäntapani. Mikään sen suhteen ei ole muuttunut.
Mutta syksyn ja talven aikana kaikkea oli vähän liikaa - tai liian vähän. Olin kadonnut omaa pieneen elämääni, ja sanottavaa tai kirjoitettavaa ei vain ollut.
Happikin oli hukassa. Menin pitkän aikaa varahapella.
Tätä on nyt liikkeellä
Näin jälkikäteen on ollut hieman huvittavaa seurata sivusta, kuinka en ole ollut ainut (= lause sisältää sarkasmia, oikeastihan olen vain myötätuntoinen).
Heistä, joiden blogeja olen lukenut kaikkein innokkaimmin, epämääräisellä tauolla ovat olleet muun muassa Stella Harasek, Anna palaa Anna ja Eeva Kolu. Myös Visual Diaryn Saara on pitänyt viime aikoina pidempiä bloggaustaukoja.
Sittemmin Anna päätti lopettaa bloginsa kokonaan. Eeva käynnistelee sitä puolestaan uudelleen (ja puhuu hitaiden blogien puolesta, hurraa!). Stella ja Saara ovat bloganneet silloin tällöin satunnaisesti; silloin, kun ovat ehtineet.
Elämä vain on. Joskus se voi tulla kirjoittamisen väliin.
Edellä mainituilla bloggaajilla jokaisella on ollut omat syynsä kirjoittamattomuuteensa.
Stella ja Saara ovat muun muassa muun elämän ohessa kirjoittaneet kirjaa, Anna on remontoinut vuoden, ilmeisesti pitempäänkin, pankkia (todellakin kyllä!), ja Eeva on potenut kirjoittamattomuutta muista henkilökohtaisista syistä.
Samoin kävi myös minulle. En yksinkertaisesti syksyn ja talven ajan vain kyennyt kirjoittamaan.
Minua muistuttelevasta haamustani tai aaveestani huolimatta.
Valmiina uusiin koitoksiin
Mutta ei mitään niin ikävää, ettei jotain hyvääkin.
Ikävä kirjoittamista kohtaan ei ole koskaan, siis koskaan, hellittänyt (sillä mihin sitä koira omista karvoistaan pääsisi).
Se on hyvä.
Joskus kirjoittamiseen valahtava tauko on lyhyt ja napakka. Joskus se on pitkä ja ennustamaton.
Veri vetää kuitenkin aina takaisin.
En tiedä, onko siellä puolen näyttöruutua enää ketään, mutta täällä sitä ollaan jälleen. Valmiina uusiin kirjoittamisen koitoksiin.
Latu on jälleen auki.
Ja mikään muu ei voisi tuntua paremmalta juuri nyt.
2 comments
Uusia kirjoituksia sitten odotellessa. Omakin vauhtini on hidastunut huomattavasti vuosien aikana ja nyt 2 bloggausta viikossa riittää :)
VastaaPoistaIhanaa alkavaa viikkoa sinulle Minna <3
Tervetuloa takaisin! 😊😊😊
VastaaPoistaYmmärrän nuo molemmat; sen että sitä vain sanat tyrehtyy ja sen, että miten kovasti sitä haluaisi aina kirjoittaa kuitenkin. Mulla hyvin harvasanaisia vuosia olivat 2017-2018-2019-2020, mutta toissavuonna päätin palata kaikella energialla.
Koskaan ei voi tietää mitä nurkan takana on, mutta se on kyllä myös tosi kutkuttavaa.
🥰
Jaa ajatuksesi, anna palautetta, kerro tarina. Kiitos, että viestit!