"Hei hei, mitä kuuluu?" 

Apulannan biisi on soinut korvissani monta viikkoa. Se jyrähtää soimaan heti, kun mietin tätä blogia. 

Vuoden aikana on moni asia on muuttunut: työni ja ajankäyttöni, osin myös harrastukseni. Jopa rakkaista läheisistäni yksi on poissa.

Olen ollut kuin pitkässä, taukoamattomassa linkouksessa. Juuri, kun ohjelma on hidastunut ja  päättymäisillään, linkous on käynnistynyt uudelleen. 

Suurin muutos on kuitenkin lopulta se, että kun aikaisemmin työni oli ennen kaikkea vuorovaikutusta kirjoittamalla, nyt se on vuorovaikutusta puhumalla.

Jopa niin vuolaasti, että kun ennen tyhjinä, toimettomina hetkinä halusin aina vain kirjoittaa, nyt haluan olla: vaellella päämäärättömästi paikasta toiseen omiin ajatuksiini syventyen tai istua hiljaa Edith Bunker -nojatuolissani ikkunasta ulos tuijottaen.

Tuntuu kuin sanoilla ei olisi enää työajan ulkopuolella merkitystä. Sitä sijaa, joka niillä on aiemmin ollut.

Kiitos, kun 
olet käynyt kylässä

Mutta hei hei, mitä sulle kuuluu?

Jos jostain olen markkinointiviestinnän ammattilaisena ja sitä tätä nykyä opettavana onnellinen, niin siitä, että blogin merkitys ei ole todistetusti hävinnyt mihinkään. 

Vaikka oma aktiivisuuteni täällä on ollut hävettävän noloa, teidän ei. Sivuillani on ollut tilastojen valossa yhä satoja kävijöitä joka kuukausi. 

Kun rouva on täällä päässä on keskittynyt puhumiseen, te olette käyneet lukemassa ennen kaikkea kulttuuriaiheisia juttujani: erityisesti vanhoja teatteribloggauksia sekä kirjoittamiseen ja sen haasteisiin liittyviä tekstejä.

Se motivoi. 

Tavataanhan taajuudella hapuilustani huolimatta siksi jatkossakin?