Ei se mennytkään ihan niin

12 kesäkuuta 2023

Kiitos sinne ruudun toiselle puolelle kaikista ihanista viesteistä, jotka sain edellisen, peräti huiman kahden postauksen sarjan jälkeen... köh, viime keväänä - eli joskus kauan aikaa sitten maaliskuussa.

Silloin oli lumi maassa, ja oloni oli toiveikas. 

Niin kuin toki aidosti olikin.

Mutta kaikki muu, jonka keväällä etukäteen ajattelin; ei se nyt mennytkään sitten ihan niin.

Kuvittelin toipuneeni kirjoitusblokista ja sen aikaan saamista haavoista, ja tervehtyneeni.

Vastaanottamani henkilökohtainen viestien runsaus osoitti, että en ollut - enkä ole - yksin. Kirjoitusblokin nostattamat aaveet käyvät aika ajoin kummittelemassa myös muillekin. 

Vertaistuki todellakin on usein sitä parasta tukea.

Joskus tärkeintä on
pysyä pinnalla

Mutta kuten sanottu: eihän se kaikki nyt todellakaan mennyt sitten ihan niin kuin keväällä kuvittelin. 

Raivaamani latu oli auki tasan tarkkaan niin kauan kuin lumi oli maassa. 

Vähänkö rasittavaa. 

Ja jotenkin... miten sen nyt sanoisi.. noloa. 

Anna Perhon loistavien selfhelp-kirjojen ja erityisesti Antisäätäjän lukemisen myötä ja innoittamana päätin laittaa aikanaan, siis vuosikausia sitten, arvoni tärkeysjärjestykseen. 

Vinkeistä viisastuneena aloin käyttää aikaani kaikkeen siihen, mikä on minulle aidosti merkityksellistä.

Onnistuin siinä kuule loistavasti. Elämäni oli aika kivasti sen näköistä, mitä pitikin. 

Kunnes tuli korona ja hiivatin pandemian myötä kaikenlaiset haasteet, joihin en ollut osannut varautua villeimmissä kuvitelmissakaan. 

Niistä yrityksen pystyssä pitäminen ei todellakaan ollut kaikkein helpompia.

Ja sinä tiedät kyllä: vastoinkäymiset seuraavat usein toisiaan. 

Kun joudut toistuvasti keskittymään pään pinnalla pitämiseen, siinä ei paljon arvot muistu mieleen. On tarpeeksi, jos muistat hengittää. 

Elämä voi tulla
väliin

Siteeraan nyt itseäni: "Elämä vain on. Joskus se voi tulla kirjoittamisen väliin." 

Niin siinä kävi sitten jälleen, mutta toisella tavalla.

Keväällä minulla muuttui työ ja muuttui ajankäyttö. Kaikki oli toivottua, haluttua ja ihanaa, mutta samalla oli myös jäätävän paljon uutta. 

Yhtäkkiä kymmeneen vuoteen olin tilanteessa, jossa huomasin opettelevani uusia asioita kuin liukuhihnalta. 

Siinä ei ollut mielikuvasta huolimatta mitään ikävää, ei todellakaan. 

Voin syvällä rintaäänellä rehellisesti vakuuttaa, että kulunut kevät oli mahtavaa aikaa, aidosti inspiroivaakin (eikä vähiten siksi, että tällainen rouva voi tällaisessa iässä oppia yhä täysin uutta, vieläpä nopeasti... vink, vink vaan sinne kaikille headhuntereille ja esimiehille, joiden mielestä +45-vuotias naisoletettu on eläkeikäinen).

Mutta samalla se kaikki oli myös aikaa vievää, aika ajoin hiukan raskastakin.

Kaiken uuden opettelun keskellä ei paljon enää kirjoittaminen tullut iltaisin mieleen. En ole hetkeen edes lukenut niin vähän kuin parin viimeisen kuukauden aikana.

Joskus elämä voi siis todellakin tulla kirjoittamisen väliin. Joskus se voi tulla aika kauaksi aikaa.

Joskus aikaa on,
sitten taas ei

Juttelin hiljan erään asiakkaan kanssa. Hän pähki oman kirjoittamisensa kanssa. 

Asiakkaan mielestä hänen ammatillinen kirjoittamisensa vie häneltä liikaa aikaa, ja hän toivoi hommaan apuja, minulta.

Kysyin, miksi kirjoittaminen ei saisi viedä hänen aikaansa. Miksi kirjoittamisen pitäisi olla hänen mielestään nopeaa?

Mitä kirjoittamisessa on sellaista, että hän ei voi antaa sille kaikkea sitä aikaa, jonka se vaatii.

Kirjoittaminen oikeasti on aikaa vievää työtä. Hitaus kuuluu kirjoittamistyön luonteeseen. Vaikka sormesi käyvät näppiksellä nopeaan, kirjoittaminen ei ole koskaan nopeaa. 

Jos haluaisit kirjoittaa sutjaan kaiken kiireen keskellä se tarkoittaisi samaa kuin yrittäisit tiivistää oman somemarkkinointivideosi kolmeen sekuntiin ja ihmettelisit, miksi se ei tuota toivottua tulosta.

Ja tässä samalla puhuessani ääneen mietin, kuinka tärkeää on elää itse siten, miten opettaa.

Mutta, kun välillä sitä aikaa nyt vain on - ja välillä todellakaan ei.

Niin se nyt vain menee.



5 comments

  1. Niin ymmärrän noi sun tuntemukset. Olen ajatellut niin, että elän niin kuin parhaalta tuntuu ja jos en tänään ehdi kirjoittaa, niin sitten en ehdi ja sillä siisti.
    Armollisuus itseään ja aikaa kohtaan <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Armollisuus on loistava sana <3. Olen toteuttanut armollisuutta itseäni kohtaan nyt kesäkuussa, kun rankan talven ja vauhdikkaan kevään jälkeen kroppa ja mieli on kaivannut hidastamista - kaikista tekemättömistä asioista huolimatta.

      Poista
  2. Minun oma tauko kirjoittamisessa venyi kerran monivuotiseksi. Ensin piti rakentaa yritys, sitten tuli lapsi ja sen päälle sairastuin vakavasti. Vaivoin selvisin arjesta puhumattakaan siitä, että voimia jäisi kokonaisen lauseen muodostamiseen. Tuntui se siltä, etten hengitäkään omin avuin, että olen puoliksi kuollut.

    Olen myös elämäni aikana potenut useita kirjoitusblokkeja. Olen hakenut apua mm erilaisista itsehoito-oppaista, mutta toimivin ratkaisu on sittenkin ollut mun kohdalla juuri periksi antaminen. Huokaisen syvään ja teen jotain muuta. En kirjoita edes kauppalistoja. Onneksi omassa päivätyössä se on mahdollista 😁.

    Elämä on mitä on eikä asialla ei kovin paljoa voi.

    Tsemppejä sinne puolelle ruutua!

    PS Jäi pikkusen harmittamaan, että #blogiperjantai jäi väliin tänä vuonna 😊

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vertaistukea parhaimmillaan, kiitos Nadine, kun jaoit ja kerroit <3. Samastuin niin.

      Omien kirjoitusjumieni vuoksi olen käyttänyt aikaa (nyt, kun sitä on jälleen vähän ollut) luovasta kirjoittamisesta lukemiseen ja erilaisten luovan kirjoittamisen treenien tekemiseen. Olen palannut monen vuoden tauon jälkeen Julia Cameronin teosten äärelle. Luen parhaillaan Tie luovuuteen -kirjaa (ties kuinka monennetta kertaa) ja teen sen kirjoitusharjoituksia.

      Julia Cameron muistuttaa, että luovassa elämässä on aina (!) kuivia kausia. Lohduttaa.

      Ja Cameron kirjoittaa myös: "Älä kutsu aloittamisen vaikeutta laiskuudeksi. Kutsu sitä peloksi." - "Älä kutsu lykkäämistä laiskuudeksi. Kutsu sitä peloksi."

      Poista
    2. PS. Minuakin tietyllä tavalla harmittaa #blogiperjantain väliin jääminen. Ehkä ensi vuonna, ehkä ei. Aika näyttää, millaiseksi sen kohtalo jatkossa muotoutuu.

      Meillä oli sen parissa kuitenkin jo lukuisia innostavia hetkiä - ja yksi konkreettinen tapahtumakin. On jo eniveis jotain, mitä muistella kiikkustuolissa <3.

      Poista

Jaa ajatuksesi, anna palautetta, kerro tarina. Kiitos, että viestit!

My Instagram