Tänä kesänä lähdetäänkin sitten yhteisen loman aikana Lappiin asti, Ylitornioon!

Ja niin me sullouduimme koko joukolla elokuun alussa autoon, ja posotimme yhtä soittoa Aavasaksanvaaran Lappiin. Noin 10 tuntia, sanoi kello.

Perhe on tottunut tempauksiini. Tapanamme on ollut vuosikaudet, että yhdistämme kesän pohjoisen reissuun mutkan jonnekin muualle päin Suomeen. 

Olemme vuosien aikana ajaneet kohti pohjoista Rauman ja Porin kautta, viipyilleet joskus Kalajoella, pyörähtäneet Oulun Nallikarissa ja Hailuodossa.

Olemme ajaneet suoraa tietä halki Suomen ja sukuloineet Pihtiputaan mummon jalanjäljissä.

Olemme matkanneet myös itärajaa pitkin, lomailleet milloin Puumalassa ja Savonlinnassa, milloin Kolilla - tai niin kuin viime kesänä, vajaan viikon ajan Kuusamossa.

Tänä kesänä oli eteläisen Lapin vuoro.

 Ylitornioon? Ai jaa

Torniojokilaakso on minulle tuttu reilun kahdenkymmenen ajalta lukuisista puheista ja keskusteluista. Kuviakin olin seudulta nähnyt. 

Tiesin, että Tornionjoessa on jotain taikaa (paino sanalla jotain).

Vasta myöhemmin tajusin, että ystävistämme peräti kolme on kotoisin Ylitorniosta ja yksi Torniosta - sattumaa tai ei.

Silti, kun valotin puheissani ystävien kanssa, että lähdemme tänä vuonna Ylitornioon, lomakohde herätti pikemminkin kummastusta kuin ihastumisen sekaisia tunteita. 

Ai? Jaa. Niinkö? Eihän siellä ole mitään.

No, ei rehellisesti sanottuna olekaan. Ei, ken etsii lomaltaan kaupallisia aktiviteettejä, viiden tähden illallisravintoloita ja muita ohjelmanumeroita. 

Me emme etsi.

Perheemme sisäiseksi vitsiksi on muodostunut lause: Mennään katsomaan maisemia.

Tai: Mitä siellä on? No maisemia.

Jo maisemat riittävät meille anniksi lomalle niin kotimaassa kuin ulkomaillakin.

Ja voi elämä sentään - maisemia Ylitorniossa ja Torniojokilaaksossa todella riittää.

Olimme haltioituneita.

Ruotsin puolella Övertorneåssa oleva Luppioberget on tunnettu myös sota-ajan bunkkereista.




Kyllä me kaikki olemme Lapissa aikaisemminkin käyneet. Korkeat vaara- ja tunturimaisemat ovat tuttuja, vaikka arkipäiväisiksi niitä ei voi edelleenkään sanoa.

Torniojokilaakson tekee poikkeukselliseksi... no, Torniojoen muodostaman laakson ja korkeiden vaarojen yhdistelmä. 

Joka puolella on kaunista katsottavaa niin kauaksi kuin silmä siintää ja katse kirjaimellisesti ulottuu.

Alue on niin upea kuin sen kehutaan olevan. Ylistävät sanat eivät ole ansiottomia.

Torniojoki on pohjoisen Suomen suurin joki. Muun muassa tuttu Iijoki, joka sekin on suuri, leveä ja uljas, ei, anteeksi vain, vedä vertoja pohjoisen serkulleen.

Lisäulottuvuuden Torniojokilaakson viertä kilometritolkulla kulkevaa tietä ajavalle tarjoaa tietoisuus, kuinka joen toisella puolella avautuvat maisemat ovat naapurimaatamme Ruotsia.

Jännä ajatus sekin.

Suomalaista kansallismaisemaa


Meno Ylitorniossa on lappilaisen rentoa ja silmin nähden ystävällistä. Mithään ei saa, jos kiirehtii. 

Ylitornion alueen vaarat ehtii kiertää yhden kokonaisen päivän aikana hyvin, jos omaa aavistuksen erähenkisen asenteen, eikä tavoittele niinkään kilometrimääriä vaan hitaita hiljaisia askelia maisemiin keskittyen.

Vaaroja Ylitorniossa ja sen välittömässä läheisyydessä on kolme: helpon automatkan päässä toisistaan.

Sanotaan, mitä sanotaan Ruotsin puolella Övertorneåssa olevasta Luppiobergetistä ja sen maisemista, minuun suuremman vaikutuksen tekivät kotimaiset vaarat. Suomen puolella oli yksinkertaisesti vain... huikaisevan kaunista.

Aavasaksanvaaralla on huima matkailuhistoria, jonka muistan oman, Suomen matkailun parissa tehdyn työhistoriani ajalta, vaikka ensivisiitin maisemiin nyt vasta teinkin. 

Aavasaksanvaaran laella on matkailtu 1800-luvun puolelta alkaen, ja seutu on saanut Suomessa kansallismaiseman statuksen.

Bonuksena laella on näköalatorni (sellainen ihan kunnon jykevä tiilitornirakennus, jonne tällainen korkeanpaikankammoinenkin uskaltautui kiipeämään) sekä viihtyisä kahvilaravintola, joka ainakin kesäaikaan palvelee matkailijoita ja maisemien katselijoita.

Ehkä kuitenkin se kaikista kaikkein kaunein maisema: Ainiovaara.

Noin 10 kilometrin päässä oleva Ainiovaara on Aavasaksanvaaran pikkusisar. Tienoo ei ole yhtä laaja kuin Aavasaksalla, mutta lyhyen luontopolun päästä laavun nurkilta avautuvat maisemat alas Torniojokilaaksoon ovat vähintään yhtä hulppeat.

Jos jossain voisi istua vain korkealla kallion päällä ja unohtua omiin ajatuksiin, niin täällä. Kurkkaa tuota yllä olevaa kuvaa paremmin. Uskot varmasti.

Ainiovaaran laella on hotelliravintola, mutta ainakin meidän visiittimme aikana elokuun alussa se oli kiinni.

Lähes suoraan Ainiovaaraa vastapäätä Ruotsin puolella sijaitseva Luppioberget on suomalaisten vaarojen serkku. 

Monet pitävät sitä kolmikon upeimpana, mutta rohkenen olla eri mieltä. Vaaran laelta ainoat vaikuttavat maisemat avautuvat Suomen puolelle. Ei tietenkään huono asia sekään.

Luppiobergetin laella on kahvilaravintola, joka kehutaan olevan supersuosittu. Alhaalla on jääkauden kallioon muodostama erikoinen luolarakennelma, ja ylhäällä kallioiden kätköissä on useampi sota-aikainen bunkkeri. 

Bunkkereille neuvotaan muuten monissa blogikirjoituksissa kulkemaan virheellisesti kahvilaravintolan alapuolelle. Ohjeet eivät pidä paikkansa. Bunkkerit löytyvät ylhäältä kallioilta. 

Bunkkereista kiinnostuneiden on oltava viitseliäitä ja kärsivällisiä. Niitä ei ole merkitty mitenkään, ja verhoutuvat ainakin kesäaikaan todella hyvin maastoon. Huomaat ne vasta, kun seisot niiden juurella.

Ei enää matka, eikä mikhään


Rehellisesti sanottuna minuun iski muutaman päivän aikana jonkin sortin Lappi-hulluus. Jos aikaa olisi ollut enemmän, olisimme ehdottomasti matkanneet Kilpisjärven tienvarsiviitan suuntaan. 

Vain 400 kilometriä ja rapiat luki kyltissä.

Houkutteli. Se ei olisi ollut enää matka eikä mikhään.

Mutta nyt aikaa ei ollut.

Ajoimme sen sijaan Rovaniemen ja Ranuan kautta loppuloman ajaksi tutuille pohjoisen seuduille Iijokimaisemiin Iso-Syötteen juurelle.

Ei mikään huono vaihtoehto sekään. 

Varsinkin, kun sääskiaika oli jo ohi, ja jokimaisemat olivat yhtä uljaita kuten aina.