Rouva Sana on alkanut huolestua yhdestä asiasta.

Maailmankaikkeudessa tapahtuu todistetusti ihmeellisiä asioita (jos siis rouvan sanaset ja alla olevat vakuuttelut riittävät tieteelliseksi todisteeksi - esimerkkejä olisi enemmänkin, mutta niistä lisää toisella kertaa)

Mutta kuinka moni ihmeellisyyksistä menee meiltä ohi, kun emme malta pysähtyä oman elämämme äärelle? 

Kuuntelemaan sitä, mitä meille itsellemme kuuluu, miten meillä menee, ja mitä me tulevaisuudelta odotamme? Kääntämään kelkkaamme omaa hyvää kohti?

No joo, myönnän; tämä tarina vaatii ehkä hieman lisäperusteluja. 

aarrekartta


Muistatko Rouva Sanan viime vuoden puolella tekemän aarrekartan? Kirjoitin siitä joulukuussa enemmän täällä.

Todellisuudessa tein aarrekartan ja kirjoitin sen sivutuotteena syntyneen kirjeen itselleni (kun aarrekartta syntyikin yllättäen aika suitsait ja minulle jäi aikaa) viime elokuussa, siis hiukan vajaa vuosi sitten.

Markkinointiviestinnän opintoni olivat aarrekarttaa tehdessäni loppusuoralla, mutta ne olivat yhä hiukan kesken. 

Tiesin, että olin vedenjakajalla: minun piti loppuvuoden aikana päättää, mitä elämältäni haluan, mitä teen.

No, aarrekartta kulki koko ajan kalenterini välissä, ja katselin sitä aika ajoin ja hain siitä voimaakin. Tein kai sille juuri niin kuin yleisesti ottaen pitääkin. 

Silti elämä näytti sitä tuijottaessani minulle nenää, ilkkui ja päristeli huuliaan. Ähäkutti. Tässä sinulle. Ja tässä! 

Olin aika tavalla polvillani.

Kunnes kaikki muuttui. Enemmän aiheesta voit lukea blogipostauksistani täältä ja erityisesti täältä.

aarrekartta

Mutta mitä kirjeelle kävi? Sen työnsin jo viime elokuussa kalenterin takakannen välissä olevaan taskuun, ja unohdin sen sinne. Totaalisesti.

Koitti uusi vuosi ja uudet kujeet, ja vasta huhtikuussa muistin, että ai niin, minullahan oli jossain kirje itselleni.

Kirje oli päivätty 13. helmikuuta 2016. Olin kirjoittanut sen tasan puoli vuotta aikaisemmin, ja tarkoituksena oli, että saisin lukea viestini helmikuun pakkasilla. 

Minun oli ollut määrä kirjoittaa, miten talvella voin, kertoa, mitä minulle kuuluu; kuvailla, miltä elämäni näyttää.

Ja sitten seuraakin aarrekarttaan liittyvän kirjeen jännittävin, ja kyllä, tämän rouvan itsensä ihan kyyneliin nostattava kohta.

Olin elokuun helteellä kirjoittanut lähes täydellisen kuvauksen itsestäni ja omasta elämästäni tulevilla talvipakkasilla. En vain sitä vielä silloin tiennyt. 

Vain maailmankaikkeus taisi tietää.

aarrekartta


Kirje alkoi:

"Hei minä! Lopulta oli kai jo puoli vuotta sitten kaikki selvää; se, mitä tulevaisuudelta odotan ja mitä toivon - se, mistä unelmoin. - Kaikkihan oli siinä ympärilläni, valmiina. Ne piti vain huomata" (no just, muutama sananen tästä tuli lausuttua muun muassa täällä).

Ja jatkoin:

"Olen onnistunut tavoitteessani yksinkertaistaa elämää rojujen karsimista ja elämäntapojen oikomista myöten" (glups, ihan pelottavan totta - voit lukea lisää näistä karsimisista ja oikomisista muun muassa täältä ja täältä).

"Alkukankeudesta huolimatta työasiatkin ovat sujuneet kohtuumallikkaasti" (vielä pelottavampaa, viime elokuussa minulla ei ollut mitään, siis painotan sanaa MITÄÄN, tietoa tulevasta loppuvuoden alkukankeudesta tai siitä, mitä teen juuri nyt, tänään - puhumattakaan, miten minulla työssäni menee...).

"Olen onnellinen nyt", päätin kirjeen allekirjoituksen kera.

aarrekartta


Hei maailmankaikkeus, mistä tiesit: niin tämä rouva onkin! Tämä rouva on onnellinen.

PS. Heureka, aarrekarttahan toimii!

kippis
Skål på den saken - ja skål kaikille valmistuville, juhliville, koulunsa päättäville ja kesälomalaisille.
Se kuulkaa alkaa kesä nyt!