Yhteistyössä Keski-Uudenmaan Teatteri KUT *

Tiedätkö sen hetken, kun pitkäksi venyneen työpäivän jälkeen arki-iltana myöhästyt junasta, ja tiedät, että sinun on kulutettava väsyneenä rautatieasemalla tunti ennen seuraavan junan tuloa.

Nojailet aseman seinään, tuijotat kännykkään, vaihdat jalkaa ja huokailet - kunnes viereesi seisomaan saapuu vieras ihminen, omituinen höpöttäjä, jolla riittää tarinaa oman elämänsä jokaisesta käänteestä.

Tyypin suu käy. Ja se käy, ja taas käy.

Nyökkäät ehkä hänelle kerran, kaksi. Yrität hymyillä. Sanot ehkä "ahaa" ja "ai niinkö", mutta et tiedä, miten suhtautua tarinoihin - tai tarinoiden kertojaan.

Ja tyyppi vain puhuu ja puhuu. Tarinaa tulee kuin Keravanjoesta vuolaimmillaan.

Kunnes junasi on vihdoin lähtövuorossa, huokaiset helpotuksesta, erkanet höpöttäjästä - ja alat junassa pohtia, mistä ihmeestä hän jutteli sinulle.

Miksi hän oli sellainen kuin hän oli, ja mitä hänen tarinansa oikein tarkoittivat.

Tarinat jäävät kaivelemaan mieltäsi.

(Samoja tyyppejä on muuten liikenteessä aina, kun istahdat junassa pitkän päivän jälkeen puolityhjään vaunuun ja huokaiset tyytyväisyydestä, kuinka saat olla puoli tuntia omissa ajatuksissasi...)

Takaraivon rassausta

Hiukan samankaltainen olo tuli Keski-Uudenmaan Teatterissa viime perjantaina ensi-iltansa saaneesta monologista Thom Pain (tuulesta temmattu).

Aluksi oloni oli hämmästynyt, sitten ehkä jopa hiukan ärsyyntynyt. Mistä tyyppi näyttämöllä oikein höpöttää?

Ärtymystäni ei yhtään helpottanut muutamien katsojien naurukohtaukset. Ei minua naurattanut, ei yhtään. Tahkolahden Thom Pain ei ole komedia.

Jopa näyttämölle kutsutun katsojan omaehtoinen ilvehdintä sai minut pikemminkin vaivaantumaan kuin huvittumaan.

Ja silti - kaiken ärsytykseni keskellä olin jälkikäteen ennen kaikkea hämmentynyt. Mitä ihmettä tunnin aikana oikein tapahtui.

Monologi jäi takaraivoon rassaamaan.

Mielipuolisen kakofonista ja koskettavaa

Thom Pain (Based on Nothingtuulesta temmattu) on Will Enon kansainvälisillä estradeilla moneen kertaan esitetty ja ylistetty yhden miehen monologi.

Kyse ei ole mistään kovin vanhasta tarinasta. Sen syntyvuosi on 2004.

Kalle Tahkolahdelle Thom Pain oli pitkäaikaisen unelman toteutuma. Tahkolahti on paitsi ohjannut näytelmän ja esittää sen, mutta hän on myös suomentanut tarinan.

Näytelmäteksti oli ehditty jo kertaalleen suomentaa. Tahkolahden käsittelyssä Thom Pain säilyi kuitenkin Antero Kipusen sijaan Thom Painina.

Ehkä jotain muutakin säilyi. Reino Nordinin esittämää Antero Kipusta ylistettiin kauniina ja kipeänä rakkaustarinana. Tahkolahden Thom Pain tuntuu olevan paljon muuta.

Thom Painista sanotaan, että se on Samuel Beckettin ja James Joycen kirjallinen rakkauslapsi. Kuvaavasti kiteytetty.

Monologissa on samaan aikaan mielipuolisen kakofonista ja sietämätöntäkin, ja silti jotain puhuttelevaa ja koskettavaa.

Ihan niin kuin usein siinä rautatieaseman tyypissäkin, joka eksyy vuodattamaan sinulle puolet omasta elämästään.

Yleisö osa tarinankerrontaa

Thom Pain on keski-ikäinen mieshenkilö, joka ajautuu pimeässä yleisön keskelle ja aloittaa reilun tunnin mittaisen tarinansa.

Kertomus on kuin tajunnanvirtaa. Samanlaista kuin Keravanjoessa uiva tarinoiden vuo.

Käsitellyksi tulevat niin miehen nuoruusmuistot, märältä haiseva koira ja sen erikoinen kuolema, mehiläiset ja niiden pistot, jotka pikemminkin hoitavat kuin tappavat, suhde rakkauteen kuin taikatemputkin.

Siis muun muassa.

Kuulostaako sillisalaatille? No, sitä se todellakin on.

Juuri, kun kuvittelet pääseväsi esityksessä kärryille, joudut höristelemään korviasi, minne tarinoiden vuolaassa virrassa Pain on seuraavaksi kääntynyt.

Samalla yleisö on aito osa monologin tarinankerrontaa. Jos huomaat Painin puhuvan sinulle, hän todellakin puhuu. Eri asia on, ymmärrätkö aina mistä.

Pala, jota ei nielaista yhdellä puraisulla

Thom Pain ei ole näytelmänä ja monologina helppo. Jos etsit Martti Suosalon vedet silmiin nostattavaa ilotulittelua, näytelmä tuskin on sinun juttusi.

Mutta minusta juuri se on kaiken juju. Joskus kannattaa haastaa itseään. Ei päästää liian helpolla.

Teatterin tehtävä on toki viihdyttää, mutta saada myös ajattelemaan: puhututtaa. Miksi kaiken pitäisi olla aina kevyttä. Paloja, jotka on helppo nielaista yhdellä puraisulla.

Lopulta meistä jokainen haluaa tulla kuulluksi. Meillä jokaisella on tarina, joka on tarve tulla kerrotuksi (tai Thom Painin tapauksessa mojova tukku...).

Mikään tarina ei ole liian pieni kerrottavaksi. Eikä mikään tarina ole liian vaatimaton kuultavaksi.

Tärkeämpää on kohtaaminen. Toinen toistemme kuunteleminen. Ja ymmärtäminen.

Tai ainakin ymmärtämisen yrittäminen.

Thom Pain 
Keski-Uudenmaan Teatterissa KUT:ssa
seuraavan kerran su 26.1. klo 16.
Esitykset pe 14.2. saakka

* Rouva Sana näki esityksen kutsuvieraslipulla


Thom Pain, Keski-Uudenmaan Teatteri, Kalle Tahkolahti, Rouva Sana, Will Eno
Jutun kuva: Kapina Oy/Keski-Uudenmaan Teatteri
Kalle Tahkolahti on paitsi esittää Thom Painin, on myös suomentanut sen uudelleen.