Havaintoja viime kuukausilta:

On toistuvasti maanantai. 

Yhtä nopeasti maanantain jälkeen on perjantai. Viikonloppu näiden päivien välissä on pelkkä pyrähdys. 

Sivun kääntäminen kuukausikalenterista unohtuu. Joku muu kääntää sivun, kun päivät ovat valuneet jo pitkälle. 

Onneksi kuitenkin kääntää. Muuten työ unohtuisi kokonaan. (Eikä seuraavana voi oikeasti olla vuorossa marraskuu...)

Nuokkumista
ja olemista

Televisiossa ikääntynyt mies kertoo, kuinka vuosi vuodelta vuodet sujahtavat ohi aiempaa nopeammin. 80-vuotiaana vuosi tuntuu enää yhdeltä pitkältä viikonlopulta.

Taidan ymmärtää, mistä hän puhuu. Paitsi, että odotan yhä hanakammin sitä pitkän viikonlopun tunnetta (en sitä, että vuodet kiitävät ohi).

Yhä useammin iltani kuluvat nuokkuessa ja ollessa. Palautuminen (kaikesta) vie aikaa. 

Unohdun Archie Bunker -tuoliini töistä palattuani. Istahdan tuoliin ruoan laittamisen välissä ja kun siivoan. Ennen samanlainen meno ei tullut kuuloonkaan. Se, mikä oli aloitettu, saatetaan kerralla loppuun. 

Ja nykyään todella istun Archie Bunker -tuoliini - en siis vain istahda -, kun palaan salilta. 

Silloin en liikahdakaan tuolista koko illan aikana, tai ehkä korkeintaan suihkuun ja nukkumaan.

Ähkimisen määrä 
kasvaa

Yhä harvinaisempia ovat ne yöt, jolloin näen aitoa, oikeasti mukavaa unta. Sen sijaan yöni täyttävät to do -listat, tekemättömät työt, bullet pointit ja työkalenteri.

Joko vuorotellen tai yhtä aikaa.

Ja ähkimiseni määrä: se on kasvanut lyhyessä ajassa huikaisevaan mittaluokkaan. 

Ähkäisen (tai paremmin: puuskahdan tai tuhahdan, sitä se eniten muistuttaa), kun istahdan Archie Bunker -tuolilleni ja ähkäisen, kun nousen samalta tuolilta ylös.

Ähkäisen, kun kumarrun kaivamaan kattilaa keittiön alakaapista tai tartun perunapussiin jääkaapin kylmälokerosta.

Sus siunaa, jos on mentävä polvilleen. Ylös noustessa on otettava vauhtia kaapin reunasta, ja silloinhan se vasta ähkäisyttääkin.

Mitä tästä kaikesta jää?

Aikajana on kiihtynyt. 

Huomaan sekä olemukseni että arkeni perusteella muistuttavani sitä television kahdeksankymppistä miestä, jonka päivät soljuvat yhä kiihtyvämmällä vauhdilla eteenpäin.

Ja mitä tästä kaikesta jää? 

Koholla olevia sykelukemia, aivosumua, ähinää ja kolotusta sekä läpileikkaavaa väsymyksen ja päivien mukana perässä pysymättömyyden tunnetta.

Eikö hyvässä iässä olevan rouvan arjen pitäisi olla joskus myös jotain muuta?

"Ei helvetti" -hetki
antaa suunnan

Helsingin Sanomat kirjoitti saksalaisnuorista, jotka pakenevat sapattivapaalle kesken työuran luomisen. 

Siis nuorista. Pa-ri-kymp-pi-sis-tä. Sapattivapaalla!

Alun perin Der Spiegelissä julkaistu artikkeli kertoo muun muassa 24-vuotiaasta Nicolasta, joka koki jokunen vuosi sitten "ei helvetti" -hetkensä.

"Ei helvetti" tarkoittaa tässä tapauksessa 10 vuoden virstanpylvästä omalla työuralla. 

Sen sijaan, että ansiokas työura olisi suomalaisen "työllä sinun pitää paikkasi ansaitseman" -mentaliteetin mukaisesti jokin meriitti, saksalaisnuoret ovat alkaneet pitää asiaa jotenkin hälyttävänä.

Viettää nyt alle kolmikymppisenä oman työuran 10-vuotista taivalta - ja vielä samassa työpaikassa.

Nicola havahtui, että hänellä menisi enää vain muutama vuosi ja hänellä olisi edessä oman työuran 10-vuotinen virstanpylväs. 

Kirottu "ei helvetti"-hetki.

Aikaa tutkia maailmaa
- tai jotain

Hesarin artikkelissa kerrotaan, kuinka "Austermann piti työstään ja oli saanut paljon aikaan – mutta mistä kaikesta hän oli jäänyt paitsi?"

Nicola jätti työnsä ja lähti puolentoista vuoden sapattivapaalle Australiaan. 

Toisin kuin downsiftaamisesta kertovat artikkelit yleensä hehkuttavat, Nicola ei sapattivapaansa jälkeen jäänyt Australiaan surffaamaan, eikä palannut häntä koipien välissä entiseen työhönsä.

Hän tuli kotiin ja muotoili työuransa toisenlaiseksi: itsensä näköiseksi. 

Vuosien jälkeen Nicola kertoo, että hänen tekemänsä ratkaisut olivat oikeita. 

Jos hän ei olisi pitänyt tietoista taukoa parikymppisenä, hän olisi todennäköisesti jymähtänyt kiinni omaan elämäänsä. 

Tauko osoitti, että elämässä on muutakin kuin työ. Se vei hänet uudelle "uralle". Ei niinkään uudelle työuralle vaan uudelle elämisen uralle. 

"Hän tietää nyt, mitä tahtoo. Työn ohessa pitää olla riittävästi aikaa tutkia maailmaa."

Ainoa arvokas omaisuutemme:
aika

Pitää olla riittävästi aikaa tutkia maailmaa. 

Aa että, kuinka kadehdituttaa.

Jos jotain olen varttuneeseen rouvan ikään mennessä oppinut niin sen, että aika on lopulta meidän ainoa arvokas omaisuutemme.

Se, joka vilahtaa silmiemme edestä vuosi vuodelta yhä kiihtyvämmässä tahdissa. Se, jota tahdittaa kasvava ähinän määrä. 

Ja se, jota meillä ei todistetusti ole päämäärättömästi. 

Sanotaanpa Z-sukupolvesta siis mitä sanotaan, joissakin asioissa omena on tipahtanut kauas puusta. 

Ja se on pelkästään hyvä asia.

Ehtoopuolellehan tässä tietysti jo mennään. Odotan silti omaa "ei helvetti" -hetkeäni. 

Tulisipa joskus vielä minullekin. 

En laittaisi pahakseni.