Yhteistyössä Keski-Uudenmaan Teatteri KUT *
Tiedätkö sen hetken, kun pitkäksi venyneen työpäivän jälkeen arki-iltana myöhästyt junasta, ja tiedät, että sinun on kulutettava väsyneenä rautatieasemalla tunti ennen seuraavan junan tuloa.
Nojailet aseman seinään, tuijotat kännykkään, vaihdat jalkaa ja huokailet - kunnes viereesi seisomaan saapuu vieras ihminen, omituinen höpöttäjä, jolla riittää tarinaa oman elämänsä jokaisesta käänteestä.
Tyypin suu käy. Ja se käy, ja taas käy.
Nyökkäät ehkä hänelle kerran, kaksi. Yrität hymyillä. Sanot ehkä "ahaa" ja "ai niinkö", mutta et tiedä, miten suhtautua tarinoihin - tai tarinoiden kertojaan.
Ja tyyppi vain puhuu ja puhuu. Tarinaa tulee kuin Keravanjoesta vuolaimmillaan.
Kunnes junasi on vihdoin lähtövuorossa, huokaiset helpotuksesta, erkanet höpöttäjästä - ja alat junassa pohtia, mistä ihmeestä hän jutteli sinulle.
Miksi hän oli sellainen kuin hän oli, ja mitä hänen tarinansa oikein tarkoittivat.
Tarinat jäävät kaivelemaan mieltäsi.
(Samoja tyyppejä on muuten liikenteessä aina, kun istahdat junassa pitkän päivän jälkeen puolityhjään vaunuun ja huokaiset tyytyväisyydestä, kuinka saat olla puoli tuntia omissa ajatuksissasi...)
Takaraivon rassausta
Hiukan samankaltainen olo tuli Keski-Uudenmaan Teatterissa viime perjantaina ensi-iltansa saaneesta monologista Thom Pain (tuulesta temmattu).Aluksi oloni oli hämmästynyt, sitten ehkä jopa hiukan ärsyyntynyt. Mistä tyyppi näyttämöllä oikein höpöttää?
Ärtymystäni ei yhtään helpottanut muutamien katsojien naurukohtaukset. Ei minua naurattanut, ei yhtään. Tahkolahden Thom Pain ei ole komedia.
Jopa näyttämölle kutsutun katsojan omaehtoinen ilvehdintä sai minut pikemminkin vaivaantumaan kuin huvittumaan.
Ja silti - kaiken ärsytykseni keskellä olin jälkikäteen ennen kaikkea hämmentynyt. Mitä ihmettä tunnin aikana oikein tapahtui.
Monologi jäi takaraivoon rassaamaan.
Mielipuolisen kakofonista ja koskettavaa
Kyse ei ole mistään kovin vanhasta tarinasta. Sen syntyvuosi on 2004.
Kalle Tahkolahdelle Thom Pain oli pitkäaikaisen unelman toteutuma. Tahkolahti on paitsi ohjannut näytelmän ja esittää sen, mutta hän on myös suomentanut tarinan.
Näytelmäteksti oli ehditty jo kertaalleen suomentaa. Tahkolahden käsittelyssä Thom Pain säilyi kuitenkin Antero Kipusen sijaan Thom Painina.
Ehkä jotain muutakin säilyi. Reino Nordinin esittämää Antero Kipusta ylistettiin kauniina ja kipeänä rakkaustarinana. Tahkolahden Thom Pain tuntuu olevan paljon muuta.
Thom Painista sanotaan, että se on Samuel Beckettin ja James Joycen kirjallinen rakkauslapsi. Kuvaavasti kiteytetty.
Monologissa on samaan aikaan mielipuolisen kakofonista ja sietämätöntäkin, ja silti jotain puhuttelevaa ja koskettavaa.
Ihan niin kuin usein siinä rautatieaseman tyypissäkin, joka eksyy vuodattamaan sinulle puolet omasta elämästään.
Yleisö osa tarinankerrontaa
Thom Pain on keski-ikäinen mieshenkilö, joka ajautuu pimeässä yleisön keskelle ja aloittaa reilun tunnin mittaisen tarinansa.Kertomus on kuin tajunnanvirtaa. Samanlaista kuin Keravanjoessa uiva tarinoiden vuo.
Käsitellyksi tulevat niin miehen nuoruusmuistot, märältä haiseva koira ja sen erikoinen kuolema, mehiläiset ja niiden pistot, jotka pikemminkin hoitavat kuin tappavat, suhde rakkauteen kuin taikatemputkin.
Siis muun muassa.
Kuulostaako sillisalaatille? No, sitä se todellakin on.
Juuri, kun kuvittelet pääseväsi esityksessä kärryille, joudut höristelemään korviasi, minne tarinoiden vuolaassa virrassa Pain on seuraavaksi kääntynyt.
Samalla yleisö on aito osa monologin tarinankerrontaa. Jos huomaat Painin puhuvan sinulle, hän todellakin puhuu. Eri asia on, ymmärrätkö aina mistä.
Pala, jota ei nielaista yhdellä puraisulla
Thom Pain ei ole näytelmänä ja monologina helppo. Jos etsit Martti Suosalon vedet silmiin nostattavaa ilotulittelua, näytelmä tuskin on sinun juttusi.Mutta minusta juuri se on kaiken juju. Joskus kannattaa haastaa itseään. Ei päästää liian helpolla.
Teatterin tehtävä on toki viihdyttää, mutta saada myös ajattelemaan: puhututtaa. Miksi kaiken pitäisi olla aina kevyttä. Paloja, jotka on helppo nielaista yhdellä puraisulla.
Lopulta meistä jokainen haluaa tulla kuulluksi. Meillä jokaisella on tarina, joka on tarve tulla kerrotuksi (tai Thom Painin tapauksessa mojova tukku...).
Mikään tarina ei ole liian pieni kerrottavaksi. Eikä mikään tarina ole liian vaatimaton kuultavaksi.
Tärkeämpää on kohtaaminen. Toinen toistemme kuunteleminen. Ja ymmärtäminen.
Tai ainakin ymmärtämisen yrittäminen.
 |
| Jutun kuva: Kapina Oy/Keski-Uudenmaan Teatteri Kalle Tahkolahti paitsi esittää Thom Painin on myös suomentanut sen uudelleen. |
2 kommenttia
No nyt on totuttuun teatterikappaleeseen täysin erilainen versio nähtävänä,kuulostaa mielenkiintoiselta ja samalta ehkä pelottavalta.
VastaaPoistaKestäisiköhän sitä istua penkillä koko esityksen ajan, säilyisikö mielenkiinto, vai pötkisinkö puolessa välissä pakoon?
Täytyypä miettiä tätä esitystä, ainakin mielenkiintoni heräsi.
Mukavaa tammikuun loppua Minna <3.
Kuule, et pötki - pakoon siis. Ja kestät kyllä istua katsomossa koko esityksen ajan :).
PoistaMutta se on totta, että tämä esitys on ihan toisenlainen kuin monet muut monologit. En ole nähnyt näytelmän aikaisempia suomennoksia, mutta olen ymmärtänyt, että ne ovat olleet kallellaan komedian puolelle. Minusta tämä ei ole. Ei ollenkaan. Siinä voi olla piirteitä sellaisesta draagisuudesta joka saattaa mennä jonkun tulkitsemana ehkä hymyn puolelle (se tuttu ilon ja surun välinen raja siis - itkettäisi, jos ei naurattaisi...), mutta siinä kaikki.
Enemmän tämä monologi saa ajattelemaan ja rassaamaan päätä kuin nauramaan. Vaikka esitys ei ollut lemppareitani, silti tykkäsin: teatterin yksi tehtävä on tarjota myös ajateltavaa.
Käy testaamassa, ja kerro, mitä mieltä olit <3.
Jaa ajatuksesi, anna palautetta, kerro tarina. Kiitos, että viestit!