Liikunnan inhosta ja ihanuudesta

27 marraskuuta 2020

Tein eräänä aamuna viime viikolla pitkää lähtöä juoksulenkille. 

Selasin somea, luin Helsingin Sanomien pienimmätkin uutiset. Seilasin olohuoneen ja keittiön ikkunoiden väliä ja tuijotin taivasta, keitin kahvia ja tuijotin taivasta uudelleen. 

Keksin rehellisesti sata erinomaista syytä, miksi minun olisi kannattanut jäädä suoraan aamusta tekemään mieluummin töitä kuin lähteä juoksemaan.

Miten ihminen voikaan käyttää niin järkyttävän määrä aikaa itselleen vastenmielisten asioiden vatvomiseen?

Mennäkö vaiko eikö mennä. 

Koska kas, siinähän ei oikeasti ole edes pulmaa. Minä lopulta menen - aina. 

Mutta vain, koska on pakko. En siksi, että vilpittömästi aina haluan, varsinkaan lähtöä tehdessä.

Oikeasti haluan maata sohvalla ja tuulettaa ajatuksiani omassa joutilaisuudessani ihan kuten kaikki muutkin.

Kun olin aamulla vetelehtinyt tarpeeksi pitkään, kiskoin lopulta lenkkarini jalkaan ja lähdin. Lähdin, koska en antanut itselleni mahdollisuutta miettiä asiaa sen enempää. 

Olen juossut sen verran kauan tietääkseni, että se tapahtuu aina jossain vaiheessa. 

Juoksemisen ihme. 

Asia, joka motivoi ja palkitsee.

Ja niin se tapahtui tälläkin kertaa.

Ensimmäisen juoksukilometrin jälkeen jälleen kerran oivalsin, että maailmassa ei ole sillä hetkellä mitään muuta tärkeämpää kuin juokseminen.

Juoksun jälkeinen euforian tunne oli valtava. Olo oli kuin Suomen valloittajalla. Sitä hyvänolon tunnetta ei voita mikään. 

99 prosenttisesti kaikkea muuta kuin kivaa

Harrastan liikuntaa, mutta en tee sitä siksi, että se olisi kivaa tai hauskaa. 99 prosenttisesti se on kaikkea muuta, erityisesti lähteminen. Joka ikinen kerta.

Harrastan liikuntaa siksi, että se nyt vain yksinkertaisesti kannattaa. 

Siihen liittyy hieman samanlainen pieni pakko kuin vaikka veden juomiseen. Harva meistä kyseenalaistaa sitäkään hirmuisesti, vaikka monen vesilasin ryystäminen päivässä on useimmille aika pakkopullaa.

Törmäsin taannoin erään ystäväni Facebook-seinällä keskusteluun juoksemisen ihanuudesta ja inhosta. Hämmästelen, miten vähän meillä puhutaan suoraan liikunnan inhosta ja vastenmielisyydestä.

Oman liikuntalajinsa ylistäjät jyräävät keskusteluissa alleen varovaiset ja epäilevät äänenpanot. Saat tuta, että et ole ihminen, etkä mikään, jos et tee jotain liikkumiseen liittyvää hymyssä suin (ja mielellään pieni veren maku suussa).

Ymmärrän, että osalle meistä suomalaisista on suotu jo geeniperimässä sarja liikkumisen lahjoja. Heille juoksulenkki räntäsateessa ja rautakilojen kohottaminen on suoranaista juhlaa vuodesta toiseen.

Minulle se ei ole. 

Kuulun siihen suomalaisten suurimpaan kansanjoukkoon, joka tekisi mieluummin mitä tahansa muuta tähdellistä ja yleishyödyllistä kuin harrastaisi liikuntaa.

Toistan: siis mi-tä tahansa muuta.

Mutta käsitän myös liikunnan hyvää tekevät vaikutukset (jotka vain korostuvat vuosi vuodelta, kröhöm...). Siksi maailmassa ei ole mitään niin ihanampaa kuin juoksu, jumppa ja jooga. 

Erityisesti liikuntasuoritusten jälkeen.

Olkoonkin, että ne vaativat käynnistykseen suorastaan hermoja rassaavia rituaaleja.

Liikunnan inhosta ja ihanuudesta


0 comments:

Lähetä kommentti

Jaa ajatuksesi, anna palautetta, kerro tarina. Kiitos, että viestit!

My Instagram