Kohtaamisia marraskuussa

19 marraskuuta 2020

Episodi 1

Jäin tasaamaan hengitystäni kotikaupunkini metsämaastoon sijoitettujen kuntoportaiden yläpäähän, kun tasanteen penkille istahti noin seitsemän kympin iässä oleva nainen.

Nainen odotti, että puuskutukseni oli laantunut, ja hän sanoi:

- Et ikinä arvaa.

- No en, vastasin.

- Löysin tuolta metsästä kantarellin!

Ja niin me kaksi toinen toisillemme täysin tuiki tuntematonta ihmistä vaihdoimme kuntoportaiden yläpäässä ajatuksia lämpimästä marraskuusta, sienistä ja sieniajan poikkeuksellisesta jatkumisesta, kaupunkilaisista, jotka olivat talloneet metsän ristiin rastiin tasaiseksi sekä luonnon hyvää tekevästä voimasta.

Iäkäs nainen ja minä. 

Kunnes minun tuli kylmä ja totesin, että: - Jaahans, täytyy tästä taas lähteä juoksemaan.

Ja vanha nainen nyökkäsi ymmärtäväisenä, nousi seisomaan, käveli rappuset perässäni rauhallisesti alas, ja lähti pois.

Episodi 2

Seuraavana päivänä hönkäilin lenkkivaatteissani tavaratalon kenkäosastolla ja etsin kuopukselleni oikeaa kokoa olevia talvikenkiä, kun kanssani suunnilleen samanikäinen nainen asteli minua kohti kenkä kädessään.

- Kuule, osaatko sanoa, kuinka kestävät nämä ovat?

Katselin ympärilleni ja omia vaatteitani. Myyjiä ei ollut mailla halmeilla. Olin vain minä hikisissä lenkkivaatteissani ja sovitusjakkaralla istuva perheemme kuopus. 

- Osaan, vastasin naiselle, ja pyysin häntä lähemmäksi katsomaan yhtä hyllyssä olevaa kenkäparia. - Eivät kestä, ei. Katso nyt näitäkin. Ne ovat jo uutena näin rikki.

Nainen huokaisi syvään, toi esille toisen kenkäparin, ja kysyi mielipidettäni myös niistä. 

Ja niin me kaksi toisilleen täysin tuiki tuntematonta ihmistä yhdessä pohdiskelimme, millaiset talvikengät nuorille tänä talvena pitäisi ostaa, ja miksi kengät tehdään tätä nykyä niin huonolaatuisiksi.

Keski-ikäinen nainen ja minä.

Kunnes jatkoimme kuopuksen kanssa sopivan kenkäkoon etsimistä, nainen palautti haalimansa kengät hyllyyn, ja lähti pois.

Kotona jälkikasvu tuskaili keskenään, kuinka äidin kanssa on niin vaikea käydä yhtään missään, kun jossain on aina joku, jolla on jotain asiaa, ja jonka kanssa on pakko jäädä juttelemaan. 

Kuuntelin heidän keskusteluaan, ja mietin, että he saattavat olla oikeassa.

Rapputreenit



2 kommenttia

  1. Tuollaiset kohtaamiset ovat ihan parhaita! Jotenkin tuo hyvä mieli tarttui jo tätä postausta lukiessa. Ihanaa loppuviikkoa sinulle Minna <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Haa, olen ihan samaa mieltä.

      Nämä satunnaiset kohtaamiset ovat arkeni suola ja sokeri. Jälkikasvu ei vain ole ihan samaa mieltä. He miettivät, mikä magneetti minussa on, sillä kuljinpa missä tahansa, vieraat ihmiset tulevat kanssani juttusille. Joskus ihmettelen asiaa itsekin. Mutta eipä haittaa: nuori polvi ei asiasta aina pidä, mutta minä tykkään :D.

      Iloa viikonloppuun!

      Poista

Jaa ajatuksesi, anna palautetta, kerro tarina. Kiitos, että viestit!

My Instagram