Useat luovuudesta kirjoittaneet väittävät, että luovuusjumeja ja luovia kuoppia ei ole olemassakaan. Että ne ovat mielikuvituksen tuotetta, pelkkää hevon kukkua.

Muistelen, että luovuusjumien olemattomuudesta ovat puhuneet ainakin Seth Godin tai/sekä Rick Rubin (korjaa kommenteissa, jos tiedät olevani väärässä; muistini voi pettää, ja tyypit voivat olla myös muita).

Molemmat ovat kirjoittaneet luovuudesta ja luovasta tekemisestä: Godin ainakin teoksen Luovuuden praktiikat - Toteuta itseäsi tuotteliaasti ja Rubin Luovuus ja olemisen taito. 

Ja mikäpä siinä. 

Molemmilla on substanssia kirjoittaa luovuudesta ja luovasta tekemisestä, ja kirjoista molemmilla on omat ansionsa.

Sanon silti, että hevon kukkua on se, että luovia jumeja ei olisi. 

Luoviin kuoppiin vähättelevästi suhtautuvat he, jotka ovat onnistuneet oman elämäntilanteensa ja -tarinansa ansiosta väistelemään ne.

Toistaiseksi.

Helppohan se on rallatella kirjoittaen menemään, jos ympäristö, elämässä tapahtuvat tilanteet ja käänteet sekä luovan tekemisen rutiinit ovat sellaisia, että kirjoittamisen hyvää pössistä on helppo ja kevyt pitää yllä. 

Tiedän, sillä minulla on ollut pitkään myös sellaisia aikoja - vaikka juuri nyt sitä ei uskoisi millään.

Mörköpeikko
kirjoittamisen esteenä

Luovan kirjoittamisen ohjaaja ja toimittaja, maailmankuulu Julia Cameron ei käytä nimityksiä luovuusjumi tai luova kuoppa. Cameron on kuitenkin kirjoittanut aiheesta yhden kokonaisen kirjan nimellä Tyhjän paperin nautinto - Tie luovaan kirjoittamiseen. 

Cameron käyttää luovista kuopista muun muassa seuraavia nimityksiä: lykkääminen, oikeus kirjoittaa, rehellisyys, menestyminen, pakko ja pakkomielle, lähde ja yksinäisyys.

Todellakin muun muassa. Listassa ei ole nimittäin kaikki.

Minun nimeämissäni luovissa kuopissa on kyse samoista asioista - tai tarkemmin, niiden kääntöpuolista. 

Siitä, mitä tapahtuu, kun Cameronin kuvaamat asiat eivät toimi, ja kirjoittamisen esteeksi muodostuu mörköjä. 

Liian isoja mörköjä.

Kirjoittamisen pakosta tulee yhtäkkiä puomi, joka katkaisee tien. Rehellisyydestä tulee peikko, joka ilkkuu korvasi juuressa ja häiritsee ajatteluasi.

Yksinäisyydestä tulee kummitus, joka alkaa pelottaa.

Usuta itsesi elämän keskelle
- ja kirjoita 

Luovat jumit ovat käytännössä päämme sisäisiä asioita. Kuten Cameron Tyhjän paperin nautinnossa oivaltavasti kirjoittaa: 

"Se, että tekee kirjoittamisesta tärkeä asian, aiheuttaa helposti, että siitä tulee vaikeaa."

Touche.

Kirjoittamisen pitäisi olla meille kirjoittajille osa tavallista arkeamme: ilmaa, jota hengitämme. Ei mikään numero.

Teko. Tai urotyö.

Sen sijaan, että kaihtaisimme muuta ympäröivää elämää, Cameronin mielestä meidän nimenomaan pitää usuttaa itsemme kaiken muun elämän keskelle. Kirjoittaminen tulee siinä sivussa.

Kyse on taidosta luoda rutiineja ja pitää niistä kiinni. 

Sillä tiedäthän sinä, mitä tapahtuu, kun olet onnistunut kolmen kuukauden aikana luomaan itsellesi onnistuneen liikkumisrutiinin (ja saavuttanut ehkä haluamiasi tuloksia) ja päästätkin yllättäen - syystä tai toisesta - rutiineistasi irti. 

Niinpä, mitä tapahtuu?

Ei ainakaan mitään hyvää. Kynnys lähteä lenkille tai salille nousee päivä päivältä korkeammaksi.

Sillä kyse on rutiineista.

Sisäinen kriitikkoni,
joka unohti kehua ja arvostaa

Cameronin mukaan rutiineihin kuuluu muun muassa taito aikatauluttaa ja löytää aikaa kaikille itselleen merkityksellisille asioille - myös siis kirjoittamiselle -, etsiä kirjoittamiselle elämässä oma paikkansa niin kuvainnollisesti kuin konkreettisestikin, päästää irti sisäisestä kriitikosta (johon on olemassa erilaisia harjoituksiakin) sekä vain ajaa eli antaa mennä.

Ja tottahan tämä kaikki on. 

Minun luovuusjumini ja kookkaaksi kasvanut luova kuoppani aiheutui sen hetkisen elämäntilanteeni katkaisemasta kirjoittamisen rutiinien katoamisesta.

Kun kirjoittamisen rutiinini olivat kadoksissa riittävän pitkään, kehiin astui sisäinen kriitikkoni. 

Niin kuin monilla muilla kirjoittajilla, oma sisäinen kriitikkoni ei ole oikein koskaan liittynyt lukijoihin ja yleisöön, johtuen ehkä toimittajan työstäni ja pitkästä julkisesta kirjoittamisen kokemuksestani. 

Outoa tai ei, en ole juuri pelännyt, mitä muut teksteistäni ajattelevat (ehkä joskus pitäisi pelätä, ainakin vähän välittää...?).

Sisäinen kriitikkoni on kohdistanut aina syyttävän sormensa minuun itseeni. 

Olen ollut viimeisen vuoden ajan mestari vähättelemään itse itseäni jo ennen kuin olen saanut kirjoitetuksi sanaakaan mihinkään.

Mitä sinäkin nyt siinä kuvittelet? Miksi kirjoittaminen olisi sinulle yhtään sen merkityksellisempää kuin pyykkien viikkaus, ruoan laittaminen, töissä viipyileminen, Netflixin katsominen tai Instagramin selaus? 

Miksi kirjoittamista pitäisi harjoittaa yhtä säännöllisesti kuin salilla käymistä (sillä siellä käyn monta kertaa viikossa toisin kuin kirjoitan...)?

Yhtä matkaa sisäisen kriitikkoni kanssa kynnys kirjoittaa on kasvanut kasvamistaan, ja jokainen pienikin idea ja ajatus, oljenkorsi, on kuollut jo syntyessään viimeistään seuraavana aamuna.

Viimeisetkin kirjoittamisen rutiinit, kuten se Cameronin vinkkaama ajan ja paikan raivaaminen, ovat jääneet. 

Huijasin itseäni
kirjoittamaan

Lohdullista on, että rutiinien lämmitteleminen uudelleen on käytännössä yhtä helppoa kuin niiden unohtaminen.

Oikeasti.

Paras lääke on vain aloittaa kirjoittamaan. 

Minä huijasin itse itseäni. Kirjoitin kesällä aluksi kaksi kirjettä. Ihan sellaista perinteistä. 

Yhden erittäin pitkän ja yhden vähän lyhyemmän (ja huom! myös lähetin molemmat, perinteisessä kirjepostissa).

Tuli valtavan hyvä olo. Olo oli kuin salilta saapumisen jälkeen (ei siis samanlainen kuin sinne lähtiessä...). 

Askel oli kevyempi ja tuntui kuin ilma virtaisi sieraimissa ihan eri tavalla.

Vahvistusta tunteelle sain mökillä, kun pakotin itseni monen päivän jahkaamisen jälkeen kirjoittamaan. Vielä seuraavana päivänä oli käsittämättömän hyvä olo (enkä yhtään liioittele..).

Sen jälkeen noudatin tällä viikolla runoilija James Naven oppeja. "Kahden ensimmäisen lauseen kirjoittaminen on silkkaa murhaa. Kolmannen lauseen jälkeen minulla ei ole mitään hätää."

Testattu on.

Toimii.