Sain keskikesän helteillä luettua loppuun Venny Soldan-Brofeldtin kirjan Merimajamme ja me (WSOY, 1930).
Tietäjät tietävät, että minulla on ollut eräänlainen pakkomielle kirjaa kohtaan. Kirjaa on vain erittäin vaikea saada luettavaksi mistään.
Jonkinlainen kulttuurihäväistys on, että teoksesta ei ole otettu uusintapainoksia tiettävästi koskaan (korjaa, jos olen väärässä) sitten vuoden 1930 ensijulkaisun.
Useimmissa kirjastoissakin Merimajamme ja me on luettavissa vain käsikirjaston kautta, eikä teosta anneta kaikista sen omistavista kirjastoista kotiin asti lainaan.
Sinnikäs yrittämiseni kuitenkin palkittiin. Parin vuoden kirjaimellisen kyttäämisen jälkeen onnistuin löytämään Vennyn Merimajamme ja me Torista, ensimmäisenä ennen muita - ja vielä superedulliseen hintaan.
Merimajamme ja me -teosta on liikkunut antikvariaateissa satunnaisesti yksittäiskappaleina noin 40-70 euron hintaan. Vaikka pakkomielteinen olen ollutkin, viisikymppiä on minusta hieman liikaa melkein mistä tahansa kirjasta.
(Samalla tavalla olen kytännyt Raymond Queneaun teosta Tyyliharjoituksia. Kirja on luettavissa kirjastojen kautta, mutta muuten sitä ei enää mistään löydy. Viimeinen painos on myyty loppuun.
Teos olisi ihan must omaan hyllyyn. Nyt Torissa kirja olisi saatavilla, mutta alkuun 65 euroa ja nyt noin viisikymppiä on minusta jonkin verran liikaa - vaikka siis teos mainio onkin.)
Merellä on paikka sydämessäni
Tietäjät tietävät myös, että vaikka tätä nykyä järvien äärellä asun ja vapaa-aikaa vietänkin, merellä, erityisesti läntisen Uudenmaan merialueilla Porkkalasta Hankoon, on ikuisesti rakas, tärkeä paikka sydämessäni.
Olen kasvanut ja varttunut meren äärellä, Porkkalan saariston liepeillä.
Samastuin lapsuudessani Astrid Lindgrenin Saariston lapsiin ja Pampulan elämään Saltkråkanilla (ja kirja onkin eräs ikiklassikkoni, jota luen yhä uudelleen ja uudelleen).
Vietin yhdessä vaiheessa elämääni niin paljon aikaa merellä säällä kuin säällä (saaressa, rannoilla, teltassa ja veneessä), että sain merielämästä hetkeksi aikaa yliannostuksen.
Mutta tiedäthän sinä miten siinä käy, kun ihminen kasvaa vanhaksi. Sitä alkaa arvostaa sitä, mitä on joskus kokenut: sitä, mitä omassa elämässä ei enää ole.
Sitä, mikä on menetetty ja/tai muistoissa.
Merta. Merielämää.
Tuusulanjärveltä Hankoon
Samalla tavalla kuin merellä on pysyvä paikka sydämessäni, koen jotain outoa sielujen sympatiaa Venny Soldan-Brofeltdin kanssa.
Vennystä on muodostunut mystisellä tavalla voimanaiseni ja esikuvani (tästä aiheesta lisää vielä joskus myöhemmin).
Enpä olisi voinut siksi hihkua enempää innostuksesta, kun sain aikanaan tietää, että Venny perheineen on viettänyt Järvenpään Aholastakin käsin pitkiä aikoja merellä omalla kallioisella saarellaan Hangon kupeessa nimenomaan meren äärellä.
Ei siis Tuusulanjärvellä, eikä edes Helsingin kaupunkikodin edustalla vaan nimenomaan Hangon seudun kallioisissa, karuissa saaristomaisemissa.
Rakastan Venny Soldan-Brofeldtin teosta Pojat luodolla (Porkkalasta). Siihen kiteytyy minusta kaikki, mitä merestä, merielämästä ja lapsuuden kesistä parhaimpina asioina muistan.
Meri ei lähde pois ihmisestä
Toska meriarkensa kera tuli nimenomaan Vennyn elämään - ja jäi sinne pysyvästi -, vaikka oli myös aikoja, jolloin Venny ei viettänyt aikaa Toskassa niin paljon.
Ymmärrän niin, mitä Venny oli tuntenut sydämessään.
 |
| Venny-Soldan-Brofeldt, Pojat luodolla (Porkkalasta), 1898. Teos on esillä Järvenpään taidemuseon pysyvässä Vennyn ja taidemaalari Eero Järnefeltin taiteellista elämää valottavassa näyttelyssä. Kännykkäräpsy on ikuistettu alkukesästä 2025. |
Kesäkirja, lomakirja, merikirja
- ja mökkikirja
Merimajamme ja me on on kesäkirja, saarikirja, lomakirja ja merikirja. Se on ihana kuvaus mökkielämästä 1900-luvun alun vuosikymmeninä.
Merimajamme ja me on siksi ennen kaikkea myös kesämökkikirja.
Toskahan oli Vennylle ja Juhanille ennen kaikkea pakopaikka arjesta, kesämökki; ei kakkoskoti tai pysyvämpi koti muutenkaan (vaikka he viettivätkin kesäpaikassaan käsittämättömän pitkiä ajanjaksoja vuodessa - sanon käsittämättömiä siksi, että nykymökkien oloihin, niihin vaatimattomampiinkin, verrattuna Toska oli erittäin pelkistetty kesäpaikka).
Kirjassaan Venny kuvaa arkista elämää yhdessä perheensä ja lähitienoon asukkaiden kanssa. Kuvatuksi tulee niin kesäpaikan rakennus kuin sen laajennuskin (jälleen nimitys on hieman suureellinen: tarkkaan ottaen tienoota kasvatettiin pikkuhiljaa muutaman vaatimattoman lisärakennuksen verran).
Tarinoita riittää myös merestä itsestään (ihanaa!), linnuista ja muista eläimistä, luonnosta, lehmistä (ihanaa!, osa 2), ihmisistä, tavallisesta arjesta ja arkiaskareista sata vuotta sitten, veneistä ja säästä.
On helppo huomata, että Venny oli luontoihminen. Aluksi Toskasta ei saanut kaataa eikä katkoa mitään. Ei yhtään mitään. Ei risuakaan.
Myös rakennukset rakennettiin joko ajopuista (!) tai myöhemmin myös kierrätetystä puutavarasta.
Minulla oli vuosien mittainen vahva etiäinen, joka piti paikkansa: rakastan Merimajamme ja me -kirjaa, alusta loppuun saakka.
Onpa minulla ollut pokkaa
Vennyn tarinaa kesähelteillä lukiessani minut valtasi kuitenkin myös vahva häpeän tunne.
Tiedätkö, siis sellainen, että miten minä olen edes voinut rutista omasta kirjoittamattomuudestani siihen ja tähän syyhyn vedoten, kun voimanaiseni on pyörittänyt perhearkea sata vuotta sitten erittäin vaatimattomissa mökkioloissa ja samaan aikaan taiteillut.
Että onpa minulla ollut pokkaa.
Venny olisi osoittanut minulle sormellaan ulko-ovea ja toivottanut minut sinne, missä pippuri, tai jokin, kasvaa.
Okei, totuus on, että Vennyllä oli mökillä Toskassakin mukana palkattu palvelija ihan niin kuin kotona talviaikaankin.
Mutta silti. Olot olivat Toskassa erittäin vaatimattomat ja jokainen arkinen työ ruoanlaitosta pyykinpesuun vei enemmän aikaa kuin nykyrouvilla konsanaan kotona tai kesämökillä.
Venny ei valittanut. Tai jos valittikin, hän ei korostanut sitä kirjassaan vaan hyväksyi olosuhteet - ja työskenteli eli taiteili silti.
Venny oli kiitollinen kesäpaikastaan. Hän rakensi, laajensi ja vaali sitä vuosikymmenten aikana omista resursseistaan käsin, eli sopusoinnussa oman arkensa kanssa, nautti Toskan kesäelämästä - ja toistan: samaan aikaan myös taiteili.
Maalasi ja piirsi ja kirjoitti.
Älä rouva valita
vaan ala valita
Oma tietoni ei riitä niin pitkälle, että pystyisin sanomaan, kuinka tuottelias Venny Toskan aikana oli ja kuinka monta teosta hän siellä vuosien aikana lopulta teki, mutta viis siitä.
Määrällä ei ole merkitystä vaan konkreettisilla teoilla.
Venny harjoitti Toskassa omaa taiteellista toimintaansa olosuhteista huolimatta.
(Järvenpään taidemuseossa on muuten Vennyn ja taidemaalarikollegan Eero Järnefeltin pysyvä näyttely, jossa on liikuttava video ikääntyneestä Vennystä maalaamassa Toskan kalliomaisemissa. Sydämeni melkein pakahtuu sitä katsellessa - ja tuntee samalla pistoksen. Olen nähnyt videon tsiljoona kertaa, ja herkistyn aina yhtä paljon.)
En voi välttyä ajatukselta, että ehkä Merimajamme ja me -teoksella oli minulle kuumalla kesähelteellä, juuri tänä kesänä, jokin tehtävä.
Että se löysi tarkoituksella tiensä elämääni kesällä 2025.
Sillä minulle Vennyn Merimajamme ja me -tarinat muistuttivat ennen kaikkea siitä, että älä rouva nyt enää valita vaan ala oikeasti valita.
Jos Venny pystyi, niin kyllä sinäkin pystyt, rouva hyvä.
 |
| Merimajamme ja me -kirja on yhdistelmä tarinaa, kuvituksia ja valokuvia. I-ha-naa! |
0 comments:
Lähetä kommentti
Jaa ajatuksesi, anna palautetta, kerro tarina. Kiitos, että viestit!