Rouva Sana ja maailmankaikkeus

Rouva Sanalla ja maailmankaikkeudella on ollut korrektit ja ihan kelpo välit.

Olen saattanut omassa elämässäni haihatella, tavoitella kuuta taivaalta ja valita innostuspäissäni uuden polun miettimättä sen suuntaa paremmin.

Erityisesti jälkikäteen olen tajunnut, että maailmankaikkeus on lempeällä kädellään toppuutellut, himmannut ja ohjannut vaivihkaa päinvastaiseen suuntaan.

Olen tullut palkituksi kovasta uurastuksesta, kokenut onnistumisen iloa, onnentunteita ja mielettömiä voimaantumisia, ja kaikki kokemani ja tuntemani on ruokkinut yrittämään lisää.

Emme me nyt suuria sydänystäviä ole olleet: Rouva Sana ja maailmankaikkeus. Ehkä siksi, että maailmankaikkeus ei ole päästänyt minua helpolla.

Kyse on ollut enemmäkin kunnioittavasta suhteesta ja arvostuksesta. Kuuntelemisesta ja ymmärtämyksestä enemmän kuin mistään ystävyydestä.


Mutta nyt. Mutta nyt, nyt. Nyt suhteemme rakoilee.

En tiedä, mistä ryppy suhteeseemme oikein tuli - ja koska. Mutta teen kaikkeni korjatakseni sen, sillä nyt alkaa jo riittää.

Kaikki alkoi ehkä viime syksyn puolella. Sehän oli hektisin kuin koskaan.

Juna puksutti raiteillaan kovaa vauhtia, ja sen kyydistä maisemat näyttivät lupaavilta. Ehkä junan suunta oli kuitenkin väärä, mene ja tiedä.

Paiskin töitä olan takaa, ja suunnittelin ja valmistelin tulevaa. Joulun jälkeinen arki ja tammikuu näyttivät enemmän kuin lupaavalle. Oli hyvä pöhinä ja pössis.

Tuli joulukuu. Maailmankaikkeus on tietoinen siitä, kuinka tärkeä henkireikä liikunta on minulle. Ilman viikottaisia liikuntasessioita hajoaa ensin pää ja sen jälkeen kroppa.

Suuresti nauttimani uuden liikuntalajin, crosstrainingin, starttitunnit päättyivät joulukuun alussa, ja joogatunnit jäivät joulutauolle. Kaipasin tuttujen jumppatuntien rinnalle vaihtelua ja ostin uudelle salille 10 kerran kortin paikkaamaan paussille jääneitä liikuntalajeja.

Tuijotin upouutta korttia kädessäni ja laskin. Kolme kuukautta voimassa oleva kortti olisi käytetty todennäköisesti joulukuun loppuun mennessä.

Tai niinhän minä silloin kuvittelin, kun en tiennyt, mitä tuleman pitää.


Sairastuin ensimmäisen kerran ennen joulua.

Kun muut valmistautuivat kuumeisesti jouluun, tunkivat laatikko ja uunipelti toisensa perään uusia jouluherkkuja uuniin ja viettivät aikaansa täyteen ahdetuissa ostoskeskuksissa, tein peiton alla listaa, kenen joululahjat ovat must ja kenen lahjat uskaltaisin ajan puutteen vuoksi suosiolla unohtaa.

Kiitin perhettä, joka oli vuosien aikana oppinut, että joulu tulee ilman itse tehtyä porkkanalaatikkoakin.

Vaihtui vuosi, ja piti tulla uudet kujeet. Pah!

Rouva Sana se vain sairastui uudestaan hetkeä aikaisemmin toipumastaan taudista. Tällä kertaa se ei vienyt totaaliseen vuodelepoon, mutta työtehot se nappasi mukaansa kuitenkin.

Tammikuun puolessa välissä tuli vaihteeksi toisten vuoro.

Hoidin tasan viikon influenssan ravistelevaa nuorta kuumepotilasta, joka oli tuupertua jokaisella vessakäynnillä matkalleen, ja mietin huolesta kankeana, kuinka yksikään yli 40-vuotias pystyy koskaan selättämään vastaavan taudin.

Ei ihme, että influenssan riskeistä muistutellaan jokikinen talvi.

Ihan kuin en olisi kokenut sairasteluja kuukauden aikana jo kylliksi, se koitti jälleen: tammikuun hektisimmän ja täyteläisimmän, siis sen syksyn aikana hyvin pohjustamani työviikon alla sairastuin jo kolmannen kerran.

Aivan kuin jokin pieni, punainen sarvipääolento olisi heiluttanut minulle katonrajassa kieltä ja peukaloitaan, ja ilkkunut, että ähäkutti, siinä sinulle: tuosta sinulle hiukan flunssaa ja tuosta hiukan petipotilasta. Noin. 

Olet sen täysin ansainnut. Taas.

En sairastunut influenssaan (luoja varjele, kiitos), mutta sainpahan taas vain sellaiseen megaluokan flunssan, että siinä oli astmaatikolla vielä kaksi viikkoa sairastumisen jälkeen lääkepiippu kovassa käytössä.

Ei edes pientä ajatustakaan, että olisin ollut kykenevä liikkumaan. Minnekään. Edes työkeikalle.

Yksinyrittäjälle jokainen sairastuminen on liikaa. Ei ole ketään, joka paikkaisi pakkotyhjennettävän kalenterin.

Ei ole ketään, jolle pahoitella ja itkeä asiakkaalle aiheutuvaa mielipahaa sovituista, mutta hamaan tulevaisuuteen siirtyvistä työkeikoista. Ei ole ketään, joka kantaisi yhdessä pakkotyhjentyneen kalenterin riskit.

Tänään on helmikuun viides, ja upouuden liikuntakortin hankkimisesta on piirun verran vajaat kaksi kuukautta. Kortista on käytetty tähän hetkeen mennessä tasan yksi kerta. Sinä ainoana hetkenä, kun tunsin viimeisen parin kuukauden aikana olevani terve.

Hyvällä onnella, mutta huom! vain hyvällä onnella, kortista jää käyttämättä kolme kuukauden aikana vain muutama käyntikerta.

Juuri nyt olo on toiveikas. Kolmas tauti reilun kuukauden sisällä on selätetyn puolella, ja tiirailen kalenteria jälleen sillä silmällä, että koska uskaltautuisin pitkästä aikaa liikkumaan.

Olen silti samalla myös ylettömän kyllästynyt ja tuohtunut. Niin, että maailmankaikkeus ohoi, mikä viestisi ikinä sitten on ollutkaan: riittää jo! Uskotaan jo! Haluan palata takaisin tuttuun ja tavalliseen yrittäjän arkeeni.

Ja yhtään en jää ainakaan kaipaamaan tammikuuta. Kiitos, että vihdoin tulit helmikuu -auringonpaisteinesi ja pakkaspäivinesi.

Lisää tätä, kiitos! Nyt on jo sen aika.

Hyvää helmikuun viidettä, kansallisrunoilijamme J .L. Runebergin päivää!
Ei mitään niin ikävää, ettei jotain hyvääkin: onneksi jälkikasvu jaksaa leipoa, kun äiti vielä keräilee kuntonsa rippeitä kasaan.



PS. Meillä kaikilla todellakin pitäisi olla oma Eija.



2 kommenttia

  1. No onpas ollut kurja aloitus vuodelle. Toivottavasti maailmankaikkeus nyt olisi tehnyt asiansa selväksi ja pääsisit sitä kuntokorttia käyttämään.
    Ihanaa viikkoa sinulle Rouva Sana <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No, kyllä - ja eikä niin se kuntokorttikaan, kun vain arki palaisi ennalleen normaaliin kulkuunsa. Aina kaikki ei mene niin kuin yleensä. Ihanaa helmikuun viikkoa Outi <3!

      Poista

Jaa ajatuksesi, anna palautetta, kerro tarina. Kiitos, että viestit!