"Kaikkee mä oo kuullu, hulluks mua on luultu, muttei mulla pleksit ihan pienest huurru. Hommat valkenee, ni naamat kalpenee..."

Jos Keski-Uudenmaan teatteri olisi elävä olento, sanotaan, vaikka artisti nimeltään Koo-uu-tee KUT, olisi se taatusti lauleskellut kuluneen syksyn aikana oheista JVG:n biisiä ja pohtinut: Oi beibi, vielä näet, että kyllä täällä todellakin kohta tarkenee. 

Keski-Uudenmaan teatteri
Suomenhevosen tarina juhlistaa merkkivuottaan viettävää Suomea ja suomenhevosta.
(Kuva: KUT/Kapina Productions)

Tai että, mistä pesee.

Sillä sen verran ennakkoluuloton, pähkähullu, rohkea - ja samaan aikaan ainoa laatuaan ja koskettava -, Ratsastuskeskus Ainossa Järvenpäässä viime perjantaina kantaesityksensä saanut Keski-Uudenmaan teatterin Suomenhevosen tarina on.

Järjellä kun ajattelee, ei Suomenhevosen tarinan kaltaisen esityksen pitäisi olla oikein edes mahdollista. Marssittaa nyt hevosista kertovaan näytelmään päärooleihin sisätilaan kaksi ihkaoikeaa, elävää hevosta.

Kreisiä.

Kuten eräs näytelmästä kuullut viikonloppuna totesi: "No, ei sellaista ainakaan tavallisen teatterin näyttämöllä esitetä."

No, ei esitetä ei, vaan näyttämönä toimii maankuuluu Ratsastuskeskus Aino, joka on niittänyt mainetta monella saralla lyhyen olemassaolonsa aikana. Nyt ansiolistaan voi lisätä myös teatterina toimimisen.

Keski-Uudenmaan teatteri
Sirkka Lahtinen (Anu Sinisalo) juhlii miehensä Arvon (Antti Reini) kanssa.
(Kuva: KUT/Kapina Productions)


Suomenhevosen tarina on Ratsastuskeskus Ainon ja Keski-Uudenmaan teatterin mittava yhteistyö. Näytelmä juhlistaa paitsi 100-vuotiasta kotimaatamme myös 10 vuotta vanhempaa eli 110-vuotisjuhlavuottaan viettävää suomenhevosta, joka on maamme ainoa, alkuperäinen hevosrotumme. 

Käsikirjoittaja Heikki Lundin näppiksellä syntyneen Suomenhevosen tarinan stoorin rakenne on yksinkertainen. Suomen itsenäistymisen vaiheita 1900-luvun alusta tähän päivään peilataan suomenhevosen Pekan sekä Lahtisen suvun ja useampien sukupolvien kautta. 

Kunnianhimoiseksi esityksen tekee paitsi tarinan polveilevat vaiheet, turkasen suuri näyttelijäjoukko, joista iso osa tekee kaksoisroolin sekä niin, siis ne kaksi ihkaelävää luontokappaletta, suomenhevoset Uuras ja Kiripassi.

Tarina alkaa, kun Ratsastuskeskus Ainosta kivenheiton päässä sijaitsevan Aholan isäntä Juhani Aho (Antti Reini) kyyditsee reilut sata vuotta sitten Pekka-hevosensa kanssa naapurin isäntää Sibbeä (Jari Vainionkukka) Halosenniemeen.

Kuten tiedämme, kyydityksen jälkeen menneeseen vuosisataan mahtuu yhtä sun toista ennen kuin Suomi pääsee juhlistamaan 100-vuotisjuhliaan, ja ympyrä sulkeutuu. Paikallisesti muuten siis sekin, Lepolan pelloille Järvenpäähän, maan kuulun taiteilijayhteisön syntysijoille ja Ratsastuskeskus Ainon naapuriin.

Jääkööt tässä yhteydessä vain salaisuudeksi, miten. 

Suomenhevosen tarinan juoni on hevosen näkökulmasta herkkä. Ensimmäiset 50 vuotta omalla hepallamme meni ihan hyvin.

Ellei nyt mukaan lasketa sotavuosia, jolloin nelijalkaisia perheenjäseniämme menehtyi rintamalla lähes samanlaiseen tahtiin kuin nuoria miehiä ikään.

Oli kyydityksiä sekä pelto- ja metsätöitä, mutta yhtä kaikki hevosista aina välitettiin ja huolehdittiin. Sotavuosina hevosilla oli tärkeä rooli rintamalla - ja toisaalta niitä tarvittiin, kun kaatuneita kyyditettiin takaisin kotiin.

Sotien jälkeen suomenhevosten näkökulmasta alkoi alamäki. Niille ei jäänyt suomalaisissa perheissä kaupungistumisen jälkeen oikein minkäänlaista sijaa.

Näytelmän väliajalla selitän ja kerron nuorelle seuralaiselleni, kuinka entisaikaan, jo aikana ennen tätäkin rouvaa, hevoset olivat maalla asuville perheille aitoja, ainutlaatuisia perheenjäseniä. Kuin koiria tänään, vertaan.

Ja suuni kolahtaa auki, kun näytelmässä lausutaan lähes samanlaiset vuorosanat toisen näytöksen alkupuolella.

Mutta kun tarina saapuu 2000-luvulle, suomenhevosellakin on jälleen toivoa. On alkanut toisenlainen aikakausi.

Keski-Uudenmaan teatteri
Otetaanhan pienet hömpsyt. Arvo Lahtinen (Pertti Koivula, oik.) käy turinoimassa
Pekka-hevosen (Seppo Halttunen) pilttuussa.
(Kuva: KUT/Kapina Productions)


Vaikka kuinka yrittää, Suomenhevosen tarinaa on oikeastaan mahdoton verrata muihin näytelmiin. Se tekisi sille hallaa, sillä sen verran erilainen se on. 

Aloitetaan nyt vaikka estradista. Katsojalla on näytelmän aikana olo on kuin olisi pikemminkin messuhallissa kuin teatterin katsomossa. Vaikka jokaiselta penkkiriviltä näkee hyvin, varsinainen näyttämö ja näyttelijät ovat kauempana kuin perinteisessä teatterissa.

Suomenhevosen tarinaa saapuvan katsojan on myös ihan ookoo astella katsomoon takki yllä. Penkeillä istuessa ei ole kylmä, mutta saattaa olla viileä. Ja kaikkialla tuoksahtaa hevonen - ratsastushallissa, kun kuitenkin ollaan.

On oikeastaan parempi, että Suomenhevosen tarinan katsoja ei edes ajattelisi saapuvansa katsomaan teatterinäytelmää vaan esitystä - ilman minkäänlaisia etuliitteitä. Sen verran poikkeava se kuitenkin on. 

Suomenhevosen tarinan ensimmäinen näytös on soljuvaa tarinankerrontaa, jonka tähtenä ovat itseoikeutetusti suomenhevonen Pekka, jota esittävät Seppo Halttunen sekä Uuras.

Halttusta täydellisempää kaksijalkaista suomenhevosta voi tuskin enää voi olla. Miten joku voi artikuloidakin niin ainutlaatuisen lempeällä hevosen kielellä!

Nauhoittakaa äänikirjallinen Pekka-hevosen tarinoita, ja tämä rouva kuuntelee sitä pelkäksi ilokseen aina, kun mieli kaipaa totaalista rauhoittumista.

Uuraan lisäksi näyttämöllä säännöllisesti pyörähtää eri rooleissa Kiripassi ja sen selässä taidokkaita temppuja, vikellyksiä. tekevä Julia Kvist.

Reinin, Vainionkukan ja Halttusen lisäksi näyttämöllä nähdään suuri ja tunnettu näyttelijäkaarti: muun muassa Anu Sinisalo, Pertti Koivula, Anna-Leena Sipilä ja Elina Varjomäki. Porukkaa ja sukupolvien vaihtumista kuvaavia rooleja on lopulta niin paljon, että heidän ja tarinan seuraaminen vaatii paikoin keskittymistä.

Toisen puoliajan kuorruttaa Varjomäen kauniit lauluosuudet, jotka muuten kuullaan livebändin esittämänä Altti Uhleniuksen johdolla.

Suomenhevosen tarina sisältää lavastuksellisesti lystikkäitä koukkuja. 

Lahtisen Sylvi (Anna-Leena Sipilä) nojailee ikääntyessään lantalapioihin, muuan miehen Frycman nimeltään synkkä kohtalo kuvaillaan heinätalikon avulla, metsällä tukkien virkaa toimittavat esteratsastuksen puomit, ja aina, kun on juhlan, kippistyksen tai muuten vain pikkuhömpsyjen aika, nostellaan maljojen sijaan porkkanoita, mitäs muitakaan.

Piste iin päälle. Kuin kukka napinlävessä. Kunnon juhlavuosi päätetään niin, että sitä voi tulevina vuosina jälkikäteenkin muistella.

Jokaisesta teatterilipun hinnasta lahjoitetaan muuten kaksi euroa suomenhevosille ja toiset kaksi euroa sotaveteraaneille. Ei pöllömpää, ei yhtään pöllömpää juhlavuoden viettämistä, sano.

Huomioi, että tätä herkkua on luvassa todella lyhyen ajan, enää vain tämän viikon. Ensi viikolla kaikki on jo historiaa. 


Keski-Uudenmaan teatterin KUT:n 
Suomenhevosen tarina
Ratsastuskeskus Ainossa  (Puimalanpolku 6, Järvenpää)
su 26.11.2017 asti.

Lisätiedot www.kut.fi.



Rouva Sana näki esityksen kutsuvieraslipulla.