Ajauduin yrittäjävuosinani erään projektin yhteydessä niitä-näitä kahvihuonekeskusteluun. Juttelimme lopulta kirjoista. 

Tarkemmin äänikirjoista.

Se oli sitä samaa aikaa, jolloin olin itsekin äänikirjojen kuluttaja. 

Yksi keskustelijoista kehui, kuinka mahtavia äänikirjat ovat. "Olen lukenut tänä vuonna melkein sata kirjaa."

WTH. 

Muistan, kuinka sanat jäivät kaikumaan korvissani. Miten nurinkuriselta lause kuulosti. "Olen lukenut melkein sata äänikirjaa."

(Ja ylipäätään - voiko kukaan edes kuunnella sataa äänikirjaa yhden vuoden aikana niin, että kirjoista jää mieleen myös muuta kuin puumerkki yhä kasvavaan äänikirjojen saldoon...?)

En malttanut olla kysymättä, kuinka paljon hän oli lukenut kirjoja vuodessa aiemmin, aikana ennen kuin kirjoja alettiin kääriä lukijan puolesta puheeseen.  

Hän ei ollut varma. "Ehkä muutaman. Pari varmaan."

Niinpä justiin.

Mitä suomen kielen sanalle "lukea"
on oikein tapahtunut?

Hihkuin riemusta, kun huomasin kesälomallani, että lukemisen ja kuuntelemisen eroista keskustellaan. Helsingin Sanomat tarttui aiheeseen ansiokkaassa artikkelissaan Minä olen äänikirja. 

Toimittaja Jussi Ahlroth pohti, voiko kuuntelemista sanoa lukemiseksi, ja mitä eroa näillä kahdella on.

Olen aina ollut sitä mieltä että kuunteleminen on kuuntelemista ja lukeminen on lukemista. 

Olisi yhtä absurdia, jos sanoisimme, että luinpa tuossa yhden podcastin. Tai, että luinpa äsken radiouutiset. 

Tai vielä: tartuinpa sohvalla kirjaan ja kuuntelin sen lukiessani.

Oikeasti hei, mitä meidän suomen kielellemme oikein tapahtuu? Miksi asioita pitää muuttaa muuksi kuin mitä ne ovat?

Ääni katoaa,
kirjoitettu puhe ei

Artikkelissaan Ahlroth toteaa, että äänikirjassa ääni etenee ajassa, eikä kuulija voi hallita sitä.

"Jos puhetta kuunnellessa olisit halunnut pysähtyä miettimään jotain kohtaa, se olisi jo mennyt. Äänikirjan voi toki pysäyttää, mutta silloin se katoaa."

Lukemisen olemukseen kuuluu, että luettavat kohdat ja niihin liittyvät hetket eivät todellakaan katoa. Lauseet ja hetket ovat koko ajan lukijan silmien edessä ja mielessä niin kauan kuin lukija niin itse haluaa.

"Vasta kun tekstiä alkaa lukea, teos alkaa tapahtua ajassa. Kirjasta tai lehtijutusta voi lukea lauseen, nostaa katseensa ja miettiä tekstiä. Kirjan ja tekstin kanssa voi näin käydä keskustelua. Paradoksaali­sesti hiljaisen tekstin kanssa voi keskustella, puhutun äänen kanssa ei."

Ahlroth kirjoittaa, kuinka teoksen kanssa keskusteleminen on ajatusten eteenpäin välittämisen intiimein ja olennaisin tapa. 

"Tämä keskustelu edellyttää hiljaisuutta ja sitä, että voin itse luoda ajan, jossa teksti tapahtuu äänenä mielessäni."

Touche! 

Lukeminen on oikeasti
samperin vaativaa

Ei ole mikään yllätys, että meneillään on tekstien kuluttamisen murros. Samassa artikkelissa todetaan, kuinka pian arviolta puolet julkaistavista romaaneista kulutetaan kuunnellen.

Samaan aikaan kirjojen lukeminen vähenee. Tilastokeskuksen mukaan jo vuonna 2017 (eli vain vajaat 10 vuotta sitten...) aktiivisia lukijoita oli enää 13 prosenttia.

Tiedätkö muuten, mikä on Tilastokeskuksen aktiivilukijan määritelmä? Puolessa vuodessa yli 10 luettua kirjaa eli vuodessa yli 20 kirjaa. 

Onko se mielestäsi paljon vai vähän?

Tekstien kuluttamisen murros ei ole yllätys. Vaikka painetun kirjan lukeminen on antoisaa ja avartavaa (ihan vain muutamia myönteisiä adjektiiveja lausuakseni), oikeastihan perinteinen lukeminen on myös samperin vaivalloista, aikaa vievää ja työlästä keskittymistä vaativaa.

Nykyihmisen laiskassa ja keskittymiskyvyttömässä mielessä lienee myös äänikirjojen suosion syy. Kuten Ahlroth Hesarin artikkelissa toteaa: 

Touche, osa 2.

Äänikirjan suosion salaisuus:
määrä?

Kirjojen kuluttamisen muodosta ja sen vaateista johtuen vain harvat kirjojen lukemista harrastavat pääsevät vuositasolla samanlaisiin kirjamääriin kuin kirjoja kuuntelevat.

Silti usein tuntuu, että äänikirjoja kuunteleville kirjojen määrä on tärkein mittari laadun tai kirjoista saadun annin ja sisällön sijaan. 

Minulla ei ole henkilökohtaisesti mitään äänikirjoja vastaan. Olen ollut joskus tovin ajan äänikirjojen kuuntelija. Äänikirjat ovat tietyissä tilanteissa oiva käyttöliittymä.

Kokemukseni perusteella ajattelen, että erityisesti osa kirjoista sopii jopa erinomaisesti ääneen kuunneltavaksi - erityisesti heille, ketkä kuuntelemisesta tykkäävät, ja jos kuuntelulle on sopiva aika ja paikka.

Silti väitän, että lukukokemuksesta jää aina jotain pois, kun kirja pelkästään kuunnellaan. 

Kirjan kuunteleminen ei ole koskaan lukemista. Se on yksinkertaisesti vain kuuntelemista, vaikka kirjan paistaisi voissa.

PS. Samuli Putron Elämäni miehet on kuulemma antoisa lukukokemus, mutta vielä antoisampi se on tietäjien mukaan Putron itsensä ääneen puhuttuna. En ole ollut äänikirjojen tilaaja vuosiin, mutta nyt olen harkinnut tekeväni hetkeksi poikkeuksen...

Kuva: Pixabay