Hiljaisuuden retriitti

07 lokakuuta 2019

On aikoihin eletty. Näin pitkälle elämässäni menty.

Tai ehkä tämä onkin vain ajankuva.

Haluamme maksaa riihikuivaa rahaa siitä, että saamme hektisestä arjestamme hetken tauon ja irtioton. Siis omasta elämästämme!

Että saamme olla hiljaa.

Surullista ja tietyllä tavalla säälittävääkin. Että niinä kaikkina arjen hiljaisinakin hetkinä oma elämämme täyttyy kaikenlaisesta näennäisestä tekemisestä.

Että meidän on oltava kaikille jatkuvasti läsnä ja saatavilla.

Ja että omassa elämässä on vain harvoin mahdollisuus olla oman elämänsä rouva.

Määritellä rajat ja sanoa kaikkein rakkaimmillekin hetkeksi stop: tappotahtisuuden, kiireen, hälinän, älämölön ja jatkuva saatavilla olemisen raja kulkee nyt tässä.

Nyt on minun vuoroni hengittää hetki ilman minkäänlaisia vaateita ja pakkoja.

Mutta samalla kaikki tämä on kovin lohdullista. On olemassa yhä keinoja, joilla voi ravita itseään ja ladata akkuja, kun se ei muuten onnistu.

Ja vaikka sitten rahan kanssa.

Eli terkkuja siis vain Hiljaisuuden retriitistä.

Lauantain "itsehoitopäivä" sisälsi kuusi tuntia yksinoloa seurassa: hiljentymistä ja keskittymistä omaa itseen sanomatta kenellekään sanaakaan.

Kuusi tuntia hiljaa - ilman sanoja

Todellakin.

Tajusin vasta lauantaina illalla, että sanoin retriitin aikana tasan kolme sanaa. Tervehdin ja esittäydyin: "Hei, Minna Luoma."

Ja siinäpä se sitten oli. Koko kuuden tunnin sanasaldo.

Tajusin vasta samana iltana myös sen, että en ollut tiennyt täysin tarkkaan, mihin olin itseni päiväksi ujuttanut. Retriitti kuin retriitti olin ajatellut, ja olin toiminut intuition voimalla.

Ilmoittautuessani halusin rauhoittua, saada tauon hektiseen arkeeni, kuunnella omaa sisintäni, (sillä hassua kyllä, siihen on hiljaisinakaan hetkinä harvoin aito mahdollisuus) sekä keskittyä hyvään oloon, joutilaisuuteen.

Joogaretriitteihin olen jo osallistunutkin. Hiljaisuuden retriitti on kuitenkin hieman eri asia. Hiljaisuuden retriitissä voidaan tehdä kaikenlaista, joskus aika paljonkin, mutta samalla kuitenkin ollaan kirjaimellisesti hiljaa.

Keskitytään omaan olemiseen ja ajatusten havainnointiin.

Muoto ja keinot ovatkin sitten täysin vapaat. Tärkeintä on, että kaikki tekniset härpäkkeet on jätetty kotiin.

Saat istua ja tuijottaa ikkunasta ulos, saat lukea, maalata ja kirjoittaa, saat neuloa, saat nukkua, saat joogata, saat meditoida, saat ulkoilla, saat ruokailla ja käydä vessassa.

Saat tehdä oikeastaan mitä vain, mikä liittyy hitaaseen tekemiseen ja rauhoittumiseen, mutta ilman teknisiä apuvälineitä ja yksin - ja jakamatta kaikkea kokemaasi muiden kanssa.

Ainoa puhuja on retriitin ohjaaja, lauantain retriitissä Mari Vainio, joka lukee retriittiläisille teemaan liittyviä otteita muun muassa Hellstenin pariskunnan ja ortodoksimunkin kirjasta, virittelee meitä (ja ennen kaikkea meidän ajatuksiamme) tasaisin väliajoin takaisin hiljaisuuden teemaan erilaisin mindfulness-harjoittein sekä johdattelee ja kannattelee meitä osallistujia muutoinkin.

Niin paljon aikaa Hiljaisuuden retriitissä 

Tajuan retriitin aikana monta yllättävää asiaa. Aika ja vapaus tehdä mitä haluaa, on lopulta retriitin kaikkein vaativin rasti.

On vaikea sallia itselleen tehottomuus. Se, että elämässä on lupa tehdä jotain itselleen ja muille hyödytöntä; että ei ole pakko aina suorittaa.

Yhtäkkiä yhtenä lauantaina aikaa onkin niin paljon, että ihmettelen, mitä sillä kaikella oikein teen. Miten ihmeessä saan kaikki kuusi tuntia oikein kulumaan?

No, hyvinhän minä sain. Paremmin kuin hyvin.

Te, jotka kurkitte minua Instagramin puolella ja seuraatte siellä myös Instan Storiesia, tiedätte, että tein Hiljaisuuden retriitissä muun muassa seuraavaa:

  • osallistuin retriitin meditaatioharjoitteisiin ja hengittelin; syvään ja hartaasti
  • tein itsenäisiä joogameditaatioharjoituksia
  • kuuntelin ääneen luettuja tarinoita
  • luin kolme runokirjaa (en missään tapauksessa halunnut tehdä lukemisestani retriitissä suorittamista, tietokirjojakin olisi ollut siis tarjolla, mutta retriitissä halusin lukea jotain, johon en löydä yleensä arjessa aikaa: luin runoja)
  • haukkasin raitista syysilmaa (ja lumouduin keskellä Keravaa olevasta metsäsiimeksestä, joka oli yhä näin lokakuussa lintujen paratiisi!)
  • kirjoittelin ajatustenpätkiä muistiin (enkä saanut enää kotona euforiassa kirjaamistani muistiinpanoistani selvää) 
  • kuuntelin taustalla soivaa klassista musiikkia ja
  • nautin kolme suurta mukillista teetä sekä kaikki mukanaan ottamani eväät (epäolennaisuuksista tulee hiljaisuudessa merkityksellisiä..).

(PS. Kaikki instaaminen ja kuvaaminen tapahtui siis tietenkin retriitin jälkeen, ei todellakaan sen aikana - ja no, ei edes ihan heti sen jälkeenkään...)

Entä lopputulos sitten? Mikä muuttui?

Ei ehkä yhtään mikään. Se on kuitenkin varma, että rentouduin. Leposyke oli koko päivän alhaisella tasolla.

Ajoin kotiin hiljaisuuden vallitessa (ei puhettakaan, että olisin huudattanut Loopia autoradiosta), ja vielä retriitin jälkeenkään minulla ei ollut minkäänlaista keskustelemisen tarvetta. 

Halusin jatkaa sisälläni versonutta hiljaisuutta.

Se tosin päättyi lyhyeen.

Sunnuntai olikin sitten jo tehotyöpäivä. Ehkä juuri Hiljaisuuden retriitin ansiosta.

Se on kuitenkin varmaa. Kokemus ei jää ainoaksi. Palaan retriittiin vielä joskus uudestaan.

Kiinnostuitko Hiljaisuuden retriiteistä enemmän? 

Mari Vainio on toimittaja ja joogaohjaaja, 
joka vetää hiljaisuuden ja joogaretriittien lisäksi 
luovan kirjoittamisen kursseja ja -retriittejä. 
Bongaat hänet muun muassa Keravan Opistosta, 
Hiljaisuuden Ystävät ry:stä sekä Kulttuurikeskus Sofiasta.
Superlämmin suositus!

Kaikista Hiljaisuuden retriiteistä saat parhaiten tietoa
Hiljaisuuden Ystävät ry:n verkkosivuilta.

Hiljaisuuden retriitti, Lapilan kartano, Kerava, Keravan Opisto, Mari Vainio, Rouva Sana

0 kommenttia:

Lähetä kommentti

Jaa ajatuksesi, anna palautetta, kerro tarina. Kiitos, että viestit!

My Instagram