* Yhteistyössä Keski-Uudenmaan Teatteri KUT

Koo (tiedät_kyllä_mikä) etäännytti minut pitkäksi aikaa kulttuurista. Teen ilmeisesti viimeisten katsojien joukossa paluuta rakastamani teatterin kuluttajaksi. 

Ei siis ole ihme, että olin tuskin pysyä nahoissani Keski-Uudenmaan Teatterin KUT:n Carnagen ensi-illassa.

No, Carnagehan ei ole mikään tusinanäytelmä. Sellainen, jota mennään katsomaan pitkän eristysajan jälkeen kevein mielin esityksen jälkeiset skumppakilistelyt mielessä. 

Ei todellakaan. Carnage haastaa katsojan. 

Mutta, jos minulta kysytään, ravistelevalla, hyvällä tavalla.

Carnage perustuu ranskalaisnäytelmäkirjailijan Yasmina Rezan tekstiin. Näytelmän peruslähtökohta on aika simppeli. 

11-vuotiaat pojat kinastelevat puistossa (kouluajan ulkopuolella). Pojista Fredrik tarttuu keppiin ja kosauttaa Brunoa kasvoihin. Jälki ei ole kaunista.

Hieman tämän tyyppisistä välienselvittelyistä saamme kuulla eri medioista, jos nyt ei ihan viikottain niin vähintään kuukausittain kuitenkin. Ne eivät ole mukavia uutisia.

Kukapa vanhemmista ei haluaisi yrittää ratkoa poikien välisiä erimielisyyksiä. Selvittää, mistä ristiriidassa on kysymys. 

Toimia siten, että vastaavaa ei enää koskaan, milloinkaan jälkikasvun kesken tapahtuisi.

Niin päättävät tehdä näytelmässä myös poikien vanhemmat. He kokoontuvat Brunon kotiin, mutta - ilman poikia (tai muitakaan ammattilaisia).

No, tähän ne näytelmän yksinkertaisuudet sitten loppuvatkin. 

Moni pitää Carnagea komediana. Myös ensi-illassa osa katsojista nauroi estoitta. 

Minua ei naurattanut. 

Myönnetään, että Carnagessa toki on ihan hauskojakin kohtia, näennäisesti, jos ei mieti niitä nähtyä syvemmälle. Saatoin itsekin joidenkin kohdalla hieman hymähtää.  

Mutta minulle hauskatkin kohtaukset näyttäytyivät inhorealistisena ihmisyyden kuvauksena. En voinut nauraa niille. Minulle tuli kaiken tulituksen keskellä vain entistä surullisempi olo.

Sillä eikös sitä sanota, että ilo ja suru kulkevat usein käsi kädessä.

KUTin Carnage on törkeä, röyhkeä, sekopäinen ja erityisesti näytelmän lopussa kirjaimellisen mielipuolinen kuvaus neljän koulutetun aikuisen yhdestä yhteisestä alkuillan vietosta, näennäisesti neljän sivistyneen vanhemman keskinäisestä selvitystyöstä.

Sellaisesta illasta, jonka aikana kuuluisi keskustella aikuisten oikeasti, mutta jolloin vain vaivoin ylläpidetyt kulissit kaatuvat, naamiot valahtavat pois kasvoilta ja jokaisen aikuisen sisin, todellinen minuus, paljastuu.

Siinä kahden pienen lapsen keskinäinen kepillä mätkäisy on lopulta aika pientä - vaikka korostan ei missään eikä millään muotoa perusteltua eikä hyväksyttyä ole sekään.

Mieleen nousee kysymys: jos meno aikuisten kesken voi ryöpsähtää sellaiseksi kuin se nyt nähdään (ja näytelmä todistaa, että se todellakin voi), miksi ei heidän lastensa välillä sitten?

Sitä pienet perässä, mitä isommat edellä.

KUTin Carnage on monellakin tavalla laatuteatteria. Minuun teki esityksessä poikkeuksellisen suuren vaikutuksen lavastus. Lavastus on Ia Ensterän käsialaa.

Näyttämän keskiössä ovat kylmänviileät, suuret, betonimaiset huonekalut, jotka muodostavat keskelle temppelimäisen olohuoneen. Puuttuu enää vain kongi, jonka kumautuksella mielipuoliset vanhemmat saisi rauhoitettua, kun zen katoaa.  

Olohuoneen perällä on kookas valkoinen, betonimainen kirjahylly. Anonyymit kirjat on aseteltu hyllyyn vaaka-asentoon. 

Kaikki näyttämöllä oleva alleviivaa tilan tyhjää nimettömyyttä.

Ainoilla persoonallisilla esineillä, sivuseinien mustavalkotauluilla ja taidemaalari Oscar Kokoschkan taidekirjalla, on merkittävä rooli näytelmän loppupuolella, eikä sekään ole mitenkään mairitteleva.

Carnagen roolitus on nappivalinta. Näyttelijät tekevät hyvää työtä Lija Fischerin ohjauksessa. Tykkään mieskaksikon, Kalle Tahkolahden ja Teemu Koskisen, näyttelemisestä. 

Carnage on kuitenkin erityisesti naisten juhlaa. 

Sattuneesta syystä KUTin näytelmiä viime vuosina harvakseltaan nähneenä havahduin miettimään, kuinka Elina Varjomäestä on kypsynyt vuosien aikana laadukas punaviini. Carnagessa hän loistaa.

Varjomäki tekee huikean roolityön Fredrikin, aluksi sivistyneenä ja hillittynä, pian osin jopa rääväsuisena ja estottomana konsulttiäitinä.

Hän taitaa roolissaan kaikki pienieleiset nyanssit, suun liikkeet, pään kääntämisen ja jalkaterän nostot rikkinäisissä sukkahousuissaan niin taidokkaasti, että aina ei edes tarvita sanoja. 

Tyhmempikin ymmärtää katsomoon asti: tämä rouva näyttämöllä on nyt tosissaan. (Sitä paitsi: miten joku voi oikeasti oksentaa niin aidon oloisesti...?)

Huima on myös Brunon äitiä esittävä Ilona Pukkila, jonka roolityö kasvaa ja kehittyy näytelmän edetessä, ja saa lopussa todellisen kliimaksiinsa. 

Näytelmän loputtua alun pelkistetty näyttämö on kaikkea muuta kuin kliininen ja tunteeton. Oloni katsojana ei ole todellakaan puhdistunut tai uudistunut vaan pikemminkin päinvastoin. 

Mieleni on niin täynnä kaikkea, että sitä pitää sulatella vielä pitkän aikaa esityksen jälkeen. 

Mutta sellaista on onnistunut teatterin tekeminen. 

Miksi näytelmän pitäisi olla helppo tai helposti sulava. Ei elämäkään ole. 

Oikeassa elämässä toinen mätkäisee sinua aika nopeasti pienestä esiin nousevasta syystä kepillä kasvoillesi, jos et osaa olla varuillasi. 

Onko se reilua? Ehei. 

Elämä on kuin mätäpaise. Välillä se vain puhkeaa. 

Jos, tai kun, on sen aika.

Carnagessa on.