Silloin aloin jälleen kirjoittaa

22 toukokuuta 2020

Tuusulanjärvi

Ajauduin hiljan keskelle erästä Facebook-keskustelua. En päässyt siitä irti ennen kuin olin lukenut koko runsassanaisen kommentointiketjun alusta loppuun.

Keskustelun aloittaja kysyi työkseen kirjoittavien kokemuksia. Hän halusi tietää, kokivatko muut omalla vapaa-ajalla kirjoittamisen yhtä haasteelliseksi kuin hän.

Keskustelun avaaja piti sisällöntuottamista sisältävää työtään esteenä luovalle kirjoittamiselle.

Hän sanoi työnsä vievän usein kaikki mehut. Virtaa ei riittänyt enää luovalle kirjoittamiselle.

Vuolassanaiset vastaukset olivat käytännössä kaikki yksimielisiä. Ne, jotka kirjoittivat työkseen, pitivät sitä hidasteena, joskus jopa suoranaisena esteenä omalle vapaa-ajan kirjoittamiselleen.

Kirjoittaminen olisi monen mielestä helpompaa, jos se ei olisi samaan aikaan työ ja harrastus.

Muutamat sanoivat jopa jääneensä (virka)vapaalle tai vaihteensa ammattia (!), jotta he pystyivät kirjoittamaan kirjan, usein romaanin.

Koin keskustelua lukiessani jonkinlaisen puhdistumisen.

Ei sillä, ettenkö olisi omasta kokemuksesta jo tiennyt, miten haastavaa kirjoittamista sisältävän työn ja vapaa-ajan yhdistäminen on.

Tuntui silti lohdulliselta kuulla, että no, niin ne muutkin kompuroivat...


Hukassa kirjoittamisen ilo

Olen kulkenut viimeisen parin kuukauden ajan kohtalaisen syvässä sumussa ja usvassa. Omasta vapaa-ajan luovasta kirjoittamisestani on ollut kaikki puhti pois.

Olen pyörinyt kuuluisassa luovassa kuopassa; siinä samassa, josta aina saarnaan omissa koulutuksissani, mutta josta en itse ole onnistunut löytämään tietäni pois.

Kirjoittamisen, tai tässä tapauksessa bloggaamisen, ilo on ollut pitkään hukassa.

Luulin ensin, että kyllästymiseni liittyi someen. Talvi oli hektinen, ja enkä ehtinyt kanavien pariin samaan tapaan kuin ennen.

Työ vei kaikki paukut.

Ensimmäisenä hidastuivat yritykseni Facebook-tili ja LinkedIn. Mietin, että olkoon. Ehdin niiden pariin takaisin, kun tahti rauhoittuu.

Merkit luovaan kuoppaan keikahtamisestani oli näköpiirissä, kun aloin ottaa etäisyyttä rakastamaani Instagramiin.

Minulla ei ollut koskaan vaikeuksia tuottaa tarinoita Instaan ja rakastin kanavaan juurtunutta mahdollisuutta saada kertoa pitkästi.

Minulla oli viikottain toinen toistaan parempia kuvia, mutta yhtäkkiä en keksinyt niihin enää mitään sanottavaa.

En keksi vieläkään.

Sitten tahti hiljeni täällä, blogin puolella; paikassa, joka on minulle oikeasti henkireikä. Mahdollisuus toteuttaa itseäni eri tavalla kuin työssäni.

Luova kirjoitusalusta, jonka rajana on vain se, minkä minä itse päätän.


Kun kaikki maailman asiat on jo sanottu

Rakastan omaa työtäni omassa yksinäisessä kirjoittajankammiossani. En halua tehdä työkseni mitään muuta kuin kirjoittaa.

Kirjoittaminen työksi on myös... onko väärin sanoa, että helpompaa. Työhön liittyvää kirjoittamista säätelevät ennalta sovitut rajat ja normit, ja sitä buustaa eteenpäin opitut rutiinit.

Vene pitää pitää virran mukana liikkeessä tai muuten se ohjautuu karikolle tai tarttuu pohjastaan kiinni.

Mutta hätäkös siinä. Kyllä kokemus venettä kuljettaa.

Harva eräopaskaan vie asiakkaitaan karille. Se on ammattilaisuuden mittari.

Samat lainalaisuudet eivät kuitenkaan aina päde, kas kummaa, luovaan kirjoittamiseen - ei varsinkaan silloin, kun oma kirjoittaminen ei ole kovin tavoitteellista.

Se on silloin vain... no, itselleen tärkeää ilmaisemista kyllä joo, mutta silti jotenkin vain itseilmaisua. Kauniisti sanottuna.

Jouduin nöyrtymään ja toteamaan, että hitto vie, työ oli vienyt minusta jälleen kerran kaikki mehut. Buustia ei riittänyt enää vapaa-ajan kirjoittamiseen.

Katselin ennakkoon ideoimiani juttuaiheita. Niistä yksikään lähtenyt lentoon kuten ennen. Yritin innostaa ja kannustaa itseäni, mutta tuntui kuin kaikki maailman asiat ja tarinat olisi jo sanottu ääneen.

Mikä minä olen enää kirjoittamaan tai lausumaan yhtään mitään. Ketä sanomiseni edes kiinnostaa. 

Kaikki maailman asiat ja tarinat on jo sanottu.

Pidä luova tauko

Ajauduin eilen lukemaan Maaretta Tukiaisen ja Krista Keltaisen kirjaa Luova tauko. On muuten mainio teos. Lämmin suositus, jos et ole sitä vielä lukenut.

Otin kirjan mukaani aurinkoiselle terassille ajatuksenani silmäillä sitä hetken, ja tehdä sen jälkeen jotain muuta. Sillä kirjoittamaan en edelleenkään halunnut.

Toisin kävi. Kirjan tarinat vetivät minua vastustamattomasti puoleensa.

Ymmärsin, kuinka vertaistuella ja samanhenkisten kokemuksilla on valtaisa voima. Tajusin, että täällähän sitä siis todella ollaan vain: luovassa kuopassa.

Siellä samassa, jossa lähes kaikki luovan alan ammattilaiset ovat aika ajoin. Oman inspiraationsa ja luovan työn tekemisen ilon toviksi kadottaneena.

Se ei ole ainutlaatuista. Se on ihan tavallista.

Ja se oli samalla valtaisan vapauttavaa.

Silloin aloin jälleen kirjoittaa.


JK eli jälkikirjoitus

Aloin tämän tarinan jälkeen miettiä, että olen kyllä kirjoittanut tästä samasta aiheesta ehkä joskus aikaisemminkin. Touche!

Kaivoin blogiarkiston käsiini, ja kas vain, aihe toistuu luovan työn tekijän blogissa epäsäännöllisen säännöllisesti. Ehkä siitäkin voi oppia, ainakin jotain.

Kiinnostuitko?

Lue lisää luovasta kuopasta ainakin täältäLisää aihetta sivuten kirjoittajan flowmoottorista löydät täältä. Luovaan kuoppaan evääksi Luova tauko -kirjan lisäksi sopii myös tämä.

PS. Pliis, ethän takerru vanhojen kirjoitusteni kuvituksiin. Tunnen myötähäpeää niistä. Ne ovat kuitenkin blogitaipaleeni ja aikansa kuva. Itse asiaa kömpelö kuvitus ei onneksi ole vuosienkaan aikana onnistunut tuhoamaan...

0 kommenttia:

Lähetä kommentti

Jaa ajatuksesi, anna palautetta, kerro tarina. Kiitos, että viestit!

My Instagram