Sinne hän nyt lähti, huushollin etäkoululainen takaisin fyysiselle koulunpenkille.

Jos ihan tarkoin mietitään, palaamisessa kouluun vain pariksi viikoksi (joista viimeinen on eräänlainen rospuuttoviikko jo muutoinkin) ei viime kuukausien tapahtumien valossa ole mitään järkeä.

Meillä asian ratkaisi kuitenkin periaate, jonka mukaan koulusta ei olla turhaan poissa sekä, kas kummaa, etäkoululaisen oma into ja halu.

Hän palaa kuulemma kouluun. Piste.

Etäkoulu oli teinistä kivaa ehkä tasan tarkkaan kolme ensimmäistä päivää. Kun totuus etäkoulun luonteesta (kotiopen johdolla) valkeni, teini huokaili lähes päivittäin, kuinka hän kävisi koulua niiiiin paljon mieluummin normaalilla tavalla.

Rehellisesti sanottuna, en kyllä vastustellut etäkoululaisen toivetta. Olin yhtä tuskastunut etäkouluun kuin hänkin.

Tiedätkö sen tunteen, kun olet toistuvasti ylikuormitettu ylimääräisillä työtehtävillä ja teet yhden päivän aikana vähintään tuplahommat.

Ja sitten yhtäkkiä yksi työtaakka viedään sinulta pois ja työpäivästä vapautuu sinulle enemmän aikaa.

Siltä minusta tuntuu juuri nyt.

No, minun tapauksessani enemmän aikaa on toki vahva harha, illuusio tai toiveunta.

Palaan tänään takaisin vain siihen, joka oli voimassa viimeksi maaliskuun alussa (ja jossa siinäkin tuntui aika ajoin olevan ihan kiitettävästi tekemistä).

Mutta palaan siis työarkeen ennen poikkeusaikaa. Wuhuu!

Miten sekin tuntuu tänään jo isolta juhlalta.

Kohti puolinormaalia

Totuus on, että vaikka koulut tänään alkoivat, normaalius on tästä ajasta kaukana. Todennäköisesti se on kaukana vielä niin pitkään, että mieli ei oikein edes käsitä sitä.

Elokuuhun ja koulujen uuden lukuvuoden alkuun on aikaa vain kolme kuukautta. Maaliskuussa se tuntui kaukaisuudelta. Ikuisuudelta, jonka aikana ehtisi tapahtua vaikka mitä.

Tänään ei.

Maailma ympärillämme ei ole muuttunut kahdessa kuukaudessa juuri yhtään (muuta kuin, että koko yhteiskunta saatiin samassa ajassa täysin sekaisin).

En siksi yhtään ihmettele, jos etäkoulu pyörähtää vielä loppuvuoden aikana tavalla tai toisella uudelleen käyntiin (ja siksi kerään kesän aikana henkisiä voimavaroja #kotiopehommissa vol 2:ta varten).

Lohduttominta tässä ajassa on, kun normaalin elämisen horisontti kaartaa kuukausi toisensa jälkeen uusien matkojen päähän.

Meillä ei ole minkäänlaista tietoa, milloin viime talven huolettomuus ja vapaus toimia oman mielensä mukaan palaa - vai palaako se samanlaisena enää lainkaan.

Tai, että koska yhteiskunta on jälleen niin normaali, että hyvässä pössiksessä talvella käynyt työarki palautuu ennalleen.

Aika kuluu ja vuodenajat vaihtuvat, mutta mikään muu ei tunnu oikein muuttuvan. Iso koo on ja pysyy keskuudessamme. Ovet pitäisi pitää lukittuna ja itseään ja läheisiään saisi säilöä eristyksissä hamaan tappiin saakka.

Siksi entisen elämän ja meitä uhkaavan maailmanlopun välistä pitää vähitellen löytää uusi tapa elää. Jonkinlainen puolinormaali.

On uskallettava työntää itsensä osaksi ympäröivää yhteiskuntaa, mutta on hyväksyttävä, että se mikä oli ennen mahdollista, ei onnistu tänä kesänä, eikä ehkä koko loppuvuonna.

On uskallettava laskea varpaat ulko-oven ulkopuolelle ja muistettava elää, mutta on samalla tiedostettava riskit, joista uskoimme pääsevämme eristäytymällä eroon ovat yhä edelleen läsnä.

Ikävä yksinkertaisuutta

Tänä kesänä ei ole kauaksi suuntautuvia lomamatkoja, ei valmistumis- tai syntymäpäiväjuhlia, ei festareita, eikä kesän lempitapahtumia, joista sai iloa ja voimaa koko pitkän talven ajaksi.

Ei ole ystävien kanssa vietettäviä kesäjuhlia, eikä läheisten ikäihmisten tapaamisia, ei ainakaan samassa muodossa kuin vuosi sitten.

On löydettävä tie puolinormaaliin, ja tiedostettava, että siitä saattaa tulla ennen pitkää normaali, jossa harva asia on ihan niin kuin ennen.

Sillä se, mikä oli helmikuussa mahdollista, ei todennäköisesti ole mahdollista enää aikoihin.

Vaikka koulut tänään alkoivatkin.

Mutta hei tiedätkö, mitä minulla on juuri nyt kaikkein eniten ikävä (jos läheisiä ja ystäviä ei lasketa)?

Kirpputoreja ja kierrätyskeskuksia.

Tulen pian pähkähulluksi, jos en pääse aistimaan niiden kirjallista tarjoomaa ja eksymään lukemisesta tuoksuvien kirjahyllyjen väliin.

Vahvana kakkosena tulevat museot. Voi elämä, miten museoita onkaan ollut ikävä, kun niihin ei ole päässyt vapaasti.

Kohta pääsee.