Tiedätkö sen tunteen, kun olet tulenpalavasti rakastunut?

Hakeudut rakkautesi lähelle, vietät sen parissa aikaa - usein enemmän kuin läheisesi toivovat ja haluavat.

Annat sille kaikkesi. Olet vain sen.

Ja sitten yhtäkkiä huomaat, että ympäriltäsi loppuu happi.

Rakastat, rakastat, kyllä. Rakastat edelleen. Mutta yhtäkkiä huomaat, että et pystykään enää hengittämään.

Kaikki on vain rakkautesi kohdetta. Rakkaus on imenyt sinusta kaiken.

blogi, bloggaaminen, bloggaja, kirjoittaminen, Rouva sana, Tuusulanjärvi

Niin minulle kävi blogin kanssa. Me otimme aikalisän.

Ei ole salaisuus, että tämä rouva elää kirjoittamisesta. Sanat ovat ilma, jota hengitän. Sanat ja kirjoittaminen ovat elantoni ja elämäntapani.

Sanat ja kirjoittaminen ovat keinoni hahmottaa maailmaa. Ei ole yksi eikä kaksi kertaa, jolloin vasta kirjoittaessani kiteytyy ja kirkkaaksi jalostuu se, jota olen kantanut sisälläni pitkän aikaa.

Ei kirjoittaminen mikään huono rakkauden kohde ole. Ei, kun sitä osaa rakastaa viisaasti.

Vaan kävipä viimeisen vajaan puolen vuoden aikana niin, että kahmin itselleni kahmalokaupalla erilaisia kirjoitusprojekteja. Niitä olen halunnutkin. Nautin kirjoittamisesta. Ei siinä siis mitään.

Alkukesästä kaiken kirjoittamiseni keskellä huomasin laskevani päiviä hetkeen, jolloin olin päättänyt blogini perinteisestä kesälomatauosta.

Blogillani on ollut viiden-kuuden viikon mittainen kesätauko aina, koko sen historian ajan. Ei siinäkään siis mitään.

Blogitauko tuli, mutta kirjoittaminen vain jatkui. Blogin taustalla tapahtuu ylipäätänsä aina paljon, joka ei päädy koskaan mihinkään esille.

Ei varsinkaan, jos sen aika ei vielä ole.

Kesä vierähti töissä. Oli kirjoitustöitä tauotta, vaikka blogi lepäsikin.

Tuli elokuu. Tauon aikana ehdin ruotia suhdettani omaan blogiini. Blogi on vain murto-osa kaikesta kirjoittamisestani, mutta se on tärkeä osa kuitenkin.

Katselin eräänä päivänä ohiajaessani rakasta kotijärveäni. Autossa istuessani havahduin huomaamaan, kuinka koko kesä oli vierähtänyt niin, että en ollut ehtinyt järven rannalle kertaakaan istumaan.

Siellä se järvi oli, mutta katselin kivenheiton päässä olevaa maisemaa auton ikkunasta! Siis en ollut ehtinyt sen äärelle. Minulla oli ollut koko kesän ajan niin kiire kirjoittaa! (Ja taas huutomerkki!)

Olin parahtaa autossa itkuun. Kävin läpi samanlaisia synnintuntoja kuin olisin pettänyt kirjoittamisen vuoksi koko muun elämäni.

Jokaisella on sitä. Muuta elämää.

Minullakin. Olin vain kirjoittamisen innossa ja hurmoksessa unohtanut sen olemassaolon.

Sitten tuli syyttämisen aika. Saakelin blogi! Se vie kaiken aikani.

Eilen jumppatunnille mennessäni mietin, että mitä sitä riippaa matkassa kuljettamaan. Lopetan blogin. Julkaisen täällä kirjoituksen, että "Kiitos kaikista kuluneista vuosista ja se oli nyt sitten tässä."

Välittömästi samaan hengenvetoon tajusin, että ei. Ei se ole blogin syy, jos bloggaaja ei ymmärrä jakaa omaa aikaansa oikein.

Tämä blogi on edelleen lempilapseni, vaikka se on hunningolla ollutkin, enkä voi jättää sitä siksi noin vain. En ainakaan nyt. Syiden on oltava muita.

Syyksi ei kelpaa se, että muuten kirjoitan kyllä, mutta en enää blogiin. Blogiin, joka syntyi kuitenkin omista tarpeista ja haluistani, ja joka on täyttää tavoitteensa.

Joten tässä sitä ollaan jälleen: äänessä, kirjoittamalla. Blogin kautta.

Enkä voisi olla tänään juuri onnellisempi.

blogi, bloggaaminen, bloggaja, kirjoittaminen, Rouva sana, Tuusulanjärvi


Bloggaaminen on merkillinen rakkauden kohde. Se antaa enemmän kuin koskaan osaisi haaveilla.

Samalla se on kuitenkin salakavala. Blogi vie koko käden, jos sille antaa siihen mahdollisuuden.

Blogi saa bloggaajan omien tunteidensa äärirajoille. Se vie euforiasta järkensä heittäneen ja masentuneen nahkoihin.

Blogi antaa ja ottaa. Samaan aikaan.

Episodin kautta muistutan itseäni, että kirjoittaminen on luovaa työtä. Kirjoittaja, bloggaaja ja sisällöntuottaja ei ole kone.

Kirjoittamista ei voi automatisoida. Kirjoittaminen vaatii aina selkeitä ajatuksia ja ajattelevaa päätä.

Jos kirjoittamisesta on muodostua liukuhihnatavaraa, yleensä ensin väsyvät lukijat ja vastaanottajat. Se jälkeen uupuu kirjoittaja itse.

Joskus on vain otettava etäisyyttä siihen, mitä rakastaa maailmassa kaikkein eniten, ja aloitettava sen jälkeen tyhjältä pöydältä.