Pelkkää suoraa viivaa

18 elokuuta 2020

Loma loppui tasan kaksi viikkoa sitten. 

Normaalisti elokuu on uuden alku. Kuin toinen uusi vuosi tammikuun ohessa. Sormet oikein syyhyävät, kun päästään elokuuhun. 

Nyt elokuu on ollut... - niin, en oikeastaan edes tiedä, mikä. Tai millainen.

Elokuuhun kuuluvat aina samat asiat: vilkastuva elämisen rytmi, uudet, luovat ideat, joista moni syttyy ja lähtee syksyn aikana lentoon (ja osa toki kuolee omaan olemattomuuteensa), kesän jälkeen uudella tavalla täyttyvä kalenteri.  

Elokuuta leimaa riippukeinussa ravittu luovuus, energia ja ilo. Työkalenterin sivujen ahkera selaaminen ja päivien suunnittelu jopa vuoden loppupuolelle saakka. 

Ihmiset, verkostot ja erilaiset tapaamiset!

Tänä vuonna elokuu on kuin viivottimella vedettyä tasaista viivaa. Siihen ei mahdu edes yhtä epävarman käden aiheuttamaa vahinkovetoa. 

On vain pelkkää suoraa. Puuttuu sykkeen aiheuttamat energiapiikit. (Enkä edes halua ajatella, mitä se tarkoittaa yleensä ihmisen elämässä.)

Arjesta on vaikea saada otetta. Päivät kulkevat samankaltaisena virtana kuin vene seilaa tyynellä merellä ilman päämäärää. 

On maanantai. Koittaa tiistai ja keskiviikko. Päivät lipuvat hiljalleen eteenpäin toistensa perään. 

Puksutat veneelläsi eteenpäin, väistelet eteen tulevia matalikkoja, ennakoit tulevia.

Katselet ohi kulkiessasi kaislikoissa kuhisevaa elämää, ihailet iltaisin saaren taakse laskevaa aurinkoa, ja sytyt seuraavan aamun auringonnoususta.

Ja silti - silti arki ei ole niin kuin ennen. 

Kesän aikana syttyneet luovuuden tyngät ovat kuihtuneet olemattomiin, ja muistiinpanot muistikirjassasi tuntuvat takansytykkeeltä. 

Elät kuin ohuen sumuharson läpi. 

Edes viikonloppu ei tunnu samanlaiselta joutilaisuuden keitaalta kuin ennen. 

On viisautta olla vain hiljaa

En ole koskaan pitänyt itseäni kovin some-orientoituneena sisällöntuottajana. Olen somettanut, toki, välillä, kun on ollut pakko aika paljonkin (joidenkin mielestä ehkä joskus liiankin kanssa). 

Silti some on ollut minulle aina vain pelkkä pakollinen osa työarkea, jonka jälkeen minulla on ollut muuta elämää.

Nyt se vähä energia, joka minussa on ollut jäljellä, valuu suoraan sohvan pohjalle. 

Löydän itseni tuon tuosta selaamasta kännykkää. On kuin puhelin olisi kasvanut käteeni. En puhu vaan roikun, somessa.

Ei minulla mitään sanottavaa ole. Selailen ja skrollailen vain. Edestakaisin. 

Stalkkaan. Olen juuri se ärsyttävä tyyppi, joka seuraa muita vailla minkäänlaista halua olla muuten kontaktissa.

Kun some on kahlattu loppuun, silmäiltäväksi kelpaa mikä vain - vaikka Tori.fi:n myynti-ilmoitukset. Pääasia, että ei ole pakko ryhtyä mihinkään.

Että saa ajelehtia. Vetelehtiä. 

Olla ajattelematta mitään muuta kuin asentoa omassa henkilökohtaisessa Archie Bunker -tuolissani puhelin kädessä. 

Noloa ja säälittävää.

Olen aina rakastanut Instagramia, ja vielä talvella olin siellä aktiivinen. Ei minulta sanat ja tarinat oikeasti lopu. 

Yhtäkkiä kuitenkin huomasin, että jokainen sana ja lause Instassa tuntui minusta vastenmieliseltä - minulle itselleni.

Yritin sanoa jotain, mutta kaikki oli kuin väkisin väännettyä. Teennäistä. Ei sellaista kukaan halua lukea. Silloin on viisautta olla hiljaa.

Ohoi maailmankaikkeus!

- Just toi! Tämä aika nakertaa luovuutta ja tappaa sen, yrittäjäystävä sanoo, kun tapaan hänet sattumalta juoksulenkillä. 

Meistä kumpikin on lähtenyt kesken päivän ravitsemaan omaa pääkoppaansa.

- Mielesi saattaa onnistua uskottelemaan sinulle, että kaikki on ihan okei, mutta kroppasi paljastaa totuuden. Koko keho on jumissa ja korvissa soi. Yritä siinä sitten olla luova.

Elokuun päivistä on puuttunut kevättä edeltänyt rytmi. Tajuan, kuinka merkityksellistä se on. 

Pienten lasten lisäksi teini-ikäisille nuorille eräs suurinta arjen myrkkyä on rutiinien puuttuminen. Päivissä pitää olla rytmi, jotta siitä saa oikealla tavalla kiinni, sanotaan.

Kukaan ei puhu korona-arkeen kadonneiden rutiinien merkityksestä. Siitä, kuinka luovuus ja uudet ideat sykkivät vain eteenpäin menevässä ilmapiirissä. 

Arjessa, joka ei ole vain pelkkää suoraa viivaa päivästä toiseen.

Ohoi maailmankaikkeus! Tiedän, että sinäkään et mahda kaikille olosuhteille mitään. 

Mutta jos saan sinulta jotain toivoa, toivon tähän koronasyksyyn vaihtelevia päiviä, pirteyttä ja viime talven kaltaista energiaa. 

Luovaa ilottelua. Luottamusta kalenterissa ammottaviin päiviin. 

Pitkiä levollisia yöunia, sopivasti tähän aikaan istuvaa sosiaalista kanssakäymistä sekä muutaman pienen positiivisen yllätyksen. 

Ihan sellaisen pikkuriikkisen vain.

Niin, ja tätä samaa toivon sinun tarjoilevan myös muille yrittäjäkollegoille. 

Sillä myös he ovat sen toden totta tänä syksynä ansainneet.

Eräänlaisia jatkostooreja tarinalle ovat tämä juttu ja tämä juttu. Lue, jos olet kiinnostunut!


8 kommenttia

  1. Niin tutun tuntoisia fiiliksiä sanoitit tänne. Jostain pitää nyt löytää sitä energiaa, huoh!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä kuulostaa nyt lievästi omituiselle, mutta sanonpa kuitenkin silti: ihanaa, että nämä tunnot eivät ole vain yrittäjien yksinomaisuutta.

      On vertaistukea parhaimmillaan, kun kuulee, että taidamme seilata kaikki tuntojemme kanssa yhdessä ja samassa suuressa veneessä Atlantin kokoisella aavalla merellä.

      Huoh, todellakin!

      Poista
  2. Hyvin kiteytetty kuvaus tästä korona-ajasta!

    Kun ei ole vielä selvinnyt miten tämä kaikki loppuu tai loppuuko se edes ollenkaan monet meistä "lilluvat". Sitä ikäänkuin ajelehtii päivästä toiseen odottaen edes pientä pilkahdusta muutoksesta.

    Tunnistan tuon kännykän kädessä. Minulle se merkitsee tiedon etsimistä. Olisiko jossain näkyvissä jo valoa pitkän ja pimeän tunnelin päässä edes vähäsen? Tai olisiko joku rokote ehkä jo kehitetty niin pitkälle, että tämä "lilliminen" loppuisi ja alkaisi normaali arki.

    Uusi normaali on minustakin vähän viivamainen vaikka en yksityisyrittäjä olekaan. Päivistä puuttuu ne kontaktit ja kohtaamiset. Tai yllätyksellisyys kun kauppareissutkin pitää suunnitella maskien, hanskojen ja kellonaikojen mukaan.

    Olen itse löytänyt tyyneyttä tähän aikaan ja saanut samalla myös energiaa itseeni luonnosta. Keväällä tuli tarvottua niin monia luoltopolkuja, että en koskaan muutamassa kuukaudessa aiemmin ole näin tehnyt. Metsässä tunsin olevani turvassa vihreässä sylissä ja hengitin hartaudella syvään kurkkimatta koko ajan olkapäiden yli.

    Tsemppiä tulevaan . kyllä me tästä selviämme yhdessä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi Marjo kiitos! Olipa ihan mielettömän energisoivaa kuulla ajatuksiasi ja tietää, että nämä tunnot yhdistävät. Jossain kummallisessa olotilassani kuvittelin, että tämä on vain toimeentulosta huolissaan olevien juttu. Nyt ymmärrän, että tuntemukset ovat yhteisiä työstä ja työn tekemisen muodosta riipumatta.

      Osut niin naulan kantaan analyysilläsi tämän ajan näköalattomuudesta. Se on juuri se, joka iskee meihin kaikkiin todennäköisesti eniten. Mikäpä tässä olisi olla, jos tietäisi, että tällä kaikella on selkeä päättymispäivä.

      Mutta ei.

      Kevään ja kesän yli sitä jaksoi sillä ajatuksella, että syksyllä toivottavasti helpottaa (sillä_pakkohan_sen_on_eikö). Nyt on pakko todeta, että ei se mitään helpota. Kukaan ei edes tiedä, koska kaikki on jälleen kuin helmi-maaliskuun sykkivässä olotilassa.

      Uudesta on yritettävä tehtävä normaalia (ja se etoo..).

      Luonto on minunkin henkireikä. Nyt vain olen joutunut toteamaan, että kaikki ne, josta normaalisti saan voimaa, eivät toimi. Kaikki ne ovat kääntyneet ikään kuin sisäänpäin. Vaikka maaliskuussa kuvittelin toisin, totuus on, että en ole liikkunut luonnossa vuosikausiin niin vähän kuin tänä keväänä ja kesänä. Ja se on oikeasti jär-kyt-tä-vää.

      Tsemppiä Marjo sinullekin <3! Sitä me kaikki tänä syksynä tarvitsemme.

      Poista
  3. Hienosti kirjoitettu! Niin koskettava ja viimeiset rivit saivat silmäni kostumaan. Tässä yritetään olla reippaita ja kehittää uutta ja samaan aikaan voimakas vuoksi kaivaa hiekkaperustuksia alta. Onneksi siellä jossain on myös betoniperustukset, jotka ovat minua itseäni. Siinä ympärillä on hiekkaa, joka on liiketoimintani tapahtuma-alan yrittäjänä. Ja se valuu sinne ja tänne, vaikka kuinka lapioisimme sitä ja yrittäisimme sekoittaa joukkoon edes hitusen sitä betonia.

    Se empatian määrä, joka näkyy ystävien ja yrittäjäkollegoiden kasvoilta on suuri. Osa tosin kääntää katseen pois, kun ei halua omaan epävarmuuteensa enää lisää taakkaa. Itselleni auttaa nyt työpäivien selkeä rytmitys työhön ja lepoon sekä harrastuksista kiinni pitäminen. Silloin saa ajatukset pois tästä kaaoksesta. Muistetaan, että meillä jokaisella on se betoninen jalusta - se meidän oma sielu. Sitä ei lopulta epidemia pysty viemään, kun jaksamme vain uskoa ihmisyyteen tämän kaiken keskellä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pirjo, nyt kyllä minun silmäni kostuvat täällä <3. Betoniset perustukset ja betoninen jalusta; ihan mielettömän kuvaava aloitus ja huikeita metaforia. Muistan ne todennäköisesti nyt aina <3.

      Luulen, että tämä aika jakaa ihmisten tunnot kahtia. On niitä, joiden elämään korona ei ole tuonut juuri minkäänlaista muutosta: työt ja toimeentulo jatkuvat niin kuin aina ennen (ehkä korkeitaan kotoa käsin tehden) ja elämisen rytmikin on monilla olla sellainen, että sitä eivät ulkoiset muutokset ole juuri hetkauttaneet.

      Sitten on meitä, joiden leipä sai keväällä yhdessä yössä kovan kolauksen, huoli toimeentulosta on suuri ja ulkoa tulleet rajoituksetkin muuttivat omaa arkea.

      Ainoa varma asia on toki muutos, mutta se ei tarkoita aina sitä, että se olisi kivuton. Meistä monilla on pitkä tie kärvistellä kohti uutta vuotta. Se on helpompi kulkea, kun tietää, että matkalla mukana on hengenheimolasia.

      Kiitos Pirjo, kun kävit kylässä! Kiitos kauniista ajatuksistasi <3.

      Poista
  4. Miten hienosti kuvailetkaan mun fiiliksiä tai uskonpa, että useampien meistä. Tää korona-aika on kyllä vienyt pohjan kaikelta uudelta ja innostavalta.
    Olen varmaan pudonnut jollekin kiertoradalle, josta on vaikea nähdä oikeaa asemaa, jossa jäädä pois. Odotan varmaan jotain tuttua, vanhaa ja vakaata, mihin olen tottunut.
    Pelottaa ja ahdistaa ... en saa mitään aikaan, mikään ei oikeasti oikein inspaa.
    Tule jo vapaus tai ainakin kerro miten tästä eteenpäin!
    Onneksi aurinko vielä paistaa ja tulossa lämmin viikonloppu, nautitaan nyt edes siitä <3.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aah, miten loistava metafora: "me olemme kuin kiertoradalla, emmekä erota asemaa, jolla jäädä pois". Ihan mielettömän hieno ilmaisu. Juuri siltä minustakin tuntuu.

      Oma kiertoratani on vain kuin viivasuora tie, joka vain jatkuu ja jatkuu: kilometritolkulla - ja joka varmaan alkaa välillä alusta uudelleen kuin sinun kiertoradallasi.

      Tässä ajassa ärsyttää sellainen yleinen reippaana olemisen pakko. Ikään kuin me emme saisi tuntea tai kokea lainkaan surun, pelon ja heikkouden tunteita - ja varsinkaan puhua niistä julkisesti.

      Että ainoa sallittu on sosiaalinen ja yhteinen pakko tai missio löytää tästä ajasta vaikka väkisin hyvää (sillä heikkous ja pelko on synonyymi muutoksen vastustamiselle).

      Eihän se niin mene. Elämisen kirjoon kuuluvat kaikenlaiset tunteet ja tuntemukset. Jos tämä aika ei herätä niistä negatiivisimpia niin mikä sitten? Ikävilläkin tunteilla voi olla hyvät puolensa: yhdessä koettuna ja jaettuna ne saattavat voimaannuttaa ja antaa ainakin hetkellistä luottamusta tähän päivään.

      Roppakaupalla aurinkoa viikkoosi <3!

      Poista

Jaa ajatuksesi, anna palautetta, kerro tarina. Kiitos, että viestit!

My Instagram