Tarinoiden vuosi, osa 2

21 joulukuuta 2020

Enemmän tarinoita. Vähemmän tietokirjoja.

Siinä on minun tämän merkillisen lopuillaan olevan lupauksettoman vuoden uudenvuodenlupaukseni. 

Vähemmän kirjoja, joissa on faktaa tai jotka ovat (muka) pakko lukea yleissivistyksen tai jonkin muun syyn vuoksi. Ja enemmän kirjoja, joissa on hyvä tarina, ja joiden äärellä yksinkertaisesti vain viihtyy.

No joo. Aika itsestään selvää. Eikö?

Paitsi, että ei minulle. Jostain syystä minulla on ollut tapana lukea tiukan puritaanisesti. 

Mutta tämä vuosi on ollut nyt aidosti poikkeus.

Jos tässä vuodessa on ollutkin niin paljon sontaa, että pian luhistun kaiken sen painon alle, on kuluneisiin kuukausiin mahtunut jotain hyvääkin: on ollut meinaan todellakin aikaa lukea!

Lukea, lukea, LUKEA. 

Ihania tarinoita, joita ei ole malttanut jättää käsistään. Kirjoja, jotka eivät ole ehkä jättäneet sen suurempaa muistijälkeä, mutta jotka ovat olleet rentouttavia ja mukavia.

Ja vähän niitä tietokirjojakin.

Eipä olisi vuoden teema, tarinoiden vuosi, voinut osua siis parempaan ajankohtaan.

Jaan nyt tarinoiden vuoteni viimeiset täkyt ja kirjavinkit. Joukossa on vähän uutta ja paljon vanhaa, sillä lukemiseni pointtina ei ole ollut kirjan ilmestymisajankohta vaan se tarina.

Neljä hyvää tarinaa, 
ole hyvä

Beth O´Leary - Kimppakämppä

Kimppakämppä kuuluu samaan sarjaan tänä vuonna ilmestyneen Pihla Hintikan esikoisromaanin Hetken Pariisi on meidän kanssa (joka voisi olla muuten myös yhtä hyvin tällä listalla).

Molemmat ovat kevyttä hömppää. Kirjan alku ei ensin vedä, ei sitten millään. Lopulta kirjaa ei kuitenkaan malta laskea käsistään, sillä on pakko saada tietää, mitä tarinan päähenkilölle käy.

Beth O´Learya on kutsuttu Jojo Moyesin jatkajaksi, ja ymmärrän kyllä syyt tittelille. Omassa kategoriassani Moyes on chick lit -kirjallisuuden kuningatar. O´Leary kirjoittaa samaan tapaan vetävästi.

Kimppakämppä kertoo kustannustoimittaja Tiffystä, joka eroaa (traagisesti ja vaikeasti) poikaystävästään ja joutuu yllättäen taivasalle. Ratkaisu asunnottomuuteen löytyy kimppakämpästä, mutta ei ihan mistään perinteisestä sellaisesta.

Tiffy päätyy jakamaan asuntonsa ja huom! sänkynsä yötöissä hoitajana työskentelevän Leon kanssa. Reilu ja samalla edullinen diili: yksi kämppä, kaksi asukasta ja paitsi puolitetut asumiskustannukset myös jaetut huonekalut. 

Tiffy ja Leo asuvat ja nukkuvat samassa huushollissa, mutta eri aikaan.

On sanomattakin selvää, että asuminen ei ole lopulta ihan niin simppeliä kuin se kuulostaa paperilla - varsinkin, kun Tiffy omaa hyvin boheemeja piirteitä. 

Kimppakämppäsekoilun rinnalla kirjassa on aavistus syvällisempiäkin sivujuonteita kuten syyttömänä vankilaan joutuneen Leon veljen eräänlainen vapautustaistelu sekä herra Priorin viimeinen toive, jonka Leo on päättänyt toteuttaa. 

Rosie Walsh - Hän lupasi soittaa 

Vinkkasin edellisessä Tarinoiden vuosi -postauksessani Lori Nelson Spielmanista. Rosie Walsh on kirjailijana hänen hengenheimolaisensa. Molemmat kirjoittavat hyvin samankaltaisesti hyvin samankaltaisia tarinoita.

Hän lupasi soittaa kuuluu Kimppakämpässä-teoksen kanssa samaan hömppäsarjaan. Kevyttä, taiten kirjoitettua, mukavaa ja viihdyttävää - ja sellainen, jossa on se hyvä tarina. 

Sarah tapaa sattumalta eräänä kuumana kesäpäivänä Eddien ja ihastuu. Kaksikko viettää siltä seisomalta yhdessä viikon, jonka ei pitäisi olla oikein edes mahdollista.

Paitsi, että sattuma ei olekaan sattuma, kuten tarinan edetessä selviää. 

Eddie lähtee lomalle ja lupaa soittaa Sarahille, mutta puhelinsoittoa ei kuulu koskaan. Sarah alkaa selvittää miksi. 

Hän ajautuu sellaisen tapahtumien keskelle, että kirjaa ei pysty laskemaan käsistään ennen kuin viimeinen sivu on luettu loppuun.

Sofia Lundberg - Punainen osoitekirja

Sofia Lundbergin Punainen osoitekirja on jo muutaman vuoden vanha. Kirja on jäänyt mieleeni lukemattomista lue ainakin tämä kirja -listauksista, ja kirja on odottanut lukemistaan hyllyssäni kai ainakin vuoden.

Punainen osoitekirja jakoi mielipiteeni. Tarina on tietyllä tavalla niin valtavan yksikertainen ja "helppo", että lähes haukotuttaa. 

Mutta toisaalta taas tarina oli niin vetoavasti kirjoitettu, että vain viihdyin sen yksinkertaisen sanoman äärellä. 

Punainen osoitekirja on kuin luotu elokuvakäsikirjoituksen pohjaksi. En ihmettelisi, jos joskus näkisimme sen joskus valkokankaalla tai minitv-sarjana.

Kirjassa 96-vuotias Doris joutuu onnettomuuden jälkeen sairaalaan vuoteen omaksi, ja hänen ainoa sukulaisensa, sisarentytär Jenny saapuu Yhdysvalloista rakkaan tätinsä tueksi.

Kuin ennakoidakseen tulevan, Doris on ehtinyt aloittaa oman elämänsä tarinan taltioimisen kirjalliseen muotoon. Pohjana Doris on käyttänyt punaista osoitekirjaansa, jonka henkilöistä käytännössä lähes kaikki ovat jo menehtyneet.

Alkaa kaunis vuoropuhelu iäkkään vanhuksen ja nuoren kolmen lapsen äidin kesken. Osoitekirjasta muodostuu vähitellen erokirja.

Punainen osoitekirja sisältää herkän tarinan, jossa eniten minua kiehtoo 96-vuotiaan vanhuksen näkökulma. Vastaavia teoksia ei ole yhtään liikaa.

Johann Hari - Mielen yhteydet

Tämä vuosi on ollut monella tavalla omituinen ja nostattanut pintaan erikoisia asioita. Niistä eräs on kiinnostukseni mielen terveyteen. Luin alkusyksyn aikana useita aiheeseen liittyviä teoksia.

Vaikka Mielen yhteydet on ehdottomasti faktaa ja tiettävästi tietokirjaksi luokiteltu, se ansaitsee ehdottomasti paikkansa tarinoiden vuosi -listallani. 

Kirja nimittäin todellakin sisältää tarinan - tai tarkemmin: kymmenittäin mielen terveyteen ja masennukseen liittyviä minitarinoita. 

Johann Hari on pitkän työuran omaava toimittaja, joka kiinnostui omakohtaisten kokemustensa vuoksi masennuksesta ja ahdistuksesta. Haria alkoi vaivata, miksi masennus on yksi yleisimmistä länsimaisista kansantaudeistamme.

Mikä johtaa meidät masennukseen juuri nyt, ja onko lääkitys todellakin se oikea ja ainoa keino hoitaa masennusta. Hari ajautui vuosia kestäneelle tutkimusmatkalle, jonka tulokset ovat luettavissa Mielen yhteydet -teoksessa. 

Mielen yhteydet on aiheestaan ja laajuudestaan huolimatta helppolukuinen ja jollakin tapaa... no, voisiko sanoa aika vetoavakin teos. Tarinoissa viehättää omakohtaisuus ja itsensä alttiiksi laittaminen. 

Harilla on asenne, jonka mukaan hän ei niele mitään purematta. Hän selvittää, kertoo, valottaa, perustelee ja hakee uusia vastauksia - aina tarinoiden muodossa.

En omaa omakohtaista kokemusta masennuksesta, mutta kirjan luettua jäin pohtimaan samaa kuin Hari. Onko tämä nykyinen tappotahtinen elämämme ja kuuhun saakka ulottuvat tavoitteemme ja henkilökohtaiset vaatimuksemme oikeasti mannaa omalle mielellemme?

Voisiko tarinamme olla toisenlaisia, jos vähemmän olisi edes joskus enemmän?

Luvun alla juuri nyt
- tai tulossa lukuun


Riitta Kylänpää - Pentti Linkola - ihminen ja legenda

Ajauduimme viime kesänä ystävien kera (siis sen ainoan kerran, jolloin näimme suurella joukolla ulkona) keskustelemaan elämäntapaintiaanin Pentti Linkolan elämästä. Keskustelujemme pohjana oli Riitta Kylänpään elämänkertateos Pentti Linkola - ihminen ja legenda.

Pitkä ja polveileva keskustelumme Linkolasta oli siinä määrin vetoava, että päätin tarttua teokseen joskus vielä minäkin. Se hetki koitti jokunen viikko sitten.

Kylänpään kirjoittama teos kuuluu eittämättä enemmän tietokirjoihin kuin kaunokirjallisuuteen, mutta - oikeastaan koko Linkolan elämähän on ollut pelkkää tarinaa.

Teos on mielenkiintoista luettavaa ultimaattisen rohkeasti omaa tietään kulkeneesta persoonasta.

Barbara Mujica - Frida

En pysty perustelemaan tätä millään järkisyyllä, mutta olen suunnaton Frida Kahlo -fani. Kahlon persoonassa ja tavassa toteuttaa omaa luovuuttaan on jotain suunnattoman kiehtovaa.

Tartuin jo alkuvuodesta Barbara Muijcan Fridan elämästä kertovaan teokseen, mutta kas, niin se vain on yhä kesken.

Olin tarinasta aluksi innoissani ja sitten lähes raivoissani. Suutuin keväällä teokselle niin, että olin paiskata sen nurkkaan. Mietin, miten pitkäpiimäisesti joku saattoi kertoa mielenkiintoisen ihmisen elämästä.

Otin kirjan luvun alle tauon jälkeen, ja nyt olen varovaisen innostunut. Ehkä tarvitsen vain aikaa syttyäkseen Mujican tyylille ja tavalle kirjoittaa.

Frida ei ole silti mikään helppo teos. Fridan tarina itsessään on enemmän kuin kiehtova. Haasteelliseksi kirjan tekee sen näkökulma. 

Fridan tarinaa kertoo Fridan pikkusisko. Kirja on kerronnaltaan monipolvinen ja ehkä hieman asenteellinenkin.

400-sivuinen teos on nyt puolessa välissä. Ehkä sinnittelen sen ensi vuoden aikana loppuun.

Joel Haahtela - Hengittämisen taito

Jos joulupukki on kuulolla ja on kanssani samaa mieltä, että ansaitsen yhden joululahjan kiitokseksi rankan vuoden selättämisestä, saan pukinkontista Joel Haahtelan uusimman romaanin Hengittämisen taito

Haahtela on kirjailija minun makuuni, ehdotonta kirjoittajien aatelia.

Haahtelan tarinat ovat simppeleitä ja aika vaatimattomiakin. Kirjoissa tapahtuu usein vain nimeksi. 

Mutta se kieli. Kovin montaa Haahtelan kielellisesti voittanutta ei tässä maailmankaikkeudessa vain ole. 

Jos on, saat vinkata kommenttikentässä. Ja jaa ihmeessä joulunajan suosikkikirjasi siellä muutenkin.

Lukemisen iloa tuleviin joulunpyhiin! 

PS. Jos halajat lisää satunnaisia kirjavinkkejä, klikkaa itsesi seuraajaksi Insta-tililleni. Kerron aika ajoin sen Stooreissa tuoreimmista kirjasuosikeistani. Kiinnostavimmat on tallennettu pysyvästi muistiin profiilin Kirjat-kansioon.

Kirjapino @rouvasana


0 comments:

Lähetä kommentti

Jaa ajatuksesi, anna palautetta, kerro tarina. Kiitos, että viestit!

My Instagram