Ilmassa on jotain outoa taikaa. 

Täällä blogin ilmassa nimittäin.

Olen häkeltyneenä ja suurin sydämin seurannut, kuinka teitä uusia lukijoita on tullut linjoille syksyn aikana tukuttain. Se sykähdyttää.

Ehkä tämä viheliäinen aika yhdistää ja lähentää. 

Sillä olen saattanut kirjoittaa... no, ihan vain muutaman blogikirjoituksen tästä meille kaikille yhteisestä, poikkeuksellisesta vuodesta alkaen täältä. 

Ehkä teistä lukijoista osa kokee kanssani samastumisen tunteita, mene ja tiedä. Joka tapauksessa: kiitos, että olet siellä.

Mutta tällä kertaa en kuitenkaan puhu tästä vuodesta ja sen herättämistä tunteista vaan kerron teitä uusia lukijoita ja seuraajia ajatellen jotain, ja toivottavasti samalla vähän uutta, itsestäni.  

Se ei ole ihan helppoa. 

Blogini täyttää ensi keväänä seitsemän vuotta (kääk!), ja tiedän, että teistä osa on kulkenut kanssani matkaani kaikki nämä yhteiset hetket. 

Katsotaan, kuinka rouvan käy.

Tämä listaukseni startti ei ehkä ole kovin fressi, mutta avaanpa tällä nyt kuitenkin. Harva nimittäin tietää, että olen työelämässäni menossa toisella kierroksella. Olen ensimmäiseltä ammatiltani matkailualan ammattilainen. 

Ehdin työskennellä matkailun parissa nelisen vuotta (ja sen lisäksi opiskelinkin alaa), kunnes tajusin, että sydämeni sykkii kirjoittamiselle. 

Sittemmin olenkin saanut kirjoittaa koko palkkani ja haluni edestä. Tätäkin työuraa on nimittäin kestänyt jo reilut 20 vuotta.

Mutta siis, ei ole lainkaan sattumaa, että tykkään matkailusta, olen kiinnostunut alasta bisneksenä ja lauon siitä toistuvasti mielipiteitäni.

Mihinkäs sitä koira karvoistaan pääsisi.

Rouva heikompien puolella

Minut vei aikanaan toimittajaksi haluni saada kirjoittaa, mutta mitä ilmeisimmin myös vahva tahto saada vaikuttaa ja tarve olla heikompien puolella. 

Haluan puhua niiden puolesta, joilla on jokin rajoite ja jotka ovat tahtomattaan kykenemättömiä vaikuttamaan omaan elämäänsä - olipa kyse sitten lapsista ja nuorista, vanhuksista tai vaikka vammaisista.  

Jos jokin asia saa näkemään minut punaista, ja josta nousen barrikaadeille, on puolustuskyvyttömien oikeuksien polkeminen ja heidän kaltoin kohtelemisensa. 

Jo suun soittaminen heille riittää. Astun välittömästi väliin. Tästä on lukuisia eläviä esimerkkejä.

Olen onneton ruoanlaittaja (ja erityisesti kakkukuningatar)

No, tästäkin olen kyllä avautunut aiemminkin, mutta toistettakoon vielä: olen saakutarallaa järkyttävän onneton ruoanlaittaja. Minulta taittuu kyllä arkiruoka, mutta siihen se sitten jääkin.

Se on paradoksi. Huushollissamme tehdään kotiruokaa jokikisenä päivänä ja niistä vähintään neljästä vastaa tämä rouva. 

Onneksi perheen Mr. Long Hair omaa kokkaajan taidot, ja hän huolehtii yleensä viikonloppujen aterioista.

Muuten - se, että Instagramin Storiesissa vilahtaa minulla yleensä aina samat piirakat, johtuu tästä samasta syystä. 

Olen vähintään yhtä onneton leipoja, ja täytekakkuja en osaa valmistaa enää lainkaan (ellei nyt joku tykkää kuivasta, kuorruteiltaan valahtaneesta paakkelsista). 

Armoton kissa- ja koirafani täällä hei

Olen kasvanut ja varttunut kissaperheessä. Muistan ajan, jolloin perheenjäseniimme kuului aina kissa. 

Kun sairastuin aikuisiällä astmaan, suhteeni kissoihin katkesi. Huushollissamme ei voi astmani vuoksi olla enää minkäänlaisia lemmikkejä.

Ihmisessä tapahtuu outoja muutoksia hänen vanhetessaan (siis sen lisäksi, että näkö huononee, nojatuolista pääsee ylös vain ähkäisyn kanssa ja kroppa muuttuu niin paljon, että vaatekaapin vaatekappaleista kolme neljästä pitää uusia tiiviissä ajassa). 

Se on nyt osoitettu. Rakkaus tiettyjä asioita kohtaan vain syvenee. 

Ehei, tässä rouvassa ei ole minkäänlaisia mummotaudin oireita. Vauvat eivät herätä minussa lepertelyviettiä. Sen tekevät kissat ja koirat. 

Menen tätä nykyä ihan pähkinöiksi mistä tahansa kissasta tai koirasta. 

Naapurit kiertävät ilmeisesti minut jo kaukaa, sillä jymähdän tavatessamme aina jokaisen kohdalle: en jututtamaan tuttua naapuria, tietenkään, vaan rapsuttamaan hänen koiraansa. 

Saan myös todennäköisesti kohta porttikiellon tiettyihin Teamseihin. Hiljan eräässä koulutuksessa vaadin näppäimistön yli kävelleen kissan mukaan lähetykseen, ja toisessa erään osallistujan koiran kuvan chattipalstalle. 

Ehkä kohta vuoraan työpisteeni seinät kissa- ja koirajulisteilla. 

Kissakahvilan vakioasiakashan siis olen jo.

Oman elämäni Bridget Jones

Eräs minun ja kuopukseni lempparileffasarjojamme on Bridget Jones. Leffatrilogia kuuluu yhteiseen ohjelmistoomme vähintään kerran (öhöm.. aika usein monta kertaa) vuodessa. 

Olen sittemmin oivaltanut, miksi. Koemme molemmat samastumisen tunteita. 

Kuopuksen mielestä leffasarja on hyvä, koska se on kuin oma äiti tiivistetyssä muodossa. Minä taas tunnen sympatiaa ja myötätuntoa päähenkilön toilailuja kohtaan. 

Kuopukseni mukaan voisin ottaa teesikseni "Oman elämäni Bridget Jones". 

Saatan ehkä vielä tehdä sen.