Kulunut kesä on ollut kuin jonkin suuremman johdatusta innoittavien kirjojen äärelle. Huomaan kirjoittavani kirjoista nyt paljon. Yleensä en tee sitä.

Keskellä kesää fiilistelin Merimajamme ja me -kirjan parissa, josta lisää tarinaa löydät täältä.

Loppukesällä en ollut pysyä nahoissani, kun tajusin millaisen kirjoittamiseen liittyvän herkkupalan äärelle ajauduin sattuman oikusta, kun valitsin omasta hyllystäni luovan kirjoittamisen oppaan Kuinka kirjailijaksi tullaan?

Kyllä; vaikka nimi antaa ymmärtää muuta, teos on ennen kaikkea opas luovan kirjoittamisen jumeihin. Lisää tarinaa teoksesta löydät täältä myöhemmin syksyn aikana.

Ja nyt - en kestä: syyskauden käynnistin Helmi Kekkosen teoksella Näin minä sen kirjoitin (Kosmos, 2025).

En ollut pysyä nahoissani. 

Teos on kuin kruunu kevään ja kesän aikana käymälleni luovien jumien painille, mutta ei negatiivisessa vaan ehdottomasti myönteisessä, positiivisessa hengessä. 

Näin minä sen kirjoitin -teoksen jälkeen oloni oli kuin olisin löytänyt kirjoittajana takaisin siihen kotiin, josta ehdin olla eksyksissä... nooh, sanotaan, että kauan.

Omasta mielestäni liian kauan.

Näin minä sen kirjoitin resonoi jokikisen soluni kanssa.

Kun olen kirjoittamatta,
alan kaivata sitä

"Kun olen tarpeeksi kauan kirjoittamatta, alan kaivata sitä, ensin vähitellen, sitten koko kehollani."

Voi että, kun Helmi tietäisit, miten täällä komppaan. 

Nyökyttelen päätäni niin, että se kohta irtoaa.

"Opetellut hyväksymään, että elämä ei ole hallittavissa. Vaikka kuinka tekisin oikeita valintoja, vakaita päätöksiä ja harkittuja suunnitelmia, mitä tahansa voi tapahtua. Vaikka kuinka puristaisin ja pitäisin kiinni, saattaa elämä liikahtaa täysin odottamattomaan suuntaan."

Kyllä, oi kyllä!

"Tämän tiedän nyt: surussa on mahdollista kirjoittaa, ahdistuksessa ja pelossa ei."

Kunpa olisin saanut lukea tämän lauseen ja ajatuksen kaksi vuotta sitten. 

Surussa on mahdollista kirjoittaa, juuri ja juuri. Mutta huolestuneena, ahdistuksessa ja kaiken murtamana enää ei.

Tiedän sen nyt, mutta en tiennyt sitä pari kesää taaksepäin.

Jos olisin tiennyt ja kuullut Helmin sitaatit, on pieni mahdollisuus, että olisin ollut kirjoittamattomuudestani viimeisen vuoden aikana ehkä vähän vähemmän rikki.

"Joskus sellaista ei löydy, ei yhtä ainoaa. Ei omaa huonetta, ei rauhallista aamua, ei hyvää lausetta. Mitään ei tapahdu, mikään ei etene. Olemassa oleva teksti tuntuu typerältä, tyhjänpäiväiseltä. - Tämä on niin paljon muutakin kuin tahtolaji."

Tarvitseeko minun sanoa enempää... Helmi kiteyttää kaiken.

Hyvä kieli pelastaa 
melkein minkä vain

"Uskon, että hyvä kieli pelastaa heikoimmankin tarinan, mutta mikään tarina ei piilota heikkoa kieltä."

Polveni valahtavat nyt veteläksi.

Jos olisin voinut, olisin lukiessani varmaan alleviivannut puoli kirjaa vain sen merkiksi, miten koen ja tunnen samoin (mutta en tehnyt sitä, koska kyseessä on meidän yhteinen omaisuutemme (lue: kirjaston kirja).

Luovan kirjoittamisen oppaita julkaistaan suomeksi ja kansainvälisesti vuosittain vino pino, ja hyvä, että julkaistaan. Kirjoittaminen todellakin ansaitsee sen.

Mutta luovan kirjoittamisen opas Näin minä sen kirjoitin ei todellakaan ole. Se on takakansitekstinkin mukaisesti kirja kirjallisuuden tärkeydestä ja siitä, miksi kirjoittaminen on elintärkeää.

Ja juuri se, näkökulma, tekee kirjasta niin järjettömän vetoavan ja inspiroivan. Yksityisestä tulee yleistä ja universaalia.

Kirjoittajan elämä
kansien välissä

Kekkonen on yhdeksän julkaistun kirjan jälkeen kirjailija isolla koolla, toimittaja ja luovan kirjoittamisen ohjaaja. Hän on opiskellut kirjoittamista ja kirjallisuustiedettä. 

Voi varmasti sanoa, että hän todellakin tietää, mistä hän puhuu.

Ja hän puhuu omasta kokemuksestaan.

Yhden kirjan (Liv!) kirjoittamisprosessista alkaen kirjan varhaisesta idea- tai ajatusvaiheesta kirjan ilmestymiseen asti (mielenkiintoista, todella mielenkiintoista!).

Hän puhuu kirjoittajaksi ja kirjailijaksi ryhtymisestään ja ajautumisestaan (!) sekä kirjoittamisen pakosta (niin tuttua!).

Hän puhuu kirjoittamisen kipukohdista sekä arjen ja työn aiheuttamista haasteista kirjoittamista kohtaan (touche!).

Hän puhuu kirjoittamisen luonteesta (yksinolemisen välttämättömyydestä ja pakosta), rahasta (sen vähäisyydestä ja ainaisesta puutteesta) sekä kirjoittamisen vaiheista (muokkaamisesta-muokkaamisesta-muokkaamisesta ja taas muokkaamisesta...).

Hän puhuu melkein kaikesta, mikä liittyy kirjoittamiseen ja kirjoittajan elämään - joko suoraan tai välillisesti. 

Kirjan luettuani enää ihmettelen, miksi samoista asioista ei puhuta vieläkin enemmän ja useammilla suilla (sillä melkein minkä tahansa muun taiteenalan osalta avoin ja kriittinen keskustelu on arkista ja tuttua, mutta kirjoittamisen osalta vielä ei - tai jos onkin, aiheena on yleensä aina vain raha. Ja raha.).

Yksityisestä tulee 
yleistä jaettaessa

Joku voi nyt kysyä, mikä on Näin minä sen kirjoitin -teoksen opetus tai oppi? Miten se poikkeaa mistään muista alan teoksista?

Ja joku voi vastata, että hyvä kysymys, vaikea sanoa.

Ja hän on oikeassa. 

Periaatteessa. 

Sillä Näin minä sen kirjoitin on yhden henkilön kuvaus hänen omasta kirjoittamisestaan, subjektiivisesta kokemuksesta.

Mutta juuri se on minusta kirjan todellinen suola. Kuten Kekkonen itse sanoittaa: yksityisestä kokemuksesta tulee usein yhteistä, kun se jaetaan. 

Harva on omien kokemustensa kanssa yksin. 

Vaikka kokemukset eivät olisi aina yksiyhteen, toisen elämä ja tuntema avaa silmiä omille tuntemuksille ja elämisen vaiheille.

Ja lopulta, mitä kirjoittaminen sitten oikein on? 

"Kirjaimet, sanat ja virkkeet rakentuvat sydämeni lyönneistä, hengityksestäni, muistoistani, toiveistani, peloistani ja tätä kaikkea ympäröivästä todellisuudesta."

Näin hän sen kirjoitti.

Ja niin oikeassa hän oli.