Kaupallinen yhteistyö: Puistoblues, Keski-Uudenmaan blogit
Bluesrytmit erottuvat jo kaukaa kerrostalojen takaa. Niiden tömisevät aallot voi lähes nähdä.
Sointu saapuu toriaukiolta talojen välistä, matkaa tien yli, osuu vastapäisen talon seinään ja jatkaa eteenpäin rytmistä matkaansa.
On keskiviikkoiltapäivä, ja kaikessa soi blues.
Alkuun muutama Rouva Sanan bloggaajan paljastus.
Ei, tämä rouva ei ole (häpeäkseen) lukenut ainuttakaan
Miika Nousiaisen romaania. Ei siis
Maaninkavaaraakaan.
Kirjaston poistomyynnistä nappaamani
Juurihoitokin odottaa yhä edelleen kirjahyllyssä aikaa parempaa.
Ei, enkä todellakaan ymmärrä suomalaisesta urheilusta tuon taivaallista.
En harrasta penkkiurheilua, enkä seuraa yhdenkään urheilijan - en suomalaisen enkä ulkomaalaisen, en tämän hetkisen enkä edesmenneen - edesottamuksia.
Vaikka säännöllisesti liikun ja juoksenkin, tälle rouvalle kaikenlainen urheilun historia on täyttä mystiikkaa.
|
Maaninkavaara on kuvaus suomalaisesta urheiluhulluudesta sekä tarina eräästä perheestä,
jonka pojan kuoleman myötä arjen tukipilarit horjuvat.
Kuvassa tytär Heidi (Janina Jääskeläinen) ja isä Martti (Jyri Pekonen).
(Kuva: Sebastian Rosenberg/Kapina Productions) |
Ja silti: kun tällaisella taustalla istahtaa Järvenpään kesäteatterin penkille katsomaan
Maaninkavaaraa, sitä tempautuu parituntisen ajaksi suomalaisen juoksuhistorian pauloihin.
Miten tässä nyt näin oikein kävi?
Suolainen tuuli.
Varpaiden välissä rakkolevän kuivuneet kuoret.
Suussa maistuu ruohosipuli.
- Rouva Sana
Siitä Rouva Sanan aamusta on neljä vuotta ja rapiat. Muistan sen silti edelleen kuin eilisen päivän.
Puhelimeni soi tavallisena arkiaamuna kesken hetkeä aikaisemmin käynnistyneen työpäivän.
"Nyt on tapahtunut jotain. Sinun on tultava tänne. Heti."
Tajusin jälkikäteen, että toimin shokkitilanteessa kuin robotti. Kädet alkavat täristä, sydän jysähtää kurkkuun ja silmät täyttyvät kyynelistä vasta paljon, paljon myöhemmin.
Maanantai.
11. päivä kesäkuuta.
Minun piti kirjoittaa sinulle tänään tarina. Julkaista se samalla tavalla kuin viime maanantaina ja lukemattomana muuna maanantaina tätä maanantaita ennen.
Kuljetin aihetta pitkään mielessäni. Pyörittelin sanoja päässäni. Rakensin niistä lauseita. Tarinaksikin se lähes muotoutui.
Kunnes.
Miten ihmeessä olen tällaisessa tilanteessa! voihkin itsekseni, kun työnsin hajanaisia vaatekertoja kassiini ja otsani punki samaan aikaan kesän ensimmäistä hikeä.
En tiedä, johtuiko kuumuus lopulta lämmintä kesäpäivää enteilevästä aamusta vai oliko se tuskan hikeä.
Mutta kun ei tätä rouvaa ole oikeasti tarkoitettu valokuviin.
Mitä ihmettä valokuvaan puetaan oikein ylle? Miten kuvassa ollaan? Hymyilläänkö vaiko eikö hymyillä?
Potrettikuvaukseen vielä! Meikärouva?
Miksi minä suostuin tähän!
Ei. Tulkaa joku hakemaan minut pois.
Kirjoittaminen on minulle kuin ilma, jota hengitän. Tapa ajatella; asettaa sanat lauseiksi, lauseet viesteiksi, sanomiksi, erilaisiksi tarinoiksi.
Kirjoittaminen on keino havainnoida ja jäsentää ympärillä olevaa maailmaa.
Silloinkin, kun kaikki ympärillä vaikuttaa sekavalta ja kaoottiselta, kirjoittamisen avulla palaset loksahtelevat yleensä jossain vaiheessa aina paikoilleen.
Ja jos ne eivät loksahda, kirjoittamisen avulla on helpompi ymmärtää, miksi niin ei käy.
Kirjoittaminen avaa silmäni huomaamaan, miltä maailma ympärilläni näyttää ja auttaa ymmärtämään sitä.
Kirjoittaminen on keino ottaa kantaa ja esittää mielipiteitä, kun puhut sanat ja lauseet juuttuvat kurkkuun, katoavat tai niitä ei tärkeällä hetkellä löydy lainkaan.
Kirjoittamisen avulla on mahdollisuus vaikuttaa, jakaa tunteita ja kertoa, miltä tuntuu. Puhuttuna se ei ole läheskään aina sama asia.
Ei ainakaan tällaiselle rouvalle, jolle puhuminen ei ole yhtä helppoa kuin kirjoittaminen.