Mikään tarina ei ole liian pieni kerrottavaksi
Etusivu
Arkisto
helmikuuta 2017
Rouva Sanan hyvinvoinnin aakkoset
Oppia ikä kaikki eli kun muuan rouva valokuvauskurssille osallistui
Sanat tulivat - tai olivat - Rouva Sanan elämässä ensin.
Mutta kieltää en voi, etteikö valokuvilla olisi ollut elämässäni varhain suuri merkitys. Omistin jo teini-iässä oman kameran, joka ei siihen maailman aikaan ollut mikään itsestäänselvä juttu.
Myöhemmin nuorena aikuisena ostin ensimmäisen oman filmijärkkärin. Ehdin ottaa sillä jonkin verran kuviakin.
Sitten valokuvaaminen työntyi hieman yllättäen ja pyytämättä myös osaksi päivittäistä työtäni, ja sain ammattini puolesta oman kameran.
Ja pian valokuvaamisesta tuli aika ajoin niin kiireellä työni kyljessä toteutettua, että järjestelmäkameran ihanuudet - ne aikaisemmin edes hieman opitut - unohtuivat.
Vaikeissa ja haastavissa olosuhteissa, jossa piti keskittyä, että sai ikuistettua sekä sanan että kuvan yhtä aikaa, muutama varma otos onnistui, kun antoi kameran hoitaa tehtävän.
Mutta eihän se ole valokuvaamista...
Periksi antaminen on syönyt naista.
Rouvaa.
Reilu viikko sitten pääsin takaisin valokuvaamisen alkujuurille. Ja voi elämä, tämä rouva nautti.
Kun kameran aukon epäloogiseen toimintatapaan tai valotusajan ja iso-arvon määrittämiseen liittyvistä opeista on ehtinyt kulua ainakin parisen kymmentä vuotta, ja niihin liittyvät tiedotkin ovat unohtuneet takaraivoon hautumaan ja odottamaan aikaa auvoisempaa, ei ole ihme, että valokuvauskurssilla olo on kuin olisi pölähtänyt unesta tutuksi tulleeseen maailmaan.
Jotain niin tuttua, mutta silti niin täysin vierasta.
Eipä olisi tämä rouva onnekkaammin osannut omaa kurssiaan valita, sillä pääsin päiväksi valokuvaaja Frida Steinerin oppiin.
Frida on paitsi bloggaajakollegani myös lukuisista aikauslehdistä tuttu kuvaaja. Hänen kuviaan on julkaistu erityisesti useissa eri sisustusalan julkaisuissa.
Jokainen on ammattilainen omalla sarallaan, mutta kouluttaminen ei ole aina maailman iisein juttu. Fridan vahvuuksia on erityisesti opettaminen maalaisjärkisellä tavalla.
Oman työnsä ohessa tai vain silkaksi harrastuksekseen valokuvaavat eivät tarvitse hifistelytietoja. Heille riittää ohjaaminen perusteisiin kädestä pitäen.
Ja niin rouva, joka on profiloitunut luonnon kuvaajana (ja juu, toki nauttiikin siitä eniten) löysi kurssilla itsestään pienen sisustajakuvaajan - ja vielä huomasi innostuvan siitä.
Kuvaaminen sai uutta mielenkiintoa ja ulottuvuutta, kun sitä taas ymmärsi, miten kamera ainakin noin niiku periaatteessa toimii.
On kuin käsissä olisi auto, joka kulkee vihdoin siihen suuntaan, mihin sinä sitä ohjaat.
Oppia ikä kaikki.
Koskaan ei ole liian vanha oppimaan - tai inspiroitumaan.
Mutta kieltää en voi, etteikö valokuvilla olisi ollut elämässäni varhain suuri merkitys. Omistin jo teini-iässä oman kameran, joka ei siihen maailman aikaan ollut mikään itsestäänselvä juttu.
Myöhemmin nuorena aikuisena ostin ensimmäisen oman filmijärkkärin. Ehdin ottaa sillä jonkin verran kuviakin.
Sitten valokuvaaminen työntyi hieman yllättäen ja pyytämättä myös osaksi päivittäistä työtäni, ja sain ammattini puolesta oman kameran.
Ja pian valokuvaamisesta tuli aika ajoin niin kiireellä työni kyljessä toteutettua, että järjestelmäkameran ihanuudet - ne aikaisemmin edes hieman opitut - unohtuivat.
Vaikeissa ja haastavissa olosuhteissa, jossa piti keskittyä, että sai ikuistettua sekä sanan että kuvan yhtä aikaa, muutama varma otos onnistui, kun antoi kameran hoitaa tehtävän.
Mutta eihän se ole valokuvaamista...
Periksi antaminen on syönyt naista.
Rouvaa.
Reilu viikko sitten pääsin takaisin valokuvaamisen alkujuurille. Ja voi elämä, tämä rouva nautti.
Kun kameran aukon epäloogiseen toimintatapaan tai valotusajan ja iso-arvon määrittämiseen liittyvistä opeista on ehtinyt kulua ainakin parisen kymmentä vuotta, ja niihin liittyvät tiedotkin ovat unohtuneet takaraivoon hautumaan ja odottamaan aikaa auvoisempaa, ei ole ihme, että valokuvauskurssilla olo on kuin olisi pölähtänyt unesta tutuksi tulleeseen maailmaan.
Jotain niin tuttua, mutta silti niin täysin vierasta.
Eipä olisi tämä rouva onnekkaammin osannut omaa kurssiaan valita, sillä pääsin päiväksi valokuvaaja Frida Steinerin oppiin.
Frida on paitsi bloggaajakollegani myös lukuisista aikauslehdistä tuttu kuvaaja. Hänen kuviaan on julkaistu erityisesti useissa eri sisustusalan julkaisuissa.
Jokainen on ammattilainen omalla sarallaan, mutta kouluttaminen ei ole aina maailman iisein juttu. Fridan vahvuuksia on erityisesti opettaminen maalaisjärkisellä tavalla.
Oman työnsä ohessa tai vain silkaksi harrastuksekseen valokuvaavat eivät tarvitse hifistelytietoja. Heille riittää ohjaaminen perusteisiin kädestä pitäen.
Ja niin rouva, joka on profiloitunut luonnon kuvaajana (ja juu, toki nauttiikin siitä eniten) löysi kurssilla itsestään pienen sisustajakuvaajan - ja vielä huomasi innostuvan siitä.
Kuvaaminen sai uutta mielenkiintoa ja ulottuvuutta, kun sitä taas ymmärsi, miten kamera ainakin noin niiku periaatteessa toimii.
On kuin käsissä olisi auto, joka kulkee vihdoin siihen suuntaan, mihin sinä sitä ohjaat.
Oppia ikä kaikki.
Koskaan ei ole liian vanha oppimaan - tai inspiroitumaan.
Blogikirjoituksen kuvituskuvat on osa valokuvauskurssin
"kolmen kuvan sarja" -tehtävää: laajasta yksityskohtaan.
Kuvat on ikuistettu kurssipaikassa Hotel Rantapuistossa Helsingissä.
EDIT: 10.12.2019
Hotel Rantapuistosta löydät enemmän tarinaa ja kuvia nyt täältä.
Talviloman survival kit: probiootit ja aurinkokapselit
Yhteistyössä Bioteekki
Onko matkalaukku ja passi kaivettu eteiseen esille?
Kutsuvatko sinua talviloman aikana suolaiset merivedet ja etelän kuumat tuulet?
Erityisesti kaukolomalle talvella matkaileville suomalaisille tärkeä osa matkapakkaamista on etelän loman ”survivalkit”, selviytymispakkaus.
Hyvää ystävänpäivää!
Pois kaikki vanhukset kaduilta ja yksinäisyydestä - Harmaat Pantterit pelastavat
Tapasin hiljan erään kaltaiseni hyvässä iässä olleen naisen. Hän oli ammatinvaihtaja.
Nainen oli aikaisemmalta ammatiltaan lähihoitaja. Hänen tehtäviinsä kuului käydä hoitamassa ja tervehtimässä kotona asuvia vanhuksia.
Nainen paloi työssään loppuun. Hän sanoi olevansa sydämeltään vanhustenhoitaja, mutta hän ei jaksanut tehdä enää työtään. Sen tekemiseen tarvittava aika oli otettu häneltä pois.
Työaika meni autossa istumiseen, kaikenlaiseen asioiden kirjaamiseen ja liian monen vanhuksen pelkään moikkaamiseen ulko-ovelta.
Joku raadollisempi sanoisi, että sen tarkistamiseen, onko vanhus enää elossa.
Itkettäisi, jos ei naurattaisi. Nyt onneksi kuitenkin naurattaa.
Keski-Uudenmaan teatterin Harmaiden Panttereiden osa kolme, Käpyhovin pelastuspartio, on hulvatonta katsottavaa.
Tämän jutun prologi ei ole KUT:n tuoreimman komedian käsikirjoitus vaan totisinta totta erään kunnan vanhustenhuollon arjesta muutamien kuukausien takaa.
Prologi kuitenkin kuvaa, miten asian ytimessä ja ajankohtaiseen aiheeseen Heikki Lundin käsikirjoittaman trilogian viimeinen osa aiheellaan edelleen tarttuu.
Kimmo Virtasen ohjaama Käpyhovin pelastuspartio alkaa, kun Käpyhovin työntekijöihin kuuluva Kikka (Inka Kallén) tuskailee lehden äärellä, kuinka yksi... ei kun siis kaksi vanhusta on menehtynyt yksin omaan kotiinsa.
Todellakin: itkettäisi, jos ei naurattaisi.
Joku viisaampi on joskus sanonut, että vaikeita ja herkkiä aiheita on usein helpompi käsitellä komedian keinoin.
Se totisesti on totta. Vaikka silmät ovat kosteat paikoin vuolaasta nauramisesta, ei näytelmän tärkein sanoma unohdu.
Onhan se nyt kumma, jos tässä yhteiskunnassa vanhusten on itse ryhdyttävä pelastamaan toinen toisiaan.
Käpyhovin pelastuspartio on suoraa jatkoa Harmaiden Panttereiden aikaisemmille osille. Näytelmät ovat saaneet kantaesityksensä Keski-Uudenmaan teatterissa vuoden välein.
Jos edelliset osat eivät ole sinulle tuttuja tai haluat muuten vain verrytellä muistiasi, löydät Rouva Sanan jutut Harmaiden Panttereiden ykkösosasta Kapina Käpyhovissa ja kakkososasta Käpyhovi taistelee klikkaamalla vihreitä linkkejä.
Vanhainkodissa kun ollaan, osa tutuista asukkaista on siirtynyt vuodessa ajasta ikuisuuteen, mutta yksi on ja pysyy: eläköitynyt juorulehden päätoimittaja Irmeli Kurppa (Anna-Leena Sipilä).
Hänen jalkansa vippaa suonikohjuista huolimatta (tai ehkä juuri niiden vuoksi...) melkein vauhdikkaammin kuin kakkososassa.
Tuttuja kasvoja edellisistä osista Irmeli Kurpan ja Kikan lisäksi ovat Käpyhovin tiukan asiallinen johtajar Ilona Huttunen (Elina Varjomäki), ikisympaattinen, mutta kovin jo suomalaistuneen oloinen Masa (Jari Vainionkukka) sekä sosiaalitoimen johtaja Natunen (Seppo Halttunen).
Arki rullaa Käpyhovissa Irmeli Kurpan ja emeritus-arkkitehti Jussipekka Visapuun (Esko Vuorio) voimin, kunnes taloon saapuu uusi asukas, kartanon omistajan ex-rouva Linnea von Snappertuna (Anu Sinisalo).
Juu juu, von Snappertunan elegantista olemuksesta menevät hetkeksi sekaisin niin Irmeli Kurppa kuin Irmelin toiveesta myös herra Visapuu.
Pian eläkeläisnaiskaksikko kuitenkin oivaltaa, että heillä on yhdessä enemmän annettavaa kuin kisailtavaa, ja he ryhtyvät aika ennakkoluulottomaankin työhön: pelastamaan kadulle tai muutoin yksin heitteille jääneitä vanhuksia Käpyhoviin suojaan.
Jos Harmaiden Panttereiden ykkösosa oli naurun riemujuhlaa ja kakkososa polki hieman paikoillaan, kolmas osa ottaa aimo harppauksen kohti ykkösosan ilottelua.
Käpyhovin pelastuspalvelu sisältää muutamia ihan ilmiömäisen taitavia kohtauksia. Niistä ykkönen on ehdottomasti keravalaisen hierojan Jorman (Jari Vainionkukka) astuminen omasta työkammiostaan käpyhovilaisten eteen.
En ole missään, koskaan, milloinkaan nähnyt niin ilmiömäisen taidokkaasti, ammattitaidolla ja - arvaattehan jo myös - hauskasti näyteltyä h-i-d-a-s-t-e-t-t-u-a kohtausta.
Siis hidastettua. Sellaista samanlaista, joita ovat elokuvat teknisesti toteutettuna pullollaan.
Kun Jorma viuhahtaa - tai no, ei se nyt mitään viuhahda vaan astelee kylmän viileästi, estottomasti ja todellakin hitaasti - ohuen ohuissa urheilukalsareissaan Irmelin ja Linnean ohi, eläkeläisnaisten ilmeet ja reaktiot ovat katsomoon asti kirjaimellisesti käsin kosketeltavat.
Ilmaa voisi viiltää veitsellä.
Kuinka kukaan voi osata näytellä livenä hidastetun kohtauksen niin, että se on kuin suoraan elokuvasta?
Ja tässä kohtauksessa saman tekee yhtä aikaa monen näyttelijän joukko. Yksinkertaisesti ihan vain huikeaa näyttelemistä yhteen, sanoo Rouva Sana.
Toinen suosikkikohtaukseni on Käpyhovin pelastuspalvelun kohde numero ykkösen eli Elviksen (Seppo Halttunen) laulama soolo Linnealle. Se nostattaa ihon kananlihalle - ja yksinomaan liikutuksesta ja tilanteen kauniista tunnelmasta.
Käpyhovin pelastuspartio on loistava esimerkki roolituksen onnistumisesta, ja siitä, miten katsoja viihtyy sen vuoksi.
Sinisalo kasvaa näytelmän aikana Linnea von Snappertunan roolissa. Loppua kohden hän on jo niin aidon ja todellisen oloinen eläkeläisrouva, että Rouva Sana paitsi liikuttuu myös mietttii, pitäisikö olla huolissaan: niin taidolla näytellystä roolista siis.
Käpyhovin tuoreista hahmoista yksi on kuitenkin ylitse muiden: Halttusen näyttelemä Elvis.
Siinä laitapuolen kulkijassa ja elämää enemmänkin nähneessä miehessä on jotain niin sydämeen uppoavaa ja syvälle sinne jäävää, että Natusen leiskautukset eivät tunnu enää yhtään miltään.
Siis olkaapa kuulolla hyvä Käpyhovi!
Jos Elvis ei löydä itselleen pysyvää kotia tai hän ei tahdo muutoin vain asettua aloilleen, täällä heilutetaan jo vapaaehtoisena kättä.
Aina tällainen rouva voi nyt omaan kotiinsa yhden liikuttavan Elviksen adoptoida.
Varsinkin, kun hänellä on yllään nahkatakki ja kaulassa kitara.
Ja kun hän laulaa niin kuin Elvis.
Nainen oli aikaisemmalta ammatiltaan lähihoitaja. Hänen tehtäviinsä kuului käydä hoitamassa ja tervehtimässä kotona asuvia vanhuksia.
Nainen paloi työssään loppuun. Hän sanoi olevansa sydämeltään vanhustenhoitaja, mutta hän ei jaksanut tehdä enää työtään. Sen tekemiseen tarvittava aika oli otettu häneltä pois.
Työaika meni autossa istumiseen, kaikenlaiseen asioiden kirjaamiseen ja liian monen vanhuksen pelkään moikkaamiseen ulko-ovelta.
Joku raadollisempi sanoisi, että sen tarkistamiseen, onko vanhus enää elossa.
Itkettäisi, jos ei naurattaisi. Nyt onneksi kuitenkin naurattaa.
Keski-Uudenmaan teatterin Harmaiden Panttereiden osa kolme, Käpyhovin pelastuspartio, on hulvatonta katsottavaa.
Tämän jutun prologi ei ole KUT:n tuoreimman komedian käsikirjoitus vaan totisinta totta erään kunnan vanhustenhuollon arjesta muutamien kuukausien takaa.
Prologi kuitenkin kuvaa, miten asian ytimessä ja ajankohtaiseen aiheeseen Heikki Lundin käsikirjoittaman trilogian viimeinen osa aiheellaan edelleen tarttuu.
Kimmo Virtasen ohjaama Käpyhovin pelastuspartio alkaa, kun Käpyhovin työntekijöihin kuuluva Kikka (Inka Kallén) tuskailee lehden äärellä, kuinka yksi... ei kun siis kaksi vanhusta on menehtynyt yksin omaan kotiinsa.
Todellakin: itkettäisi, jos ei naurattaisi.
Joku viisaampi on joskus sanonut, että vaikeita ja herkkiä aiheita on usein helpompi käsitellä komedian keinoin.
Se totisesti on totta. Vaikka silmät ovat kosteat paikoin vuolaasta nauramisesta, ei näytelmän tärkein sanoma unohdu.
Onhan se nyt kumma, jos tässä yhteiskunnassa vanhusten on itse ryhdyttävä pelastamaan toinen toisiaan.
Taas yksi vanhus on menehtynyt yksin omaan kotiin! (Kuva: KUT/Sebastian Rosenberg) |
Käpyhovin pelastuspartio on suoraa jatkoa Harmaiden Panttereiden aikaisemmille osille. Näytelmät ovat saaneet kantaesityksensä Keski-Uudenmaan teatterissa vuoden välein.
Jos edelliset osat eivät ole sinulle tuttuja tai haluat muuten vain verrytellä muistiasi, löydät Rouva Sanan jutut Harmaiden Panttereiden ykkösosasta Kapina Käpyhovissa ja kakkososasta Käpyhovi taistelee klikkaamalla vihreitä linkkejä.
Vanhainkodissa kun ollaan, osa tutuista asukkaista on siirtynyt vuodessa ajasta ikuisuuteen, mutta yksi on ja pysyy: eläköitynyt juorulehden päätoimittaja Irmeli Kurppa (Anna-Leena Sipilä).
Hänen jalkansa vippaa suonikohjuista huolimatta (tai ehkä juuri niiden vuoksi...) melkein vauhdikkaammin kuin kakkososassa.
Tuttuja kasvoja edellisistä osista Irmeli Kurpan ja Kikan lisäksi ovat Käpyhovin tiukan asiallinen johtajar Ilona Huttunen (Elina Varjomäki), ikisympaattinen, mutta kovin jo suomalaistuneen oloinen Masa (Jari Vainionkukka) sekä sosiaalitoimen johtaja Natunen (Seppo Halttunen).
Arki rullaa Käpyhovissa Irmeli Kurpan ja emeritus-arkkitehti Jussipekka Visapuun (Esko Vuorio) voimin, kunnes taloon saapuu uusi asukas, kartanon omistajan ex-rouva Linnea von Snappertuna (Anu Sinisalo).
Juu juu, von Snappertunan elegantista olemuksesta menevät hetkeksi sekaisin niin Irmeli Kurppa kuin Irmelin toiveesta myös herra Visapuu.
Pian eläkeläisnaiskaksikko kuitenkin oivaltaa, että heillä on yhdessä enemmän annettavaa kuin kisailtavaa, ja he ryhtyvät aika ennakkoluulottomaankin työhön: pelastamaan kadulle tai muutoin yksin heitteille jääneitä vanhuksia Käpyhoviin suojaan.
Jos Harmaiden Panttereiden ykkösosa oli naurun riemujuhlaa ja kakkososa polki hieman paikoillaan, kolmas osa ottaa aimo harppauksen kohti ykkösosan ilottelua.
Käpyhovin pelastuspalvelu sisältää muutamia ihan ilmiömäisen taitavia kohtauksia. Niistä ykkönen on ehdottomasti keravalaisen hierojan Jorman (Jari Vainionkukka) astuminen omasta työkammiostaan käpyhovilaisten eteen.
En ole missään, koskaan, milloinkaan nähnyt niin ilmiömäisen taidokkaasti, ammattitaidolla ja - arvaattehan jo myös - hauskasti näyteltyä h-i-d-a-s-t-e-t-t-u-a kohtausta.
Siis hidastettua. Sellaista samanlaista, joita ovat elokuvat teknisesti toteutettuna pullollaan.
Kun Jorma viuhahtaa - tai no, ei se nyt mitään viuhahda vaan astelee kylmän viileästi, estottomasti ja todellakin hitaasti - ohuen ohuissa urheilukalsareissaan Irmelin ja Linnean ohi, eläkeläisnaisten ilmeet ja reaktiot ovat katsomoon asti kirjaimellisesti käsin kosketeltavat.
Ilmaa voisi viiltää veitsellä.
Kuinka kukaan voi osata näytellä livenä hidastetun kohtauksen niin, että se on kuin suoraan elokuvasta?
Ja tässä kohtauksessa saman tekee yhtä aikaa monen näyttelijän joukko. Yksinkertaisesti ihan vain huikeaa näyttelemistä yhteen, sanoo Rouva Sana.
Toinen suosikkikohtaukseni on Käpyhovin pelastuspalvelun kohde numero ykkösen eli Elviksen (Seppo Halttunen) laulama soolo Linnealle. Se nostattaa ihon kananlihalle - ja yksinomaan liikutuksesta ja tilanteen kauniista tunnelmasta.
Verkosta löytyy yhtä sun toista, tietävät Kikka (Inka Kallén) ja Irmeli Kurppa (Anna-Leena Sipilä). (Kuva: KUT/Sebastian Rosenberg) |
Käpyhovin pelastuspartio on loistava esimerkki roolituksen onnistumisesta, ja siitä, miten katsoja viihtyy sen vuoksi.
Sinisalo kasvaa näytelmän aikana Linnea von Snappertunan roolissa. Loppua kohden hän on jo niin aidon ja todellisen oloinen eläkeläisrouva, että Rouva Sana paitsi liikuttuu myös mietttii, pitäisikö olla huolissaan: niin taidolla näytellystä roolista siis.
Käpyhovin tuoreista hahmoista yksi on kuitenkin ylitse muiden: Halttusen näyttelemä Elvis.
Siinä laitapuolen kulkijassa ja elämää enemmänkin nähneessä miehessä on jotain niin sydämeen uppoavaa ja syvälle sinne jäävää, että Natusen leiskautukset eivät tunnu enää yhtään miltään.
Siis olkaapa kuulolla hyvä Käpyhovi!
Jos Elvis ei löydä itselleen pysyvää kotia tai hän ei tahdo muutoin vain asettua aloilleen, täällä heilutetaan jo vapaaehtoisena kättä.
Aina tällainen rouva voi nyt omaan kotiinsa yhden liikuttavan Elviksen adoptoida.
Varsinkin, kun hänellä on yllään nahkatakki ja kaulassa kitara.
Ja kun hän laulaa niin kuin Elvis.
Harmaat Pantterit - Käpyhovin pelastuspartio
Keski-Uudenmaan teatterissa KUT:ssa 12.3. asti.
Lisätiedot www.kut.fi.
****************************
Ylimmän kuvan kuvateksti:
Jussipekka Visapuu (Esko Vuorio) tekee Käpyhovissa tuttavuutta Linnea von Snappertunan (Anu Sinisalo) kanssa. (Kuva: KUT/Sebastian Rosenberg)
****************************
Rouva Sana näki näytelmän kutsuvieraslipulla.
Taideaarteita keskiuusmaalaista kodeista
Tuusulanjärven rannalla, kallion päällä, yli Suomen itsenäisyyden ajan töröttänyt Halosenniemi on rakennuksena ja miljöönä niin vaikuttava, että siellä esiteltävät teokset saavat pistää näyttelyissä aina parastaan erottuakseen joukosta.
Jotain tämän tyyppistä pyöri Rouva Sanan päässä tammikuun loppupuolella Halosen ateljeekodin tuoreimman näyttelyn avajaisissa.
Halosenniemi on suosittu matkailukohde kesäisin, ja ihan aiheesta toki: Rouva Sanan mielestä poikkeuksellisen kaunis ateljeekotia ympäröivä miljöö on toukokuussa kesän vasta puhjetessa kukkaan.
Silti Halosenniemi on upea kaikkina vuodenaikoina. Erityisen paljon olen alkanut pitää siitä myrskyisillä syystuulilla ja kipakoilla talvipakkasilla.
No, niin kuin koko Tuusulanjärvestäkin.
Jotain tämän tyyppistä pyöri Rouva Sanan päässä tammikuun loppupuolella Halosen ateljeekodin tuoreimman näyttelyn avajaisissa.
Halosenniemi on suosittu matkailukohde kesäisin, ja ihan aiheesta toki: Rouva Sanan mielestä poikkeuksellisen kaunis ateljeekotia ympäröivä miljöö on toukokuussa kesän vasta puhjetessa kukkaan.
Pekka Halosen talvista maisemaa. (Kuva: Halosenniemi/Tuusulan taidemuseo) |
Silti Halosenniemi on upea kaikkina vuodenaikoina. Erityisen paljon olen alkanut pitää siitä myrskyisillä syystuulilla ja kipakoilla talvipakkasilla.
No, niin kuin koko Tuusulanjärvestäkin.
Onhan se nyt hieno - se m/s Tallink Megastar
Onko se jokin vanha laiva, joka on nyt vain uudistettu?
No ei.
No, sitten se on se laiva, jonka piti mennä alun perin jollekin toiselle yhtiölle?
No, ei todellakaan.
Se se juttu tässä oikeastaan onkin. Tallinkin uudenuutukainen m/s Megastar on nimensä veroisesti aika mega.
Ja star.
Kun Suomi yskii ja hallitus yrittää elvyttää maamme kansantaloutta, Tallink osallistuu talkoisiin tilaamalla laivan suomalaisen laivanrakennuksen taitajilta.
Viime sunnuntaina liikennöintinsä aloittanut Megastar on varta vasten Tallinkin ja Tallinnaan suuntautuvan laivamatkustamisen tarpeisiin suunniteltu ja rakennettu.
Ja vielä Suomessa Meyerin telakalla Turussa tehty. Siis ihka uusi ja aitoa kotimaista alkuperää siis.
No ei.
No, sitten se on se laiva, jonka piti mennä alun perin jollekin toiselle yhtiölle?
No, ei todellakaan.
Se se juttu tässä oikeastaan onkin. Tallinkin uudenuutukainen m/s Megastar on nimensä veroisesti aika mega.
Ja star.
Kun Suomi yskii ja hallitus yrittää elvyttää maamme kansantaloutta, Tallink osallistuu talkoisiin tilaamalla laivan suomalaisen laivanrakennuksen taitajilta.
Viime sunnuntaina liikennöintinsä aloittanut Megastar on varta vasten Tallinkin ja Tallinnaan suuntautuvan laivamatkustamisen tarpeisiin suunniteltu ja rakennettu.
Ja vielä Suomessa Meyerin telakalla Turussa tehty. Siis ihka uusi ja aitoa kotimaista alkuperää siis.
Tilaa:
Blogitekstit
(
Atom
)