On varhainen arkiaamu.

Koko tienoon ainoa valonkajo pilkistelee likaisenkeltaisena sadeverhon takaa seisakkeen korkealla töröttävistä valaisimista.

Sade vihmoo vaakasuoraan. Tuulee.

Vesi tippuu takinliepeestä alas. Jalat ovat takaa polvista alaspäin märät, vaikka askeleita sateessa on takana vasta vain muutama sata.

Sateenvarjo kääntyy tuulessa nurinpäin ja jää omaan nyrjähtäneeseen asentoonsa. Pimeyden tuulta vastaan on turha taistella.

Seisakkeen katoksen alla on tiivis tunnelma. Silti kukaan ei puhu toisilleen mitään.

Sade läimii katoksen seinän välistä odottajien selkään, ja he ottavat lyhyitä askeleita lähemmäksi tosiaan.

Vesi valuu katoksen reunalta päähäni.

Pimeys on kollektiivinen kokemus. Se ei tarvitse sanoja. Aloita "tää pimeys...", ja kaikki nyökkäävät sinulle ymmärtäväisenä. Kukaan ei tarvitse enempää.

Kuulutus rikkoo ilman. Ilmoitus kertoo, että juna on myöhässä seitsemän minuuttia.

Odottajien hartiat nousevat ylöspäin, ja he nostavat takin kaulustaan korkeammalle. Joku takanani huokaa.

Suljen silmäni. Pimeässä ei näe eteensä juuri muutenkaan.

Yhtäkkiä kuulen, kuinka mustarastaat laulavat ja tempovat halki viereistä metsää.

Päätän, että en lannistu. En haikaile muualle. Tämä on vain yksi pimeä aamu muiden pimeiden aamujen joukossa.

Joulun jälkeen olemme jo matkalla kohti valoa.

Silloinkin on mustarastaita, ja ne halkovat lennoillaan ilmaa.

marraskuu, pimeys, Tuusulanjärvi, Rouva Sana