Yksi pieni tippa vain

30 syyskuuta 2021

Se tuntui palana kurkussa jo edellisenä iltana. 

Yritin miettiä muita asioita, mutta ajatukset ohjautuivat seuraavaan päivään.  Jännitys nosti päätään. 

Aamulla tein hetken aikaa töitä, vaikka tiesin, että olisi turhaa. Mieleni oli levoton, ajatukseni harhailivat ja jalat rummuttivat työpöydän alla. 

Jokainen, joka kirjoittaa, tietää, että tuollaisessa tilassa omaan työhön keskittyminen ei vain onnistu. Työn tekemiseni oli sinä aamuna näennäistä, pelkkä muodollisuus.

Muutamaa tuntia myöhemmin astuin hammaslääkärin ovesta sisälle, ja sanoin alkajaisiksi:

"Toipuva hammaslääkäripelkoinen tässä päivää. Jos minulle täytyy tehdä jotain, laitathan puudutuksen.

Siis oikein sellaisen vahvan."

Istuin hammaslääkärin tuoliin ja ristin vatsani päällä olevat käteni toisistaan kiinni tiukkaan pakettiin. Toki siksi, että yksinkertaisesti jännitin niin jäätävästi, mutta myös siksi, että vanhasta kokemuksesta tiesin käyttäytyväni hammaslääkärissä pahimmillaan kuin mielipuoli.

Hammaslääkäri on yksi harvoja paikkoja, jossa tekojani ei ohjaa järki vaan vain ja ainoastaan tunteet.

Tai korjaan: muistot ja tunteet.

Olen siksi tarttunut kaksi kertaa hammaslääkärin käteen kesken hänen toimenpidettään, ja olen vielä useammin noussut tuolissa istumaan koko hoitovälineiden arsenaali suussa.

Ne eivät ole ehkä toivotuimpia asiakasreaktioita hammaslääkärin huoneessa.

"Hei ei se mitään", hammaslääkäri sanoi minua hetken katseltuaan ja kuunneltuaan.

"Jos minä olisin joutunut käymään hammaslääkärissä 70-luvulla, kyllä minäkin jännittäisin", hän jatkoi ja tarttui minua lempeästi olkapäästä.

Ja niin minä makasin siinä, tämän lempeän hammaslääkärin steriilissä tuolissa, jäykkänä kuin tikku ja mietin, että mistä ihmeestä hän tiesi. 

Nyökyttelin päätäni hänen empatian määrästään liikuttuneena, sanoin hädin tuskin kuuluvalla äänellä "joooo", ja yritin pyristellä jostain syvältä sieluni lokeroista silmäkulmiin työntyviä kyyneleitä.

"Kyllä me sinut kuntoon saadaan", hammaslääkäri totesi ja hymyili minulle rohkaisevasti maskinsa takaa.

Ja se oli siinä. Kyyneleet alkoivat vieriä vasemmasta silmäkulmastani kohti kaulaa. 

Silloin minuun iski valtava yskänkohtaus.

Ryin ja köhin sanattomana kohti kattoa ja nousin istumaan, jonka jälkeen molemmista silmistäni valui lisää kyyneleitä.

"Ei se mitään, yski kaikki pois", hammaslääkäri rauhoitteli minua. "On se merkillistä, miten joskus yksi pieni tippa vain riittää."

Ja niin minä yskin ja kakosin tuolissa aikani, enkä tiennyt, tarkoittiko hän tipasta puhuessaan minun yskän puuskaani vai kyyneleitäni.

Ja kun yskä rauhoittui, myös kyyneleideni virta lakkasi, ja asetuin takaisin hammaslääkärin tuoliin makaamaan monta piirua levollisemmalla mielellä kuin hetki aikaisemmin huoneeseen astuessani. 





2 comments

  1. Tunnistin niin itseni tästä.
    Ihanaa loppuviikkoa sinulle rohkea Minna <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Luulen, että meitä samanlaisia on oikeasti aika monta...

      Minä taputin käyntini jälkeen itseäni rintaan (ja puuhun). Hammaslääkärikäynnit toivottavasti olivat hetkeksi nyt siinä..

      Poista

Jaa ajatuksesi, anna palautetta, kerro tarina. Kiitos, että viestit!

My Instagram