Asiantuntija viestii: "Miten vaikea onkaan puuha tää"

Älä listi minua aamunkoitteessa tämän takia, mutta -

Jotain uutta (tai vanhaa; päätä itse sen jälkeen, kun olet lukenut tämän loppuun...) on nytkähtänyt minussa liikkeelle. 

Tätä saa aikaan luova joutilaisuus, joka tekee vilpittömästi ja aidosti hyvää. Tää rouva on siitä nyt elävä todiste.

Aloitan täällä blogini puolella juttusarjan, joka tarkoittaa käytännössä samaa kuin, että julkaisen alun perin LinkedIniin kirjoittamani pidemmät ajatukseni myös tänne. Ajatukset ovat asiantuntijaviestintään ja kaikkea sitä sivuavaan liittyvää.

Tämä siksi, että 

a) ken muistaa, tein samaa markkinointiviestinnän yrittäjävuosinani paitsi somessa myös blogissani, mutta siitä on aikaa - ja no, myös suuri osa sisällöistäni on hävinnyt bittitaivaseen

b) ja koska vain osa seuraajistani lukee kirjoituksiani ja ajatuksiani LinkedInistä. 

Juttusarja on siis tiukempaa asiantuntijaviestimiseen liittyvää asiaa. Väliin saatan kirjoittaa tänne blogin puolelle muustakin, kuten muuan rouvan keskiuusmaalaisesta arkielämästä ja kulttuurista. 

Ja lukemisesta. Ja kirjoista. Jajaja...

Jos nämä viestintään liittyvät horinat eivät kiinnosta vaan kaikki muu, tunnistat tarinat aina otsikosta. Skippaa vakavemmat asiatarinat vapaasti, en pahastu.

Asiantuntija palaa viestimään

Viestin yli 10 vuotta oman asiantuntijabrändini näkökulmasta ja koulutin samaan myös muita. Sitten ääneni katosi.

Niinhän sitä sanotaan, että suutarin lapsella ei ole kenkiä. Minulle kävi samalla tavalla. Uskon, etten ole ainoa asiantuntija tässä valtavassa kaleerissa.

Pyöritin lähes kymmenen vuotta omaa markkinointiviestinnän yritystä. Omituista tai ei, erityisesti tuolloin oman osaamisen esille tuominen oli luontevaa. Se oli minulle paitsi arkea myös oikeastaan elinehto.

Samaan aikaan koulutin, opetin ja sparrasin muita, miten omasta asiantuntijuudesta viestitään. Tunsin siis aika tavalla tarkkaan, miten tämä homma toimii.

Kohtasin seinät,

joiden yli loikkaamista opetin muille

Sitten työelämäni muuttui. Yrittäjyys jäi ja sitä seuranneet kuukausipalkkaiset työt veivät aikani ja energiani. Oman ammattiosaamisen markkinoiminen ei ollutkaan minulle enää ajankohtaista, ei aina oikein mielekästäkään.

Aikaa minulla ei ainakaan ollut. Kynnys oman asiantuntijuuden esiin nostamiseksi kasvoi… no, jos nyt ei vuoren kokoiseksi niin korkeaksi kynnykseksi kuitenkin.

Mikä viestimisessä sitten on niin vaikeaa, vaikka taustalla olisi kaikkiaan 25 vuoden vankka työkokemus? 

Kohtasin samat seinät, joiden yli olin aiemmin auttanut muita vuosia:

"Kuka tästä nyt muka perustaa?" Perisuomalainen nolous iskee takavasemmalta. 

Sitä miettii, ketä ammatillisten vuosieni aikana kerryttämäni osaamiseni ja sitä vasten peilaamani ajatukset viestinnästä, markkinoinnista, kielestä ja kirjoittamisesta ja/tai ammatillisen koulutuksen laadusta lopulta kiinnostavat. Eivät ketään.

Työelämän ja arjen oravanpyörä. Kun päivä kuluu töissä projekteja johtaessa ja eteenpäin viedessä tai luokassa opettaessa ja opiskelijoiden asioita hoitaessa, vapaa-ajalla viimeinen mielessä oleva asia on oman LinkedIn-feedin päivittäminen. 

Kiire on helpoin tekosyy lähteä kuntosalille sen sijaan, että käyttäisi saman ajan postausten jalostamiseen timanttisiksi.

Aiheiden näennäinen puute ja vaikeus pukea oma osaaminen sanoiksi. Tiedän, tämä on paradoksi, mutta puhun kokemuksen syvällä rintaäänellä: on helppo kirkastaa asiakkaan viesti ja kiteyttää ulkopuolisen puolesta viestin ydin. 

Mutta kun kyse on omasta päästä, voi maar, miten vaikeaa laajaa osaamista onkaan vaikea pukea napakoiksi lauseiksi ja teräviksi ajatuksiksi.

Kuulostaako tutulta?

Asiantuntijuudesta viestiminen
on ammatillinen henkivakuutus

Viestimisen kynnykset kannattaa kuitenkin ylittää. Oman äänen vaaliminen ja asiantuntijuuden sanoittaminen näkyväksi on ammatillinen henkivakuutus. 

Tämän rouvan vakuutus on ollut pitkään katkolla, mutta ei ole enää.

Oman äänen vaaliminen pitää asiantuntijuuteen liittyvän kynän terävänä, pakottaa kirkastamaan omaa ajattelua ja pitää ammatillisen mielen kiinni tässä päivässä. Ja onhan tämä myös vuorovaikutusta.

En mennyt kenkäkaupoille, mutta kaivoin tutut viestijän saappaani esiin naftaliinista. Sillä hei: mikään tarina ei ole liian pieni kerrottavaksi.

Ei edes se, jossa viestinnän ammattilainen myöntää, että omista ajatuksistaan kirjoittaminen on välillä (lue: aika usein) saakuran vaikeaa.

Tarina on julkaistu alun perin Rouva Sanan LinkedIn-profiilissa. PS. Lupaan, että en hetkeen tuuttaa tätä samaa kuvaa enää someen...